Viime päivinä olen ajatellut paljon noiden kahden sanan merkitystä. Minulle lähetettyjen selfie-kuvien mukana on tullut paljon ajatuksia herättäviä, koskettavia lauseita siitä, mitä tämä projekti osallistuneille naisille merkitsee. Siitä, minkä tähden on vaikea kokea itsensä kauniiksi.
On suorastaan järkyttävää huomata, kuinka niin monen ulos päin kauniin kuoren alla on kipua, pelkoa sekä vääristynyt minäkuva.
Lukiessani naisten lähettämiä tarinoita ja kokemuksia kauneudesta, sisimmässäni nousi uhma.
Meillä on oikeus kelvata! Meidät on luotu riittävän hyviksi. Raksetettaviksi. Kyse on vain siitä, että olemme menettäneet uskomme itseemme.
Meidän naisten tulisi vihdoin emansipoitua, sanoa itsemme irti muiden meille asettamista rajoista. Siitä, miten muut meistä puhuvat. Mitä muut meistä ajattelevat. Muiden kauneusihanteista.
Enkä suinkaan nyt tarkoita, että koko naiseuden pitäisi kollektiivisesti luopua niistä kauneusihanteista, "jotka miehet ovat keksineet", joihin he muka meidät pakottavat.
Ei se niin ole. Monen naisen mielestä nämä samaiset ihanteet ovat nimittäin ihan hyviä ja kauniita heistäkin. Ja miksi ne eivät saisi olla?
Uskon nimenomaan siihen, että jokaisella naisella on oikeus kokea itse itsensä kauniiksi sellaisena kuin hän itse haluaa. Vaikka se vastaisi jotain kliseetä. Jotain, joka on myös miehistä ihanaa.
Kyse on enemmänkin siitä asenteesta, jolla nainen jotain tekee. Niin, uskokaa tai älkää, nainenkin voi olla tekijä. Hänelläkin voi olla asennetta. Ihan oikeesti. Hän voi valita olla elämänsä sankari. Hänen ei tarvitse tuudittautua turvalliseen uhrirooliin, siihen, että miehet ottaa, vie ja tekee naisraukoille.
"Jos häiritsee, että mies katsoo tissejä, laita paidan napit kiinni," kirjoitti saksalaistoimittaja Birgit Kelle saman nimisessä kirjassaan noin vuosi sitten. ("Dann mach doch die Bluse zu!")
Toisin sanoen: Jos käytät naisen aseita, älä sitten valita, että ne tehoavat!
Jotenkin miellän burleskitaitelijan uuden naisen arkkityypiksi: hän seisoo lavalla näennäisesti objektina, kaikkien katseltavana. Mutta hän ei olekaan objekti, vaan subjekti. Hänellä on täysi valta. Hän on oman itsensä suvereeni kuningatar. Hän määrää. Hän leikittelee naiseuden kliseillä. Pilkkaa niitä, juhlii niitä. Hän nauttii huomiosta, mutta kokee itsensä kauniiksi kaikista katseista tai niiden puutteesta riippumatta.
Toisin sanoen hän on vapaa.
Olen sitä mieltä, ettei naisen tarvitse yrittää olla parempi mies ollakseen tarpeeksi hyvä nainen.
Naisen ei myöskään tarvitse kilpailla miesten kanssa perinteisesti maskuliinisiksi mielletyillä aloilla, ollakseen arvokas. Ei tarvitse orjuuttaa itseään työmarkkinoilla, jossa ihmisen arvo mitataan hänen saamalla palkallaan, ei tarvitse tehdä uraa, ei tarvitse käyttää housupukuja tai mennä armeijaan.
Toki hän saa tehdä näin, jos hän itse haluaa. Mutta hänen arvonsa ei riipu siitä, vastaako hän feministien kuvaa tarpeeksi tasa-arvoisesta naisesta.
Ei, nainen on yhtä arvokas, tasa-arvoinen, riittävän hyvä - ei halpa tai tyhmä, vaikka hän käyttäisi huulipunaa ja minihameita. Vaikka hän räpsyttelisi pitkiä tekoripsiään, naputtelisi rakennekynsiään, saisi kymmenen lasta ja olisi kotiäiti. Jos hän vain itse sitä haluaa.
Milloin feministit vihdoin arvostavat naista niin paljon, etteivät hekin vuosisatojen miesvallan jälkeen uskoisi, että nainen tarvitsee jonkun muka fiksumman puhumaan puolestaan? Sanomaan mikä on hänelle hyväksi. Mikä saa olla kaunista. Mikä on soveliasta.
Sosiologina tiedän, ettei tämä aivan näin yksinkertaista ole. Että kyse on koulutuksesta ja rahasta. Ja että raha merkitsee myös perheen sisällä valtaa. Ja vallasta on kaikki kiinni.
Tässä mielessä, siskot, käykäämme siis taistoon! Uhmatkaamme kaikkea sitä, mikä meitä nujertaa. Mikä tekee olomme pieneksi, arvottomaksi ja rumaksi!
Olkaamme urheasti ja rohkeasti kauniita!
 |
| Photo: Lux Artifex |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti