Wenn ihr mein Blog über Google-Translator ließt, bitte ich daran zu denken, daß dieser Übersetzer immer noch eine Maschine ist. Und teilweise genau das Gegenteil rausspuckt, als ich in Wahrheit geschrieben habe. Allein in meinem letzten Post habe ich DREI solche gegenteilige Übersetzungen gefunden! Und auch wenn es nicht immer genau das Gegenteil ist, trifft das Übersetzte nie genau das, was ich ausdrucken will.
Ein Bild von mir, von meinem Leben, meinen Gedanken oder Gefühle, auf diese Weise zu machen wird der Sache, den Beteiligten und vor allem mir nicht gerecht. Deshalb, wer es kann, soll die Übersetzungen mit Vorsicht genießen und mit Wohlwollen!
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Ihan hyvä mieli
Tänään olo vaihteli kovasti ja sain käydä taas koko tunneskaalan kirjoa läpi. Olen oppinut sietämään tätä vaihtelua hyvin, voisin sanoa jopa sankarillisesti. Tänään kävin epätoivon syövereissä ja nousin sieltä fyysisen voimattomuuden tunteen kautta jonkinlaiseen rauhaan itseni ja tilanteeni kanssa.
Iltaa kohti olenkin jo taas innoissani ovella odottavasta matkastani!
Tässä kaksi valitsemaani reittiä. Aion käydä katsomassa sekä Die Bastei-siltaa että kavuta aikaisemmin mainitsemani Caspar David Friedrichin maalaamaan taideteokseen - tai ainakin samaiselle kalliolle, Kaiser Kronelle.
Matka on minulle hyvin symboolinen: En ole ennen ollut vaeltamassa yksin. Vaikka olenkin aina mieltänyt itseni itsenäiseksi pohjoismaalaiseksi naiseksi, olen aina turvautunut poluillani johonkin toiseen, yleensä mieheen. Sama, mikä pätee symboolisesti koko elämään, sopii kuvaamaan myös ihan konkreettista työnjakoa.
Turvautuminen ei tarkoita, että olisin antanut ohjat käsistäni. Olen ollut hyvin tasevaertaisessa parisuhteessa. Olen kantanut vastuuta. Paljon vastuuta. Mutta tästä huolimatta puhuin itseni vuosien varrella riippuvaisemmaksi, pelokkaammaksi, kuin mitä olen - johonkin rooliin, jota halusin täyttää.
Olen järkytyksekseni huomannut, kuinka vähän naiset edelleenkään uskaltavat tehdä mitään yksin. Kuinka epävarmoja he ovat, kuinka sovinnaisia, kuinka rooleihinsa jumittuneita ja ahdasmielisiä!
Kuinka he puhuvat itse itselleen kovin pienet rajat ja ääriviivat.
Jos mukana ei ole miestä, naiset lyöttäytyvät mielellään toistensa seuraan. Ymmärrän miksi, eikä todellisuutta voi muuttaa: nainen on erilainen kuin mies ja naisen todelliset rajat (esimerkiksi fyysinen voima) ovat eri kohdissa, kuin miehillä. Miehilläkin on rajat. Ja nekin on eri kohdissa. Eri asioissa.
En halua olla mies. Olen kovin iloinen naiseudestani. Olen mielelläni myös joskus heikompi. Haluan ihailua. Erilaista kohtelua. Ja siltikin: kaikesta voimasta ja omanarvontunteesta ja emansipaatiosta huolimatta haluan katsoa miestä ylöspäin - en alaspäin.
Kovin moni nainen haluaa ohjakset käsiinsä, dominoida, vallata miehen, pistää hänet pieneksi. Kuitenkin vain huomatakseen, että haluaa ja toivoo miestä, joka on henkisesti vieläkin vahvempi.
Olen miettinyt kuinka paljon suhteessa kannattaa taistella vallasta, jos kuitenkin lopussa haluaa sen miehen, joka voittaa. Ehkä kyse on suhteen dynamiikasta ja eri persoonien yhteensopivuuksista. Toisten kanssa täytyy kamppailla jatkuvasti siitä, kenellä on housut jalassa. Ja toisten kanssa asiat on alusta asti selvitetty.
Itsestäni olen oppinut, että tarvitsen miehen, jonka kanssa ei tarvitse taistella. Koska olen taistelijatyyppi, joka taistelee, jos näkee pienenkään mahdollisuuden päästä niskan päälle.
Ehkä tarkoitan kaipaavani ja hyväksyväni sen animaalisen, luonnollisen kaikissa suhteissa käytävän voimien koettelun. Sen, kuka on lauman alfa-susi. Mutten usko enää muiden mielipiteisiin siitä, mitä tuo voimien jako suhteessa konkreettisesti tarkoittaa. Mitä alfasuden ja niiden muiden lauman jäsenten pitää muka tehdä. Tai minkälaisia perinteisiä yhteiskunnallisia rooleja kummankin osapuolen pitää muka täyttää.
Mitä nuo roolinimikkeet muka tarkoittavat? "Vaimo".
Hyväksyn naisellisen ihmisyyteni rajat. En usko olevani superihminen tai jokin puolijumala vain siksi, että olen nainen. Tarvitsen joskus, aika useinkin, apua. Mutta olen matkalla erilaiseen naiseuteen. Venytän rajojani. Joustan suuremmaksi. Sellaiseksi, joka ei etukäteen jo uskottele itselleen, että olisi epäsovinnaista tai outoa tai pelottavaa tai mahdotonta mennä vaikka vaeltamaan yksin vain siksi, että on nainen.
Minä itse päätän, minkälainen on nainen. Se minunlainen.
Iltaa kohti olenkin jo taas innoissani ovella odottavasta matkastani!
Tässä kaksi valitsemaani reittiä. Aion käydä katsomassa sekä Die Bastei-siltaa että kavuta aikaisemmin mainitsemani Caspar David Friedrichin maalaamaan taideteokseen - tai ainakin samaiselle kalliolle, Kaiser Kronelle.
Matka on minulle hyvin symboolinen: En ole ennen ollut vaeltamassa yksin. Vaikka olenkin aina mieltänyt itseni itsenäiseksi pohjoismaalaiseksi naiseksi, olen aina turvautunut poluillani johonkin toiseen, yleensä mieheen. Sama, mikä pätee symboolisesti koko elämään, sopii kuvaamaan myös ihan konkreettista työnjakoa.
Turvautuminen ei tarkoita, että olisin antanut ohjat käsistäni. Olen ollut hyvin tasevaertaisessa parisuhteessa. Olen kantanut vastuuta. Paljon vastuuta. Mutta tästä huolimatta puhuin itseni vuosien varrella riippuvaisemmaksi, pelokkaammaksi, kuin mitä olen - johonkin rooliin, jota halusin täyttää.
Olen järkytyksekseni huomannut, kuinka vähän naiset edelleenkään uskaltavat tehdä mitään yksin. Kuinka epävarmoja he ovat, kuinka sovinnaisia, kuinka rooleihinsa jumittuneita ja ahdasmielisiä!
Kuinka he puhuvat itse itselleen kovin pienet rajat ja ääriviivat.
Jos mukana ei ole miestä, naiset lyöttäytyvät mielellään toistensa seuraan. Ymmärrän miksi, eikä todellisuutta voi muuttaa: nainen on erilainen kuin mies ja naisen todelliset rajat (esimerkiksi fyysinen voima) ovat eri kohdissa, kuin miehillä. Miehilläkin on rajat. Ja nekin on eri kohdissa. Eri asioissa.
En halua olla mies. Olen kovin iloinen naiseudestani. Olen mielelläni myös joskus heikompi. Haluan ihailua. Erilaista kohtelua. Ja siltikin: kaikesta voimasta ja omanarvontunteesta ja emansipaatiosta huolimatta haluan katsoa miestä ylöspäin - en alaspäin.
Kovin moni nainen haluaa ohjakset käsiinsä, dominoida, vallata miehen, pistää hänet pieneksi. Kuitenkin vain huomatakseen, että haluaa ja toivoo miestä, joka on henkisesti vieläkin vahvempi.
Olen miettinyt kuinka paljon suhteessa kannattaa taistella vallasta, jos kuitenkin lopussa haluaa sen miehen, joka voittaa. Ehkä kyse on suhteen dynamiikasta ja eri persoonien yhteensopivuuksista. Toisten kanssa täytyy kamppailla jatkuvasti siitä, kenellä on housut jalassa. Ja toisten kanssa asiat on alusta asti selvitetty.
Itsestäni olen oppinut, että tarvitsen miehen, jonka kanssa ei tarvitse taistella. Koska olen taistelijatyyppi, joka taistelee, jos näkee pienenkään mahdollisuuden päästä niskan päälle.
Ehkä tarkoitan kaipaavani ja hyväksyväni sen animaalisen, luonnollisen kaikissa suhteissa käytävän voimien koettelun. Sen, kuka on lauman alfa-susi. Mutten usko enää muiden mielipiteisiin siitä, mitä tuo voimien jako suhteessa konkreettisesti tarkoittaa. Mitä alfasuden ja niiden muiden lauman jäsenten pitää muka tehdä. Tai minkälaisia perinteisiä yhteiskunnallisia rooleja kummankin osapuolen pitää muka täyttää.
Mitä nuo roolinimikkeet muka tarkoittavat? "Vaimo".
Hyväksyn naisellisen ihmisyyteni rajat. En usko olevani superihminen tai jokin puolijumala vain siksi, että olen nainen. Tarvitsen joskus, aika useinkin, apua. Mutta olen matkalla erilaiseen naiseuteen. Venytän rajojani. Joustan suuremmaksi. Sellaiseksi, joka ei etukäteen jo uskottele itselleen, että olisi epäsovinnaista tai outoa tai pelottavaa tai mahdotonta mennä vaikka vaeltamaan yksin vain siksi, että on nainen.
