Loslassen!

Pink Martini

Selvinnyt

Pahinta, mikä ihmistä vetää synkkyyden syövereihin, on itsesyytös. Se, kun vertaa itseään ja toimitaansa johonkin muka täydelliseen: Jos olisin tehnyt näin, tai noin. Jos olisin jättänyt tekemättä. Jos olisin jaksanut pidempään. Jos olisin venynyt vielä vähän enemmän.

Sittenkö kaikki olisi paremmin?

Synkkinä päivinä koen oloni riittämättömäksi. En mielestäni kerta kaikkiaan riitä kenellekään enkä mihinkään, vaikka kuinka yritän. Keskityn siihen, missä olen mielestäni epäonnistunut. Tuijotan taaksepäin. Jämähdän toimintakyvyttömäksi.

Olen muka kokonaan huono. Hyvät asiat ovat vain yksittäisiä onnistumisia, irrallaan minuudesta. Mutta huonot asiat - ne muka kertovat jotain kokonaisuudesta.

Eilen luin hyvän ajatuksen siitä, kuinka aikuinen ihminen on menettänyt luottamuksen siihen, että oppii, että kehittyy. Menettäynyt anteeksiantavan, armollisen suhtautumisen itseensä. Menettänyt uskon siihen, että yksittäinen epäonnistuminen ei kerro mitään potentiaalista.

Kävelemään opetteleva lapsi kaatuu jatkuvasti. Hän ehkä itkeekin, mutta lopulta nousee ja yrittää aina uudelleen. Hän ei jää makaamaan maahan syyttämään itseään epäonnistumisesta. Ja aikanaan jokainen (terve) lapsi oppii kävelemään.

Sitäpaitsi asioilla on myös toinen puoli: Se, mitä aikaan ja paikkaan sidottuna ihmisenä en näe on, mitä seurauksia valinnoillani on tulevaisuudessa. Mitä jos epäonnistuminen onkin vain sitä tästä hetkestä käsin? Jos siitä seuraakin siunaus? Jotain paljon parempaa, kuin itse olisin osannut kuvitella tai kaavailla.

Mikä olisi voinut olla paljon huonommin, jos olisinkin onnistunut heti? Jos olisinkin riittänyt, jaksanut, valinnut toisin?

Äitini sanoi tänään: "Olet selvinnyt. Ilman vertailua." Niin olen. Olen tosiaan selvinnyt tähän hetkeen asti. Mihin sitä vertailemaan?

Tänään en jaksa

Tänään en jaksa olla positiivinen. En juuri nyt keksi kiitollisuuslistalle kymmentä asiaa, jotka ovat hyvin. Tai keksisin, mutten jaksa. En jaksa tsempata itseäni kirjoittamaan listaa. Tai ajattelemaan.

Asiat eivät ole tänään huonommin kuin eilen, tai varmaan huomennakaan. Mutta juuri nyt väsyttää.

Uupumus, jota vastaan olen jaksanut taistella useinmiten hyvällä menestyksellä jo monta vuotta, pyyhkäisee välillä ylitseni. Yleensä en kirjoita näistä synkistä päivistä. Ne jäävät tämän blogin varjoon, johon yritän tahallani välillä väkisinkin kerätä positiivisia asioita ja näkökulmia elämääni.

Miksi? Koska positiivisuus, optimismi ja kiitollisuus ovat selviytymisstrategiani. Ne ovat aseeni tätä maailmaa ja sen suruja vastaan. Ne ovat toivon kipinä ja ankkuri myrkyävällä merellä. Takerrun niihin kuin hukkuva.

Mutta juuri nyt päästä irti. Annan virran viedä. Juuri nyt annan sateen sataa, myrskyn myrskytä ja aallon pyyhkäistä ylitseni. Annan surun tulla. Annan yksinäisyyden, pelon, epävarmuuden, kivun ja ikävän olla. En jaksa kieltää ja pelätä, mitä ne tekevät minulle, jos en taistele niitä vastaan.

Tiedän kokemuksesta, että näitä päiviäkin tarvitaan. Silloin, kun paha olo on kerääntynyt sisälle niin, ettei saa hengitettyä. Kun kurkkua kuristaa. Silloin ei voi enää muuta, kuin antautua ja luottaa siihen, että paha olo menee pois aikanaan. Yleensä jo aamuun mennessä.

Juoksu-playlistallani

I'm back!

Maratonista on kulunut nyt kohta viisi kuukautta.

Aluksi putosin niin sanottuun post-marathon-masennukseen, eli ison juoksukilpailun jälkeiseen juoksija-alavireeseen. On olemassa "runners high", mutta myös ns. "runners low". Siellä kuopassa vietin aika monta kuukautta. Juoksu oli ihan tyhmää! Suorastaan paskamaista ajanhukkaa ja kidutusta.

Innottomuuden jälkeen alkoi sairastelukausi. Mitä vähemmän juoksin, sitä enemmän tunnuin sairastelevan. Ja sitä vähemmän taas pystyin juoksemaan.

Tammikuun alusta olen aloittanut hitaan palautumisen. Edessä on taas Berliinin Vattenfall-puolimaratoni maaliskuun lopussa. Olen ottanut tämän vuoden juoksutavoitteekseni osallistua niin moneen kilpailuun, kuin vain jaksan - mutta ilman minkäänlaisia aikatavoitteita.

Tänä vuonna tie todella on päämäärä.

Tämä johtuu elämäni uusista haasteista: en ole aivan varma, kuinka paljon aikaa harrastukselleni jää. Mutta tiedän, että kokonaan ilmankaan en voi olla, sillä silloin voin huonosti.

Tänään juoksin ensi kertaa pitkästä aikaa 15 km. Olen siitä todella iloinen ja ylpeä. Hyvä minä!

Kiitollinen tänään

 - viikonlopusta.

- eilisestä kahdenkeskeisestä ajasta rannalla esikoisen kera.

- että eräs kasvatusyritys meni tänään eräälle perille. ainakin tän kerran...

- uudesta villatakista (kiitos paula! <3)

- gustin ja hildan ulkoleikeistä.

- työstä.

- ideoista. ainakin niitä on...

- auringosta.

- urheilusta. kuinka se auttaa melkein kaikkeen pahaan oloon.

- lasten isän uudesta asunnosta, joka on tien toisella puolella.

Rakkauden vastakohta

Rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, kuten niin usein uskotaan. Vihassa on yhtä paljon intohimoa, kuin rakkaudessa. Viha on rakkauden ilkeä kaksonen.

Kun rakkaus yhdistää, viha erottaa. Ja silti kumpikin sitovat. Kumpikin tunne määrittelee välimatkaa, mikä vallitsee kahden välillä. Kumpikin tarvitsee vastakkaisen osapuolen ollakseen.

Niin, ei viha ole rakkauden vastakohta. Rakkauden vastakohta on itserakkaus. Egoismi. Se ei tarvitse toista. Se ei määrittelee välimatkaa kahden välillä. Itserakkaus ajattelee vain omaa napaansa.

Egoistiset teot eivät ole rakkauden, eivätkä vihan sanelemia. Niihin ei vaikuta toinen millään tavalla. Se on koko pointti.

Rote Rosen

Uhri

Olipa kerran nainen, jolla oli ollut huono lapsuus. Äiti tehnyt uraa. Laittanut viikoksi hoitoon, hakenut viikonlopuksi kotiin. Tytölle oli kasvanut sanoinkuvaamaton äidinkaipuu. Leikki nukeilla melkein aikuiseksi, kunnes sai lopulta lapsen toisensa jälkeen. Aina piti olla vauva sylissä. Lähellä.

Nainen oli rakkaudenkipeä. Huomionhakuinen. Eikä etäisen aviomiehen huomio ollut enää riittänyt moneen vuoteen. Sitä piti hakea toisen miehen kainalosta. Ja olihan hänellä siihen hyvä perustelu. Sammumaton jano. Haava, jonka lapset saavat, kun heitä ei rakasteta tarpeeksi.

Naisen aviomies oli oppinut kotoa, että miehillä oli naisia. Vaimoja ja salarakkaita. Eikä hän ollut oppinut luottamaan. Aina joku petti. Ei siis kannattanut heittäytyä kenenkään varaan. Hänenkään varaan ei kannattanut heittäytyä - siksi hän ei olisi koskaan halunnut lapsia. Mutta sai niitä hyvin monta. Paetakseen arkeansa mies haki helpotusta toisten naisten sylistä. Olihan siihen oikeus. Olihan vaimokin. Eikä tällaista muuten jaksanut kukaan. Ja niinpä naisia tuli ja meni. Mutta mies jäi.

Heidän liittonsa oli kuin autio, vinoon vääntynyt talo, josta oli aikoja sitten kaikonnut elämä. Talon kylmät seinät paistoivat rapistunutta tyhjyyttään. Perheen lapset olivat tottuneet elämään rauniossa. Koskaan ei tiennyt, mikä seinä kaatuisi seuraavaksi. Lattia narisi. Talosta kuului outoja ääniä, joita he eivät osanneet määritellä. Talossa vallitsi jokin sanoin kuvaamaton uhka: sen päällä oli painostava surun henki.

Perheen vanhin poika karkasi pahaa oloa. Päätyi väärään seuraan. Sukelsi huumeiden hetkelliseen helpotukseen. Poika syytti vanhempiaan: "Näinhän tässä käy, kun kasvaa vinossa talossa!" Poika alkoi aavistella, mistä talon äänet johtuivat. Miksi lattia narisi ja seinät olivat rapistuneet. Eihän tässä talossa osattu rakastaa!

Vanhemmat syyttivät toisiaan: "Sinä et rakastanut tarpeeksi!", "Et koskaan halunnut lasta!", "Et koskaan ollut läsnä!",  "Sinä rakastit väärin!", "Et laittanut rajoja!"

Eräänä yönä poika hakattiin Berliinin pimeällä kadulla. Oli katsonut väärällä tavalla, ehkä liian ylpeästi, tai liian pelokkaasti hakkaajiaan. "Tuollainen uhri ei ole ansainnut muuta! Vitun Nazi!", jengi oli sanonut. Poika menehtyi vammoihinsa.

Poliisit eivät voineet tehdä mitään. Muutamassa päivässä hakkaajat olivat vapaalla. Tekijät olivat ala-ikäisiä. He tulivat ongelmaperheistä, he eivät olleet saaneet tarpeeksi koulutusta, integraatiota, kieltä, ymmärrystä. Heiltä puuttui politiikan mukaan "välineet selvitä ja tehdä oikeita valintoja".

Ja olihan muutenkin aivan päivän selvää, ymmärrettävää, että uhri laittaisi pahan kiertämään.

Mustaa

Koen ympärilläni usein edelleen olevan mustaa. Ja vaikka taustalla häämöttää valoa, en ole ollenkaan varma, onko tuo ovi tarkoitettu juuri minulle.

Kiitollinen tänään

- Olohuoneen uudesta järjestyksestä ja uudesta työpöydän paikasta.
- Tulpaaneista pöydälläni ja ikkunalaudalla (taustalla) kukkaan puhkeavista narsisseista.
- Netin suhteellisen hyvästä toiminnasta... V.I.H.D.O.I.N!
- Gustavin eilen rakentamasta kaarnalautasta.
- Hermannin jatkuvasta luovuudesta, joka rikastuttaa ja haastaa arjessa.
- Hildan kommentista: "Äiti on söpöliini!"
- Huomiosta. Vaikka sitä saisi olla hiukka lisääkin tämän yh-äidin elämässä.
- Uusista bootseista. <3
- Maitokahvista (jep!)
- Ruisleivästä, jota sain viikonloppuna tuliaisena Suomesta.

Zarah Leander

Ich weiß es wird einmal ein Wunder geschehen

Davon geht die Welt nicht unter

Satu rakkaudesta

Olipa kerran kaukaisessa maailmassa ilon ja rakkauden valtakunta. Sitä hallitsivat onnellinen kuningas yhdessä onnellisen kuningattaren kanssa. He rakastivat toisiaan enemmän, kuin kukaan koskaan oli toista ihmistä rakastanut. 

Kuningattaren ollessa nuori prinsessa, hän oli pelännyt mennä naimisiin. Siihen ei ollut mitään järkevää syytä, sillä onnen valtakunnassa rakkaus oli kautta aikojen ollut ikuista. Sitä ei oltu koskaan kyseenalaistettu.

Mutta prinsessa oli silti pelännyt. Hän oli pelännyt, vaikka oli löytänyt unelmiensa prinssin ja oli kovin rakastunut.

Kuultuaan prinsessan pelosta, vanha kuningas, prinssessan isä, kutsui luokseen valtakunnan kaikki hyvät haltijattaret. Yhdessä he loitsivat häitä edeltävänä yönä taian, jonka he uskoivat sinetöivän rakkakuden ikuisiksi ajoiksi - vielä ikuisemmaksi ja vahvemmaksi siteeksi, kuin minkään aiemman rakkauden: Avioituva nuori pari tulisi olemaan riippuvainen toistensa rakkaudesta. He tulisivat tarvitsemaan toistensa rakkautta kuten ravintoa. He olisivat riippuvaisia toistensa ylistyslaulusta, toistensa katseesta, toistensa tarinoista. Toistensa tunteista. He tarvitsivat toisiaan elääkseen.

Tuli aamu ja prinssi vei prinsessansa alttarille. Sitä seurasi monta hyvää, rakkaudentäyteistä vuotta. Heistä tuli valtakunnan kuningas ja kuningatar ja heidän rakkautensa oli ennennäkemätöntä.

Haltijattaret eivät kuitenkaan olleet ottaneet ihmisluontoa huomioon loitsiessaan taikaa. Sitä, että kaikella oli aina kääntöpuolensa. Tehdessään rakastavaiset riippuvaisiksi tunteista, sekä toistensa että omistaan, tehdessään heistä yhden, symbioottisen olennon, joka ei voinut elää ilman toista, he samalla lausuivat tietämättään kirouksen rakkauden ylle: rakkaudesta tuli ehdollista. Se riippui tunteista. Rakkaus sai särön ja rakastavaisista tuli haavoittuvaisia. Rakkauden kuoltua kuolisivat myös rakastavaiset.

Vuodet kuluivat. Ja jostain kaukaa puhalsi valtakunnan ylitse uusi vieras tuuli. Se sekoitti lehtiä, ravisteli puita. Työnsi pilviä taivaalla. Lennätti hiekkaa kuninkaan silmiin.

Kuningas oli joutunut retkellään rajuun hiekkamyrskyyn. Hän ei kyennyt ratsastamaan enää itse, vaan palvelijat kuljettivat hänet vuorten yli kotiin. Moneen viikkoon kuningas ei nähnyt mitään, vaan makasi sängyllään sokeana, apaattisena, voimansa menettäneenä. Kuningatar istui koko ajan kuninkaansa vierellä, pitäen tämän kädestä kiinni.

Houreissaan kuningas kuitenkin huusi kuningatarta: "Missä sinä olet? Mihin olet kadonnut?" Syytti siitä, ettei tämä ollut hädän hetkellä vierellä. Vaikka kuningatar oli. Kuningas ei vain kyennyt näkemään häntä.

Viimein eräänä aamuna kuningas avasi silmänsä ja näki kuningattarensa.

Kunigatar oli muuttunut. Ainakin kuninkaan mielestä. Hän ei ollutkaan enää sama. Rakastettu, kaunein, ylistetty, upea. Kuningatar näytti tavalliselta, vanhentuneelta, kuihtuneelta. Missä oli kuninkaan hehkein kukka?

Kuningas ei enää kyennyt näkemään kuningatartaan, kuten ennen, vaikka olisi kuinka halunnut. Hän sanoi, ettei tuntenut mitään. Ja sanat, jotka hän nyt kuningattaresta puhui, eivät olleet enää ylistäviä. Tarina oli muuttunut. Siitä oli kaikonnut rakkaus.

Päivä päivältä kuningatar kuihtui entisestään - kuninkaan tarinan myötä. Kunnes hän lakkasi olemasta kokonaan.

Myös kuningas lakastui huomaamattaan. Sillä hänkään ei voinut loitsun mukaan elää ilman kuningattaren rakkautta. Mutta kuningas oli uusien tarinoidensa vanki, eikä enää ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Siksi hän ei osannut pysäyttää tapahtuvaa ajoissa.

Ja niin hänkin lopulta lakkasi olemasta.