Haluan tarkentaa eilistä kirjoitustani.
En usko avioeroon. En usko siihen, että se olisi ratkaisu yhtikäs mihinkään.
Miksi? Koska olen oppinut, että ihmissuhteet ovat monimutkaisempia, kuin sopimukset. Ne eivät ala tietystä päivämäärästä, eivätkä lopu, kun niin päätetään.
Etenkin, jos perheessä on lapsia, vanhempien suhde toisiinsa on elämän pituinen.
En usko siihen, että keski-ikäinen ihminen olisi viisaampi, kuin nuori. Hän
on korkeintaan elämää kokeneempi. Mutta on väärin uskoa, että vuosien
tai vuosikymmenien yhteiselon jälkeen ihminen yhtäkkiä tajuaisi,
minkälaista ihmistä hän todella kaipaa vierelleen. Sen toisen sijaan.
En syytä. Ihminen voi tosiaan kokea yhteiselon täysin mahdottomaksi. Se saattaa olla oikeasti mahdotonta. Mutta ratkaiseeko avioero tosiaan ongelman? Toisaalta: ehkä kaikkiin elämän ongelmiin ei ole ratkaisua. On vain parempia ja huonompia. Kivuliaita ja vieläkin kipeämpiä.
Olen miettinyt paljon ihmissuhteiden rajoja. Mistä ne alkavat ja mihin loppuvat. Olen ymmärtänyt, ettei ihmissuhteita tarvitse, ei edes aina voi määritellä sen kummemmin. On vapauttavaa, jos osaa päästää irti kangistuneista muodoista. Antaa ihmissuhteen muovautua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Ei ole mitään reseptiä sille suhteelle, mikä avioliiton jälkeen jää jäljelle. Onko se muka jokin mitta, elääkö toisen kanssa yhdessä. Se, harrastatko hänen kanssaan seksiä? Se, millä tavalla rakastaa?
Niin, mikä tapa on se kaunein, parhain, puhtain tapa rakastaa toista ihmistä?
Entä jos ei enää rakasta? Ei sekään ole avioliiton mitta.
Rakkaus ja intohimo ovat monimutkaisia asioita, eikä niille ole kaavoja. Niiden välille on vain jotenkin löydettävä tasapaino. On pysyttävä avoimena ja joustavana. Enkä tällä suinkaan tarkoita avointa suhdetta, jos joku sellaista tästä lukee!
Rakkautta ja intohimoa ei voi laittaa purkkiin ja hyllylle. Se olisi ihmiselämän tuhlausta. Eikä ne sinne purkkiin tukahtuisi, vaikka laittaisikin. Korkeintaan kävisivät, kuten jääkaappiin unohtunut sima, jonka korkki on liian tiukasti kiinni: aiheuttavat räjähtäessään kamalan sotkun!
Tämä kuulostaa ehkä siltä, etten uskoisi avioliittoon. Päinvastoin! Uskon siihen, että se on paljon enemmän, paljon joustavampi, paljon kauniimpi, kuin miksi se nykyisen mielletään. Uskon avioliiton pyhyyteen. Sen erityiseen asemaan.
Siihen, että aina kannattaa yrittää. Siihen, ettei avioliitosta ole hätäuloskäyntiä.
Uskon myös siihen, ettei toista voi pakottaa jäämään. Eikä avioliitto ole tarkoitettu yksin elettäväksi.
Mutta kun toinen lähtee, ihmissuhde voi muovautua uudeksi, hyväksi. Sellaiseksi, joka ei tarvitse välttämättä minkäänlaisia määritteitä. Ainakaan omassa päässä.
Mitä muut ajattelevat, se on toinen asia. He saattavat kokea hyvän avioliitonjälkeisen suhteen hävityksi valtapeliksi. Sellaiseksi, jonka on hävinnyt se, joka on joustavampi.
Kun tosiasiassa aidosta, rehellisestä joustavuudesta hyötyvät aina lapset. Eikö se ole todellinen voitto?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti