Nykyisin on muodikasta uskoa, että ihmisellä on oma elämä käsissään. Mitään ei tapahdu ilman, että minä kannan siitä vastuun. Jos asiat ovat huonosti, ne voi korjata. Jos on saamaton, pitää ottaa itseään vain niskasta kiinni. Jos toiset potkii, pitää potkia takaisin - tai olla ainakin viisaampi ja lähteä pois.
Uskon, että asia on osaksi näin. Ja uskon, että tällainen vastuullinen ja aktiivinen asenne suojelee katkeroitumiselta.
Mutta olen tajunnut myös sellaisen asian, että joskus nopea pääsy pois umpikujasta vaatii moraalisesti huonoja valintoja, repimistä ja rikkomista. Armollisuus, anteeksianto ja rakkaudelliset teot jäävät jalkoihin. On siis syytä miettiä kahteen kertaan, mikä oman nahan pelastuksen hinta on.
Kyse ei ole pelkästään hienosta, tehokkaasta ongelmanratkaisusta, vaan siitä, miten sen teen.
Korkein arvo ei nimittäin aina ole nopein tie pois kiirastulesta. Vaan joskus nimenomaan sen kestäminen. Ainakin siihen asti, kunnes parempi ratkaisu tulee vastaan.
Ulos päin ihmistä saatetaan syyttää siitä, että hän jää tuleen makaamaan. Ei nouse, ei mene eteenpäin. Jää passiivisesti roikkumaan välitilaan. Ei osaa auttaa itseään.
Kun todellisuudessa hän osoittaa kestokyvyllään moraalista vahvuutta.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Uusiin uomiin
Olen miettinyt paljon seuraavaa asiaa viime vuosina, kuukausina, viikkoina ja päivinä:
Kun toinen päättää, ettei rakasta, se ei tarkoita, että jätettykin automaattisesti lopettaa rakastamisen.
Ei ole olemassa hokkus-pokkus-nappia nimeltä ero, jota painamalla rakkaus häviäisi. Jos olisi, kyseessä ei olisi rakkaus. Puhdas ja todellinen. Ero saattaa kyllä monessa tapauksessa tuoda loukatuksi tulemisen, kivun ja vihan tunteet pintaan, jotka peittävät ja tekevät rakastamisen mahdottomaksi. Mutta prosessi ei ole automaatio.
Kuinka paljon rakkaus kestää, kun se puhtaimmillaan KAIKEN kestää?
Jätetyltä odotetaan, että kun avio-keissi on suljettu, myös jätetyn tunteet kylmentyvät ja loppuvat seinään. Ihmetellään jos näin ei käy. Ja pidetään epäilyttävänä läheisriippuvaisuuden merkkinä, vaikka rakkaus ajan myötä muuttaisi muotoaan ystävyydeksi. ("Eihän se nyt ole aivan normaalia ja tervettä!")
Pitkään häpesin sitä, etten ole muka päässyt asioiden "yli". Ajattelin, että minussa on jotain vikana. Kun en osaa sitä, mitä koen muiden osaavan. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt ettei se niin ole. Ja että suurin osa ihmisistä vain pelkää tunteita, joille ei ole selkeitä nimikkeitä. Ex:ää kohtaan tunnetut tunteet kun eivät sovi mihinkään tiettyyn laatikkoon tai selkeään lokeroon.
Mutta elämä ei ole lokero.
Jos rakkaus loppuisi nappia painamalla, se tarkoittaisi loogisesti sitä, että rakastan ihmistä vain, jos hän rakastaa minua takaisin. Kun hän lopettaa rakastamasta minua, minäkin lopetan. Kun hän haluaa erota, minä painan nopeasi hätänappia ja lopetan omat tunteeni siihen. Loogisesti tämä olisi ehkä järkevää. Kun toinen loukkaa, satuttaa, kääntää selkänsä.
Yhteiskunnassamme koetaan, että yksipuolinen rakkaus on epätoivoista tai säälittävää. Rakkauden on oltava jotenkin reilua, tasapuolista, palkitsevaa ja minulle jollain tavalla hyödyllistä. Ettei minua vain käytetä hyväksi.
Mutta mikä on hyödyllistä? Mikä on reilua? Mikä on hyväksikäyttöä?
Elämä ei ole reilua. Ja asioiden arvo mitataan vasta tulessa takomalla. Kun ne poltetaan puhtaiksi.
Minkä arvoista, kuinka puhdasta sinun rakkautesi on, kun siitä poltetaan pois itsekkyys?
Minun kohdallani rakkaus on muuttunut ystävyydeksi. Jaetuksi hyväksi vanhemmuudeksi. Mutta missään vaiheessa tunteeni eivät ole hiipuneet, kylmentyneet tai kuolleet. Olen vain kanavoinut ne uusiin uomiin.
Eikä siinä ole mitään hävettävää.
Kun toinen päättää, ettei rakasta, se ei tarkoita, että jätettykin automaattisesti lopettaa rakastamisen.
Ei ole olemassa hokkus-pokkus-nappia nimeltä ero, jota painamalla rakkaus häviäisi. Jos olisi, kyseessä ei olisi rakkaus. Puhdas ja todellinen. Ero saattaa kyllä monessa tapauksessa tuoda loukatuksi tulemisen, kivun ja vihan tunteet pintaan, jotka peittävät ja tekevät rakastamisen mahdottomaksi. Mutta prosessi ei ole automaatio.
Kuinka paljon rakkaus kestää, kun se puhtaimmillaan KAIKEN kestää?
Jätetyltä odotetaan, että kun avio-keissi on suljettu, myös jätetyn tunteet kylmentyvät ja loppuvat seinään. Ihmetellään jos näin ei käy. Ja pidetään epäilyttävänä läheisriippuvaisuuden merkkinä, vaikka rakkaus ajan myötä muuttaisi muotoaan ystävyydeksi. ("Eihän se nyt ole aivan normaalia ja tervettä!")
Pitkään häpesin sitä, etten ole muka päässyt asioiden "yli". Ajattelin, että minussa on jotain vikana. Kun en osaa sitä, mitä koen muiden osaavan. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt ettei se niin ole. Ja että suurin osa ihmisistä vain pelkää tunteita, joille ei ole selkeitä nimikkeitä. Ex:ää kohtaan tunnetut tunteet kun eivät sovi mihinkään tiettyyn laatikkoon tai selkeään lokeroon.
Mutta elämä ei ole lokero.
Jos rakkaus loppuisi nappia painamalla, se tarkoittaisi loogisesti sitä, että rakastan ihmistä vain, jos hän rakastaa minua takaisin. Kun hän lopettaa rakastamasta minua, minäkin lopetan. Kun hän haluaa erota, minä painan nopeasi hätänappia ja lopetan omat tunteeni siihen. Loogisesti tämä olisi ehkä järkevää. Kun toinen loukkaa, satuttaa, kääntää selkänsä.
Yhteiskunnassamme koetaan, että yksipuolinen rakkaus on epätoivoista tai säälittävää. Rakkauden on oltava jotenkin reilua, tasapuolista, palkitsevaa ja minulle jollain tavalla hyödyllistä. Ettei minua vain käytetä hyväksi.
Mutta mikä on hyödyllistä? Mikä on reilua? Mikä on hyväksikäyttöä?
Elämä ei ole reilua. Ja asioiden arvo mitataan vasta tulessa takomalla. Kun ne poltetaan puhtaiksi.
Minkä arvoista, kuinka puhdasta sinun rakkautesi on, kun siitä poltetaan pois itsekkyys?
Minun kohdallani rakkaus on muuttunut ystävyydeksi. Jaetuksi hyväksi vanhemmuudeksi. Mutta missään vaiheessa tunteeni eivät ole hiipuneet, kylmentyneet tai kuolleet. Olen vain kanavoinut ne uusiin uomiin.
Eikä siinä ole mitään hävettävää.
lauantai 28. maaliskuuta 2015
Kapuloita rattaisiin
Pientä tyttöä suututti. Hän oli jäänyt yksin kotiin, oli halunnut tehdä kaikenlaista - aivan itse. Hän oli aloittanut monta hienoa projektia. Ja moni oli epäonnistunut. Aluksi hän oli tehnyt virheitä, tahattomasti. Sitten tahallaan. Koska tyttöä suututti, hän oli sotkenut oikein sydämensä pohjalta.
Sitten tyttöä oli hävettänyt. Hän oli yrittänyt siivota, paikata, korjata. Aloittaa alusta. Ja silti, kun tytön perässä kulki ympäri kotia, jälkiä oli vaikea olla huomaamatta. Osaa olisi ehkä vaikea enää korjata ollenkaan.
Yksin hän oli itkenyt ja polkenut jalkaa. Mutta se ei ollut auttanut. Koti oli sikolätti, eikä enää tiennyt miten selviäisi siitä.
Vihdoin Isä tuli kotiin.
Hän näki sotkut. Häntä harmitti. Olihan hän jättänyt tyttönsä siistiin, onnelliseen kotiin. Hän henkäisi syvään ja ajatteli, että tällaista se on lasten kanssa. Sitten hän otti tytön syliin ja sanoi: "Ei haittaa! Siivotaan yhdessä."
Yhdessä he aloittivat puuhat. Isällä oli selvä suunnitelma, missä järjestyksessä hommat piti hoitaa. Ei kannattanut esimerkiksi luututa lattiaa, ennen kuin pöydällä olevat sotkut oltiin siivottu pois, ettei puhtaalle lattialle tippuisi uutta sotkua.
Tyttö oli kuitenkin vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt tällaista. Tyttö ei myöskään kuunnellut Isän neuvoja, vaan kuvitteli itse tietävänsä paremmin. Siksi Isä joutui siivoamaan paikkoja moneen kertaan, ennen kuin tyttö ymmärsi, missä järjestyksessä asioita oli järkevää hoitaa.
Lopulta Isä oli luutunnut lattian. Kaikki oli siistiä ja kaunista. Tyttö näki pihassa kauniita kukkia ja juoksi poimimaan pöydälle vielä kimpun. Sisään tullessaan, hän toi puhtaalle lattialle uudet kurat.
Silloin Isä tarttui tyttöä kädestä ja sanoi rauhallisen rakastavasti: "Tyttö, jos haluat, että saamme asiat kuntoon, että autan sinua, että olet taas iloinen ja onnellinen tyttö, sinun on lopetettava heittämästä kapuloita rattaisiin. Sinun on joko tehtävä juuri niin kuin sanon tai annettava minun hoitaa hommat."
Sitten tyttöä oli hävettänyt. Hän oli yrittänyt siivota, paikata, korjata. Aloittaa alusta. Ja silti, kun tytön perässä kulki ympäri kotia, jälkiä oli vaikea olla huomaamatta. Osaa olisi ehkä vaikea enää korjata ollenkaan.
Yksin hän oli itkenyt ja polkenut jalkaa. Mutta se ei ollut auttanut. Koti oli sikolätti, eikä enää tiennyt miten selviäisi siitä.
Vihdoin Isä tuli kotiin.
Hän näki sotkut. Häntä harmitti. Olihan hän jättänyt tyttönsä siistiin, onnelliseen kotiin. Hän henkäisi syvään ja ajatteli, että tällaista se on lasten kanssa. Sitten hän otti tytön syliin ja sanoi: "Ei haittaa! Siivotaan yhdessä."
Yhdessä he aloittivat puuhat. Isällä oli selvä suunnitelma, missä järjestyksessä hommat piti hoitaa. Ei kannattanut esimerkiksi luututa lattiaa, ennen kuin pöydällä olevat sotkut oltiin siivottu pois, ettei puhtaalle lattialle tippuisi uutta sotkua.
Tyttö oli kuitenkin vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt tällaista. Tyttö ei myöskään kuunnellut Isän neuvoja, vaan kuvitteli itse tietävänsä paremmin. Siksi Isä joutui siivoamaan paikkoja moneen kertaan, ennen kuin tyttö ymmärsi, missä järjestyksessä asioita oli järkevää hoitaa.
Lopulta Isä oli luutunnut lattian. Kaikki oli siistiä ja kaunista. Tyttö näki pihassa kauniita kukkia ja juoksi poimimaan pöydälle vielä kimpun. Sisään tullessaan, hän toi puhtaalle lattialle uudet kurat.
Silloin Isä tarttui tyttöä kädestä ja sanoi rauhallisen rakastavasti: "Tyttö, jos haluat, että saamme asiat kuntoon, että autan sinua, että olet taas iloinen ja onnellinen tyttö, sinun on lopetettava heittämästä kapuloita rattaisiin. Sinun on joko tehtävä juuri niin kuin sanon tai annettava minun hoitaa hommat."
Syyllistyin tai en
Jälkimerkintä kirjoitukseeni: Piilosyyllistynyt
Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Kaikki ei ole selittelyä.
Tänään esimerkiksi. Olen yksinkertaisesti väsynyt ja ärtynyt. Olen riidanhakuinen. En jaksa siivota, vaikka nurkissa on viikkojen rojukasoja ja lattialla vilisee villakoiria. En jaksanut siivota edes, vaikka meille tuli vieraita.
Yritän olla selittämättä. Sanomatta, että minulla on oikeus olla epäystävällinen sisäisen perikotaisen uupumisen ja väsymyksen takia. Koska minulla ei ole. Väsymys ei ole oikeutus. Mutta se on selitys, jonka kautta asioita voi ymmärtää.
Se selittää, miksi meillä ei kaikki ole niin, kuin haluaisin. Ei päällisin puolin, eikä muutenkaan.
Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Kaikki ei ole selittelyä.
Tänään esimerkiksi. Olen yksinkertaisesti väsynyt ja ärtynyt. Olen riidanhakuinen. En jaksa siivota, vaikka nurkissa on viikkojen rojukasoja ja lattialla vilisee villakoiria. En jaksanut siivota edes, vaikka meille tuli vieraita.
Yritän olla selittämättä. Sanomatta, että minulla on oikeus olla epäystävällinen sisäisen perikotaisen uupumisen ja väsymyksen takia. Koska minulla ei ole. Väsymys ei ole oikeutus. Mutta se on selitys, jonka kautta asioita voi ymmärtää.
Se selittää, miksi meillä ei kaikki ole niin, kuin haluaisin. Ei päällisin puolin, eikä muutenkaan.
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Kuilun pohjalta
Petollinen on kuilu rakkauden.
Ja petollista,
mitä rakakudeksi uskomme.
Vaan ei rakkautta ole se,
mikä satuttaa.
Eikä se,
minkä hintana
on rakkaus toinen.
Rakkaus ei ole asetelma,
kuva, johon voisi sukeltaa
löytääkseen olon onnellisen.
Onni kun ei ole olo,
vaan sen teko.
Samoin niin moni uskoo,
että rakkautta oikeaa,
on vain hyppy
kuilun reunalta.
Intohimoa se on,
ei rakkautta,
tuo vetovoima käsittämätön,
joka tuholla on.
Kun tietäis moni,
ettei rakkautta todellista löydetä,
se rakennetaan
sieltä kuilun pohjalta käsin.
Ja petollista,
mitä rakakudeksi uskomme.
Vaan ei rakkautta ole se,
mikä satuttaa.
Eikä se,
minkä hintana
on rakkaus toinen.
Rakkaus ei ole asetelma,
kuva, johon voisi sukeltaa
löytääkseen olon onnellisen.
Onni kun ei ole olo,
vaan sen teko.
Samoin niin moni uskoo,
että rakkautta oikeaa,
on vain hyppy
kuilun reunalta.
Intohimoa se on,
ei rakkautta,
tuo vetovoima käsittämätön,
joka tuholla on.
Kun tietäis moni,
ettei rakkautta todellista löydetä,
se rakennetaan
sieltä kuilun pohjalta käsin.
torstai 26. maaliskuuta 2015
Piilosyyllistynyt
Olen oivaltanut viime päivinä, että vaikka kuinka kuvittelin olleeni vapaa itsesäälistä, vaikka kuinka olin uskotellut itselleni, että olen voittanut tämän alhaisen tunteen, olen silti piilosyyllistynyt siihen viimevuosien aikana.
Kun menettää uskonsa tulevaan, kun ei löydä itsestään voimaa uskoa siihen, että minua odottaa tulevaisuudessa vielä jotain hyvää, silloin antautuu itsesäälille.
Tämä ajatus ei avaudu aivan heti. Siksi minullakin kesti huomata, että itseasiassa velloin edelleen itsesäälissä, vaikka luulin olevani siitä vapaa.
Itsesääli ei välttämättä ole sitä, että sanoo itselleen: "Voi sinua raukkaa. Kukaan ei tykkää sinusta!"
Ei, itsesääli on paljon salakavalampaa. Se on nimittäin se, mitä teet näiden lauseiden jälkjeen. Vastaatko itsellesi: "Niin, minusta tuntuu, ettei kukaan tykkää minusta. Mutta onko se totta? Jos minusta ei tähän mennessä olla tykätty, se ei tarkoita, etteikö minusta voitaisi tykätä tulevaisuudessa."
Kun uskot tulevaisuuteen ja sinua kohtaavaan hyvään, silloin päästät irti vanhasta. Uskallat vihdoin irrottaa otteesi turvallisista itsesäälin kahvoista. Nämä kahvat antavat tukea, koska niiden kautta voit uskotella istellesi, että sinulla on oikeus tuntea itsesi loukatuksi. Että sinulla on oikeus tehdä huonoja tai epätäydellisiä päätöksiä, koska olet sisäisesti niin rikki.
Annat itsellesi oikeuden selitykseen. Joka taas vapauttaa vastuusta. Vastuusta itseäsi ja muita kohtaan. Tämä on kaiken, KAIKEN, pahan juuri! Sillä paha pannaan yleensä kiertämään. (Huonon ja rikkinäisen lapsuuden avulla selitetään nykyisin esim. nuoriskorikollisuus, väkivalta, huonot suhteet, huumeongelmat, kaikki!)
Jonkin aikaa selitys pätee. Kun olet tullut perusteellisesti loukatuksi, sisäinen tasapainosi on horjahtanut, etkä millään kykene tekemään päätöksiä samalta perustalta kuin ennen. Et pysty elämään ja tuntemaan samalla lailla. Eikä tarvitsekaan.
Mutta kun aika kuluu, tästä sisäisestä tuesta ja hetkellisestä erikoistilanteesta (moraalisesta tai muuten heikennetystä tilasta) tulee selitys.
Sauvoista, tuesta, proteesista kehittyy selitys sille, miksi en muka voi.
Nyt olen tässä pisteessä.
On kauhean pelottavaa hypätä. Päästää irti turvallisista kahvoista, jotka ovat tukeneet käyntiäni pitkän aikaa. Heittää kainalosauvat menemään ja uskoa siihen, että osaan kävellä ilman niitä!
Niin, olen ymmärtänyt, ettei elämässä auta selittely. Niin kauan, kun haluan kiertää ympyrää, olla vangittuna selitysten noidankehään, niin kauan kuin haluan selittää toimintaani ja valintojani, niin kauan olen niiden vanki.
Mitään muuta hätäuloskäyntiä, mitään muuta vapautusta ei ole, kuin usko tulevaan. Siihen hyvään, mitä voin elämässäni vielä kohdata.
Usko antaa avaimet takaisin. Uskallanko käyttää niitä?
Kun menettää uskonsa tulevaan, kun ei löydä itsestään voimaa uskoa siihen, että minua odottaa tulevaisuudessa vielä jotain hyvää, silloin antautuu itsesäälille.
Tämä ajatus ei avaudu aivan heti. Siksi minullakin kesti huomata, että itseasiassa velloin edelleen itsesäälissä, vaikka luulin olevani siitä vapaa.
Itsesääli ei välttämättä ole sitä, että sanoo itselleen: "Voi sinua raukkaa. Kukaan ei tykkää sinusta!"
Ei, itsesääli on paljon salakavalampaa. Se on nimittäin se, mitä teet näiden lauseiden jälkjeen. Vastaatko itsellesi: "Niin, minusta tuntuu, ettei kukaan tykkää minusta. Mutta onko se totta? Jos minusta ei tähän mennessä olla tykätty, se ei tarkoita, etteikö minusta voitaisi tykätä tulevaisuudessa."
Kun uskot tulevaisuuteen ja sinua kohtaavaan hyvään, silloin päästät irti vanhasta. Uskallat vihdoin irrottaa otteesi turvallisista itsesäälin kahvoista. Nämä kahvat antavat tukea, koska niiden kautta voit uskotella istellesi, että sinulla on oikeus tuntea itsesi loukatuksi. Että sinulla on oikeus tehdä huonoja tai epätäydellisiä päätöksiä, koska olet sisäisesti niin rikki.
Annat itsellesi oikeuden selitykseen. Joka taas vapauttaa vastuusta. Vastuusta itseäsi ja muita kohtaan. Tämä on kaiken, KAIKEN, pahan juuri! Sillä paha pannaan yleensä kiertämään. (Huonon ja rikkinäisen lapsuuden avulla selitetään nykyisin esim. nuoriskorikollisuus, väkivalta, huonot suhteet, huumeongelmat, kaikki!)
Jonkin aikaa selitys pätee. Kun olet tullut perusteellisesti loukatuksi, sisäinen tasapainosi on horjahtanut, etkä millään kykene tekemään päätöksiä samalta perustalta kuin ennen. Et pysty elämään ja tuntemaan samalla lailla. Eikä tarvitsekaan.
Mutta kun aika kuluu, tästä sisäisestä tuesta ja hetkellisestä erikoistilanteesta (moraalisesta tai muuten heikennetystä tilasta) tulee selitys.
Sauvoista, tuesta, proteesista kehittyy selitys sille, miksi en muka voi.
Nyt olen tässä pisteessä.
On kauhean pelottavaa hypätä. Päästää irti turvallisista kahvoista, jotka ovat tukeneet käyntiäni pitkän aikaa. Heittää kainalosauvat menemään ja uskoa siihen, että osaan kävellä ilman niitä!
Niin, olen ymmärtänyt, ettei elämässä auta selittely. Niin kauan, kun haluan kiertää ympyrää, olla vangittuna selitysten noidankehään, niin kauan kuin haluan selittää toimintaani ja valintojani, niin kauan olen niiden vanki.
Mitään muuta hätäuloskäyntiä, mitään muuta vapautusta ei ole, kuin usko tulevaan. Siihen hyvään, mitä voin elämässäni vielä kohdata.
Usko antaa avaimet takaisin. Uskallanko käyttää niitä?
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Peilinkantajat
Kun minuun sattui,
seisoit peilin takana.
Minä näin vain itseni.
Ja kuvassa kipuni.
Jäin tuijottamaan,
tuota kivussa kouristelevaa.
Siinä oli draamaa.
Siinä oli vihdoin elämää.
Se oli kaunista.
Ja se olin minä!
"Katsokaa kaikki!", huusin.
"Tältä näyttää loukattu nainen.
Näin minä nostan
omin voimin itseni suosta."
Nostinkin.
Juhlin voittoa.
Omaa hyvyyttäni.
Tuolloin en vielä ymmärtänyt,
mitä siellä peilin takana,
miten sinne joudutaan,
miksi siellä ollaan.
Kuinka peiliä kannetaan.
- Selkä kumarassa.
seisoit peilin takana.
Minä näin vain itseni.
Ja kuvassa kipuni.
Jäin tuijottamaan,
tuota kivussa kouristelevaa.
Siinä oli draamaa.
Siinä oli vihdoin elämää.
Se oli kaunista.
Ja se olin minä!
"Katsokaa kaikki!", huusin.
"Tältä näyttää loukattu nainen.
Näin minä nostan
omin voimin itseni suosta."
Nostinkin.
Juhlin voittoa.
Omaa hyvyyttäni.
Tuolloin en vielä ymmärtänyt,
mitä siellä peilin takana,
miten sinne joudutaan,
miksi siellä ollaan.
Kuinka peiliä kannetaan.
- Selkä kumarassa.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Laitan sydämeni pöydälle
Nyt vihdoin uskallan.
Laitan sydämeni pöydälle.
Valaise se.
Näytä minulle,
missä siellä,
sen pimeissä nurkissa,
salaisissa kammioissa,
piilottelee
vielä jotain kiellettyä.
Sellaista, mitä siellä ei saisi olla.
Ja siltikin vielä on.
Puhdista sydämeni.
Avaa sen ikkunat.
Anna valon tulvia sen läpi.
Anna raikkaan kevätilman viedä
kaikki vanha mukanaan.
Liian kauan olen yrittänyt
siivota itse.
Lukita ovia.
Piilotella.
Avata.
Repiä.
Mutta sisään tulvi aina vain samaa -
vanhaa.
Näytä lika.
Ota paha.
Ja se, mikä saa jäädä,
siihen anna usko.
Anna rauha.
Ja poista sitten viimein
tämä siivousvimma!
Laitan sydämeni pöydälle.
Valaise se.
Näytä minulle,
missä siellä,
sen pimeissä nurkissa,
salaisissa kammioissa,
piilottelee
vielä jotain kiellettyä.
Sellaista, mitä siellä ei saisi olla.
Ja siltikin vielä on.
Puhdista sydämeni.
Avaa sen ikkunat.
Anna valon tulvia sen läpi.
Anna raikkaan kevätilman viedä
kaikki vanha mukanaan.
Liian kauan olen yrittänyt
siivota itse.
Lukita ovia.
Piilotella.
Avata.
Repiä.
Mutta sisään tulvi aina vain samaa -
vanhaa.
Näytä lika.
Ota paha.
Ja se, mikä saa jäädä,
siihen anna usko.
Anna rauha.
Ja poista sitten viimein
tämä siivousvimma!
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Kaikki on ihan hyvin
Synttärit tulivat ja menivät. Aurinko ei juurikaan pimentynyt. Autoin lasteni isää muutossa. Hän vei minut läheiselle pienelle vuorelle. Sinne tuli eräs toinen rakas henkilö. Kohotimme kolmistaan maljat tasan klo 10:43, kun Berliinissä oli tarkoitus olla pimein hetki.
Oli hetken sellainen olo, etää olen rakas. Että kaikki on hyvin.
Oli hetken sellainen olo, etää olen rakas. Että kaikki on hyvin.
perjantai 20. maaliskuuta 2015
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Kiitollinen tänään: dialogi itseni kanssa
Tässä eilen lupaamani kiitollisuusvasta-ase.
Nyt paistaa aurinko, enkä aio lannistua! Kun kompastelee, noustaan ylös, pudistellaan pölyt, ojennetaan kruunu ja jatetaan matkaa. ;)
Eilinen listani ja radikaalia vastamyrkkyä, joka saattaa pelastaa elämän - tai ainakin päivän:
Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
--> Olen kiitollinen, että olen vielä näinkin vanhana (hehe) ja kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinä tässä kunnossa. Juoksen kahden viikon päästä puolimaratonin. Mahdun kokoon 36/38. Saan edelleen miehiltä huomiota. Olen ylpeä rypyistä. Heijastavat toivon mukaan jotain sisäistä kypsyyttä. En ole enää pikkutyttö.
Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
--> Jos olisin päättänyt toisin, olisin nyt joidenkin toisten lasten äiti. Olisin ehkä uranainen, jolla ei olisi lapsia ollenkaan. Näitä kolmea omaani en vaihtaisi mihinkään. Olisin ehkä onnettomassa avioliitossa. Olisin ehkä itse lähtenyt ja joutuisin nyt elämään surun lisäksi syyllisyyden kanssa. Voisin olla sairastunut. Sitä ei koskaan tiedä. Olen tehnyt jokaisessa risteyksessä parhaani mukaan. Omantunnon ja silloisen tietämyksen ja tunteiden mukaan. En aio olla itselleni petturi ja jälkiviisas. Arvostan sitä Annia, joka päätti silloin juuri niin!
Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
--> Anteeksi mitä? Mitä olen haaskannut? Investoin sen näihin lapsiin. Minulla on nämä lapset, koska investoin nuoruuteni näihin valintoihin. Aina voi aloittaa alusta - jotain UUTTA. Kuka haluaisi aloittaa taas aivan alusta? Ilman tätä kaikkea opittua viisautta?! Aloitan tästä, missä olen. Lapseni maksavat hinnan, mutta kasvavat ihmisten, eivät enkeleiden perheessä. He oppivat matkalle arvoja. Se on pääomaa, jota ei saa ilman kolhuja.
Suren luopumista ja menetyksiäni.
--> Sure vaan. Ilman niitä ei elä.
Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin.
--> Olen oppinut ainakin sen, ettei elämässä voi olla ylpeä omista valinnoistaan. Sillä jos olosuhteet olisivat olleet toisin, olisin ehkä valinnut toisin. Ja sitten en olisikaan ollut se "hyvä", vaan tarinan "pahis". On hyvä pysyä nöyränä ja armollisena itselleen ja muille.
Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.
--> Onni on länsimainen käsite. Luin juuri jutun afrikkalaisesta naisesta, joka sanoi, ettei koskaan ajattele, onko hän "onnellinen". Jos puuroa on pöydässä ja lapsilla vaatteet, silloin hän sitä varmaan on. Onni ei ole tila, jotain passiivista, jota minulle annetaan tai tehdään. Jossa voin kellua nauttien onnen tunteesta. Onni on tekoja. Oikea onni syntyy oikeista valinnoista ja hyvistä, armollisista, anteeksiannon, rakkauden teoista.
Nyt paistaa aurinko, enkä aio lannistua! Kun kompastelee, noustaan ylös, pudistellaan pölyt, ojennetaan kruunu ja jatetaan matkaa. ;)
Eilinen listani ja radikaalia vastamyrkkyä, joka saattaa pelastaa elämän - tai ainakin päivän:
Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
--> Olen kiitollinen, että olen vielä näinkin vanhana (hehe) ja kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinä tässä kunnossa. Juoksen kahden viikon päästä puolimaratonin. Mahdun kokoon 36/38. Saan edelleen miehiltä huomiota. Olen ylpeä rypyistä. Heijastavat toivon mukaan jotain sisäistä kypsyyttä. En ole enää pikkutyttö.
Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
--> Jos olisin päättänyt toisin, olisin nyt joidenkin toisten lasten äiti. Olisin ehkä uranainen, jolla ei olisi lapsia ollenkaan. Näitä kolmea omaani en vaihtaisi mihinkään. Olisin ehkä onnettomassa avioliitossa. Olisin ehkä itse lähtenyt ja joutuisin nyt elämään surun lisäksi syyllisyyden kanssa. Voisin olla sairastunut. Sitä ei koskaan tiedä. Olen tehnyt jokaisessa risteyksessä parhaani mukaan. Omantunnon ja silloisen tietämyksen ja tunteiden mukaan. En aio olla itselleni petturi ja jälkiviisas. Arvostan sitä Annia, joka päätti silloin juuri niin!
Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
--> Anteeksi mitä? Mitä olen haaskannut? Investoin sen näihin lapsiin. Minulla on nämä lapset, koska investoin nuoruuteni näihin valintoihin. Aina voi aloittaa alusta - jotain UUTTA. Kuka haluaisi aloittaa taas aivan alusta? Ilman tätä kaikkea opittua viisautta?! Aloitan tästä, missä olen. Lapseni maksavat hinnan, mutta kasvavat ihmisten, eivät enkeleiden perheessä. He oppivat matkalle arvoja. Se on pääomaa, jota ei saa ilman kolhuja.
Suren luopumista ja menetyksiäni.
--> Sure vaan. Ilman niitä ei elä.
Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin.
--> Olen oppinut ainakin sen, ettei elämässä voi olla ylpeä omista valinnoistaan. Sillä jos olosuhteet olisivat olleet toisin, olisin ehkä valinnut toisin. Ja sitten en olisikaan ollut se "hyvä", vaan tarinan "pahis". On hyvä pysyä nöyränä ja armollisena itselleen ja muille.
Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.
--> Onni on länsimainen käsite. Luin juuri jutun afrikkalaisesta naisesta, joka sanoi, ettei koskaan ajattele, onko hän "onnellinen". Jos puuroa on pöydässä ja lapsilla vaatteet, silloin hän sitä varmaan on. Onni ei ole tila, jotain passiivista, jota minulle annetaan tai tehdään. Jossa voin kellua nauttien onnen tunteesta. Onni on tekoja. Oikea onni syntyy oikeista valinnoista ja hyvistä, armollisista, anteeksiannon, rakkauden teoista.
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Auringonpimennys
Täytän perjantaina 36 vuotta. Odotettavissa oleva auringonpimennys kuvailee hyvin osuvasti omia tunnelmiani: käyn läpi klassista keski-iän kriisiä.
Syy on varmasti tämä vaikea elämäntilanne, josta ei tunnu olevan minkäänlaista pakotietä. Mistään ei löydy hätäuloskäyntiä. Vaikka olen odottanut sellaista pimeässä jo monta vuotta.
Täällä haparoidessani olen luullut nähneeni välillä valoa. Välillä olen ajautunut vielä pimeämpään paikkaan. Nyt jostain on alkanut nousta savua silmiin. Kurkkua kuristaa. Mahaa kouristaa. Paniikki iskee.
Tässäkö tämä oli?
Olen miettinyt niitä päätöksiä, joita olen elämäni aikana tehnyt. Jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Jotka ovat muovanneet minusta tällaisen ihmisen.
Onko näin hyvä? Olenko hyvä näin? Olisko toisin paremmin?
Tässä lista ajatuksistani nyt, kun on paha mieli. Yleensä ajatukset menevät nopeasti ohi ja tajuan, kuinka hölmöjä ne ovat. Tuntuu jo aivan pöhköltä kirjoittaa niitä tähän. Kun yleensä keskityn positiiviseen. Pakotan itseni siihen.
Haluan kuitenkin dokumentoida tämän kriisin. Se on nostanut pinnalle taas monia tunteita. Mutta ennen kaikkea surun.
Suru on tervettä. Se on työkalu. Se työstää luopumista. Menetettyä. Menettämistä. Nämä kuuluvat olennaisesti elämään.
Huomaan surun lisäksi muitakin negatiivisia tunteita. Ne ovat vähemmän hyödyllisiä. Päinvastoin! Olen viime päiviän kokenut kateutta. Itsesääliä. Itsesyytöstä. Katkeruuttakin.
En ryve itsesäälissä, mutta pieni kirpeä jälkimaku näistä ajatuksista silti jää...
Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
Suren luopumista ja menetyksiäni.
Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin. Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.
(Lupaan tehdä huomenna tai ainakin kovin pian positiivisen vastaiskun tälle listalle.)
Syy on varmasti tämä vaikea elämäntilanne, josta ei tunnu olevan minkäänlaista pakotietä. Mistään ei löydy hätäuloskäyntiä. Vaikka olen odottanut sellaista pimeässä jo monta vuotta.
Täällä haparoidessani olen luullut nähneeni välillä valoa. Välillä olen ajautunut vielä pimeämpään paikkaan. Nyt jostain on alkanut nousta savua silmiin. Kurkkua kuristaa. Mahaa kouristaa. Paniikki iskee.
Tässäkö tämä oli?
Olen miettinyt niitä päätöksiä, joita olen elämäni aikana tehnyt. Jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Jotka ovat muovanneet minusta tällaisen ihmisen.
Onko näin hyvä? Olenko hyvä näin? Olisko toisin paremmin?
Tässä lista ajatuksistani nyt, kun on paha mieli. Yleensä ajatukset menevät nopeasti ohi ja tajuan, kuinka hölmöjä ne ovat. Tuntuu jo aivan pöhköltä kirjoittaa niitä tähän. Kun yleensä keskityn positiiviseen. Pakotan itseni siihen.
Haluan kuitenkin dokumentoida tämän kriisin. Se on nostanut pinnalle taas monia tunteita. Mutta ennen kaikkea surun.
Suru on tervettä. Se on työkalu. Se työstää luopumista. Menetettyä. Menettämistä. Nämä kuuluvat olennaisesti elämään.
Huomaan surun lisäksi muitakin negatiivisia tunteita. Ne ovat vähemmän hyödyllisiä. Päinvastoin! Olen viime päiviän kokenut kateutta. Itsesääliä. Itsesyytöstä. Katkeruuttakin.
En ryve itsesäälissä, mutta pieni kirpeä jälkimaku näistä ajatuksista silti jää...
Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
Suren luopumista ja menetyksiäni.
Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin. Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.
(Lupaan tehdä huomenna tai ainakin kovin pian positiivisen vastaiskun tälle listalle.)
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Landslide
Took this love and I took it down
Climbed a mountain and I turned around
And I saw my reflection in the snow covered hills
Till the landslide brought me down
Oh, mirror in the sky, what is love?
Can the child within my heart rise above?
And can I sail through the changing ocean tides
Can I handle the seasons of my life?
Oh oh I don't know, oh I don't know
Well, I've been afraid of changing
'Cause I've built my life around you
But time makes you bolder
Children get older I'm getting older too
Yes I'm getting older too, so
I've been afraid of changing
'Cause I, I've built my life around you
But time makes you bolder
Children get older
I'm getting older too oh yes
I'm getting older too
So, take this love, take it down
Oh if you climb a mountain and you turn around
If you see my reflection in the snow covered hills
Well the landslide will bring you down, down
And if you see my reflection in the snow covered hills
Well maybe the landslide will bring you down
Well well, the landslide will bring you down
Climbed a mountain and I turned around
And I saw my reflection in the snow covered hills
Till the landslide brought me down
Oh, mirror in the sky, what is love?
Can the child within my heart rise above?
And can I sail through the changing ocean tides
Can I handle the seasons of my life?
Oh oh I don't know, oh I don't know
Well, I've been afraid of changing
'Cause I've built my life around you
But time makes you bolder
Children get older I'm getting older too
Yes I'm getting older too, so
I've been afraid of changing
'Cause I, I've built my life around you
But time makes you bolder
Children get older
I'm getting older too oh yes
I'm getting older too
So, take this love, take it down
Oh if you climb a mountain and you turn around
If you see my reflection in the snow covered hills
Well the landslide will bring you down, down
And if you see my reflection in the snow covered hills
Well maybe the landslide will bring you down
Well well, the landslide will bring you down
torstai 12. maaliskuuta 2015
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Piikki lihassa
Eilen, kuten joka aamu, kuuntelin aamiaispöydässä radiouutisia. Saksan YLEÄ vastaavalla radiokanavalla Deutschlandfunkilla lähetetään joka aamu uutisohjelmien lisäksi klo 6:35 aamuhartaus. Noin viiden minuutin lähetys vuorottelee viikoittain katolisen ja evankelisen kirkkon välillä.
Jäin miettimään miehen sanoja. Katolinen pappi sanoi osuvasti siteeratessaan intialaista Jesuiittaa, Paul Coutinhoa: "Elämän tarkoitus ei ole olla hyvä ihminen, vaan pyrkimys siihen."
Niin se on: matka, kehitys, pyrkimys, muutos, työstö, pyristely, aktiivisuus ja siitä syntyvä jatkuva dynamiikka - se on elämää. Meidän ei siis olekaan tarkoitus pyrkiä johonkin staattiseen tilaan. Vaan sitoutua kehittämään ja työstämään itseämme koko elämämme ajan.
Sama pätee ihan mihin elämänalueeseen vain. Joka tyytyy ja luulee savuttaneensa yhtikäs mitään tässä elämässä, jämähtää paikoilleen. Joka uskoo olevansa niin hyvä, ettei itsekritiikille ole enää tarvetta, ei kehity ihmisenä.
Jokainen, joka pitää itseään hyvänä ihmisenä on sillä samalla hetkellä jo kaikkea muuta kuin juuri sitä. Usko omaan hyvyyteen on ihmisen suurin lankeamus.
Hyvyys kaikkoaa ylpeyden edellä, kuten piemeys valoa.
Tämänaamuisessa aamuhartaudessa pappi jatkoi tätä ajatusta hyvyydestä. Hän kertoi siitä, kuinka Raamatussa Paavali koki usein siteeratun "piikin lihassaan" suurena siunauksena. Asiana, jota ilman hän olisi ehkä lopettanut kasvun ihmisenä. Ollut itseriittoinen, "hyvä" ihminen.
Paavali koki nimenomaan tämän piikin, jonkin oman heikkoutensa, johon hän ilmeisesti uudelleen ja uudelleen kompastui, elämänsä suurinpana kasvattajana ja sitä kautta suurena lahjana. Tämä piikki oli nimittäin juuri se asia, joka teki hänestä riippuvaisen armosta, ei itsestään ja teoistaan. Se oli asia, joka piti hänet nöyränä.
Jäin miettimään, kuinka outoa ja totta tämä onkaan!
Sitä, kuinka kasvamme juuri heikkouksiemme kautta - jos vain annamme niiden todella tehdä työtä meissä. Jos emme suostu luovuttamaan virheidemme ja heikkouksiemme edessä. Jos emme suostu antautumaan häpeälle, emmekä anna valtaa itsesyytökselle.
Olkaamme siis kiitollisia piikeistä lihassamme!
Eilinen aamuhartaus Saksaa osaaville löytyy täältä.
Ja tämänpäiväinen täältä.
Jäin miettimään miehen sanoja. Katolinen pappi sanoi osuvasti siteeratessaan intialaista Jesuiittaa, Paul Coutinhoa: "Elämän tarkoitus ei ole olla hyvä ihminen, vaan pyrkimys siihen."
Niin se on: matka, kehitys, pyrkimys, muutos, työstö, pyristely, aktiivisuus ja siitä syntyvä jatkuva dynamiikka - se on elämää. Meidän ei siis olekaan tarkoitus pyrkiä johonkin staattiseen tilaan. Vaan sitoutua kehittämään ja työstämään itseämme koko elämämme ajan.
Sama pätee ihan mihin elämänalueeseen vain. Joka tyytyy ja luulee savuttaneensa yhtikäs mitään tässä elämässä, jämähtää paikoilleen. Joka uskoo olevansa niin hyvä, ettei itsekritiikille ole enää tarvetta, ei kehity ihmisenä.
Jokainen, joka pitää itseään hyvänä ihmisenä on sillä samalla hetkellä jo kaikkea muuta kuin juuri sitä. Usko omaan hyvyyteen on ihmisen suurin lankeamus.
Hyvyys kaikkoaa ylpeyden edellä, kuten piemeys valoa.
Tämänaamuisessa aamuhartaudessa pappi jatkoi tätä ajatusta hyvyydestä. Hän kertoi siitä, kuinka Raamatussa Paavali koki usein siteeratun "piikin lihassaan" suurena siunauksena. Asiana, jota ilman hän olisi ehkä lopettanut kasvun ihmisenä. Ollut itseriittoinen, "hyvä" ihminen.
Paavali koki nimenomaan tämän piikin, jonkin oman heikkoutensa, johon hän ilmeisesti uudelleen ja uudelleen kompastui, elämänsä suurinpana kasvattajana ja sitä kautta suurena lahjana. Tämä piikki oli nimittäin juuri se asia, joka teki hänestä riippuvaisen armosta, ei itsestään ja teoistaan. Se oli asia, joka piti hänet nöyränä.
Jäin miettimään, kuinka outoa ja totta tämä onkaan!
Sitä, kuinka kasvamme juuri heikkouksiemme kautta - jos vain annamme niiden todella tehdä työtä meissä. Jos emme suostu luovuttamaan virheidemme ja heikkouksiemme edessä. Jos emme suostu antautumaan häpeälle, emmekä anna valtaa itsesyytökselle.
Olkaamme siis kiitollisia piikeistä lihassamme!
Eilinen aamuhartaus Saksaa osaaville löytyy täältä.
Ja tämänpäiväinen täältä.
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Energiatasapaino
Keskimmäisen lapseni kasvatus osoittautuu haasteellisemmaksi, kuin olisin voinut kuvitella. Parempaa opettajaa ja peiliä en olisi itselleni voinut toivoa. Mutta aina ei jaksa nähdä asioita positiivisesti. Etenkään, kun arki on usein yhtä takkua.
Olen voimieni äärirajoilla. Ollut jo pitkään. Enkä vain tämän rakkaan, lahjakkaan, erikoisen, vahvan lapsen takia.
Olen viimepäivinä yrittänyt miettiä, mistä saan ammennettua lisää voimia ja energiaa. Ja mikä elämässäni sitä vie.
Olen tehnyt konkreettisen listan, joka on sen verran henkilökohtainen, etten halua sitä kokonaisuudessaan tässä jakaa. Mutta muutaman yleisemmän kohdan haluan listata. Plus-listassa olevat asiat ovat sellaisia, joita haluan lisää. Miinus-listalla olevien asioiden taustatekijät ovat ne, jotka haluan poistaa elämästäni:
+ urheilu
+ uni
+ sosiaaliset aikuiskontaktit, joita arjessani on liian vähän (teen työtä lähes täyspäiväisesti kotoa ja illat olen myös kotona lasten takia)
+ oma aika
+ matkustaminen (vaellus)
+ lukeminen
+ maalaaminen
+ kulttuuri (näyttelyt, konsertit)
+ suhde Jumalaan
- valvominen
- negatiiviset ihmissuhteet
- sotku (fyysinen ja psyykkinen)
- äkkipikaisuus, impulsiivisuus, agressiivisuus (en usko, että kyse on pelkästä luonteenpiirteestä, vaan taustalla on paljon muitakin tekijöitä)
- yksinäisyys
Mikä sinun elmässäsi vie ja mikä antaa?
Olen voimieni äärirajoilla. Ollut jo pitkään. Enkä vain tämän rakkaan, lahjakkaan, erikoisen, vahvan lapsen takia.
Olen viimepäivinä yrittänyt miettiä, mistä saan ammennettua lisää voimia ja energiaa. Ja mikä elämässäni sitä vie.
Olen tehnyt konkreettisen listan, joka on sen verran henkilökohtainen, etten halua sitä kokonaisuudessaan tässä jakaa. Mutta muutaman yleisemmän kohdan haluan listata. Plus-listassa olevat asiat ovat sellaisia, joita haluan lisää. Miinus-listalla olevien asioiden taustatekijät ovat ne, jotka haluan poistaa elämästäni:
+ urheilu
+ uni
+ sosiaaliset aikuiskontaktit, joita arjessani on liian vähän (teen työtä lähes täyspäiväisesti kotoa ja illat olen myös kotona lasten takia)
+ oma aika
+ matkustaminen (vaellus)
+ lukeminen
+ maalaaminen
+ kulttuuri (näyttelyt, konsertit)
+ suhde Jumalaan
- valvominen
- negatiiviset ihmissuhteet
- sotku (fyysinen ja psyykkinen)
- äkkipikaisuus, impulsiivisuus, agressiivisuus (en usko, että kyse on pelkästä luonteenpiirteestä, vaan taustalla on paljon muitakin tekijöitä)
- yksinäisyys
Mikä sinun elmässäsi vie ja mikä antaa?
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Seiso siinä!
Olen tekijä, ihminen, jonka jalat eivät pysy paikoillaan. Jota on aina sanottu stressaajaksi. Joka hosuu, mieluummin kuin odottaa, hutiloi mieluummin, kuin tekee asiat huolella (tehty kun on tehty!). Lyö mieluummin vaikka päätä seinään - kunhan TEKEE JOTAIN!
Minuun iski amerikkalaisen ystäväni sanat: "Anni, ehkä sinun ei ole tarkoitus tehdä juuri nyt mitään. Sinun pitää kääntää vanha sanonta 'Don't just stand there, do something!' päinvastaiseksi ja ajatella, että sinuun päteekin ehkä: 'Don't just do something, stand there!"
Älä hosu, älä tee jotain vain tehdäksesi, seiso siinä - horjumatta!
Seiso siinä!
Koen käskyn todellakin olevan juuri sitä. Juuri minulle. Tulevan Suuremman suusta. Ja käsky pysyä aloillani, pätee kaikkiin elämäni osa-alueisiin.
Juuri tämä paikallaan pysyminen, paikan ja aseman pitäminen horjumatta ja kärsivällisesti osoittautuu ehkä elämäni vaikeimmaksi opittavaksi. Minun elämäni kulmakiveksi. Elämäntehtäväksi.
Tänään mietin, kuinka elämäni ja valintani ovat kuin tiiliskivi muurissa. Joskus meillä ei ole muuta tehtävää, kuin olla paikallamme, täyttää rako kokonaisuudessa. Sillä ilman meitä, moni asia luhistuisi.
Minun ja lähimmäisteni elämässä kaatuisi moni asia. Siksi minut on sidottu. Olen kamppaillut sitomista vastaan. Mutta hiljalleen alan ymmärtää.
Minuun iski amerikkalaisen ystäväni sanat: "Anni, ehkä sinun ei ole tarkoitus tehdä juuri nyt mitään. Sinun pitää kääntää vanha sanonta 'Don't just stand there, do something!' päinvastaiseksi ja ajatella, että sinuun päteekin ehkä: 'Don't just do something, stand there!"
Älä hosu, älä tee jotain vain tehdäksesi, seiso siinä - horjumatta!
Seiso siinä!
Koen käskyn todellakin olevan juuri sitä. Juuri minulle. Tulevan Suuremman suusta. Ja käsky pysyä aloillani, pätee kaikkiin elämäni osa-alueisiin.
Juuri tämä paikallaan pysyminen, paikan ja aseman pitäminen horjumatta ja kärsivällisesti osoittautuu ehkä elämäni vaikeimmaksi opittavaksi. Minun elämäni kulmakiveksi. Elämäntehtäväksi.
Tänään mietin, kuinka elämäni ja valintani ovat kuin tiiliskivi muurissa. Joskus meillä ei ole muuta tehtävää, kuin olla paikallamme, täyttää rako kokonaisuudessa. Sillä ilman meitä, moni asia luhistuisi.
Minun ja lähimmäisteni elämässä kaatuisi moni asia. Siksi minut on sidottu. Olen kamppaillut sitomista vastaan. Mutta hiljalleen alan ymmärtää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)