Minä itse päätän, minkälainen on nainen. Se minunlainen.
Kiitollinen tänään...
Tänään tarvitsen kiitollisuuslistaa, kuten sairas lääkettä! Tässä pikainen:
- Hetkistä, jolloin muistan olla kiitollinen jostain.
- Hildan uudesta lippiksestä, jota tyttö rakastaa.
- Juoksulenkistä aamuauringossa.
- Keittiön pöydällä olevista violeteistä kukista. Että jaksan kaiken lian keskelle laittaa jotain kaunista.
- Hermannin piirtämästä "Finnland-lipusta".
- Gustavin kanssa eilen käydyistä keskusteluista.
- Tulevan viikonlopun vaelluksesta.
- Postissa tänään saapuneista vaelluskartoista.
- Seikkailumielestä, joka ravistelee sisäisesti hereille.
- Oman pihan syreenipensaasta ja sen taivaallisesta tuoksusta.
- Hetkistä, jolloin muistan olla kiitollinen jostain.
- Hildan uudesta lippiksestä, jota tyttö rakastaa.
- Juoksulenkistä aamuauringossa.
- Keittiön pöydällä olevista violeteistä kukista. Että jaksan kaiken lian keskelle laittaa jotain kaunista.
- Hermannin piirtämästä "Finnland-lipusta".
- Gustavin kanssa eilen käydyistä keskusteluista.
- Tulevan viikonlopun vaelluksesta.
- Postissa tänään saapuneista vaelluskartoista.
- Seikkailumielestä, joka ravistelee sisäisesti hereille.
- Oman pihan syreenipensaasta ja sen taivaallisesta tuoksusta.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Sächsische Schweiz
 |
| Photo: Cassigrafie |
 |
| Caspar David Friedrich: "Der Wanderer über dem Nebelmeer" |
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Sekin on nyt takana
Nyt tapahtui se, jota olen pelännyt kohta kaksi vuotta: Tapasin sattumalta iltakävelyllä lasten isän, hänen uuden vauvansa ja tämän äidin. Olimme tulossa juuri lasten kanssa metsästä. Tilanne meni paremmin kuin olisin kuvitellut. Ei sattunut ihan niin paljoa nähdä heidät, kuin olisi voinut.
Hyvää tässä on se, että nyt ei tarvitse pelätä enää sitäkään.
Hyvää tässä on se, että nyt ei tarvitse pelätä enää sitäkään.
perjantai 25. huhtikuuta 2014
torstai 24. huhtikuuta 2014
Sääntöjä, ohjeita, tienviittoja
Tälle tiellekö lapseni päästän? Seuraamaan ohjeita, oppimaan sääntöjä? Seuraamaan jälkiä?
Kun olimme aamulla Gustavin koulutarkastuksessa, koin joutuneeni Joseph Hellerin kirjaan Catch 22 tai ainakin johonkin Monty Pythonin elokuvaan. Seuratessamme terveysviraston viittoja, jouduimme ojasta allikkoon: yhtäkkiä en enää tiennyt yhtään, mihin piti mennä.
Sillä hetkellä eräs mustaan pukuun pukeutunut mies ilmaantui salkku kädessä ja antoi jokseenkin sekavia ohjeita: "Menkää rappuset ylös, kunnes ette pääse ylemmäksi. Sitten astutte palo-ovesta sisään. Se ei hälytä, vaikka sen avaa! (HAHAHAA!) Pysytte vasemmalla. Ja jos epäröitte, huutakaa apua!" Gustav katsoi minua hyvin ällistyneenä, mutta seurasi miestä sanomatta mitään.
Kävelimme miehen perässä rappusia ylös kerros kerrokselta hänen antaessaan lisää ohjeita. Yhtäkkiä vastaan tuli toinen mies sinisessä haalarissa. Tämä toivotti "Hyvää huomenta, Herra Johtaja!" Gustav siihen: "Äiti, se on Johtaja!"
Poika vastasi testeissä kaikkiin kysymyksiin oikein. Sellaista tulosta ei kuulemma juuri koskaan ole tässä virastossa tullut. Äiti oli ylpeä. Ja vannoi, että opettaa poikansa olemaan seuraamatta niitä nuolia ja jalanjälkiä...
Kun olimme aamulla Gustavin koulutarkastuksessa, koin joutuneeni Joseph Hellerin kirjaan Catch 22 tai ainakin johonkin Monty Pythonin elokuvaan. Seuratessamme terveysviraston viittoja, jouduimme ojasta allikkoon: yhtäkkiä en enää tiennyt yhtään, mihin piti mennä.
Sillä hetkellä eräs mustaan pukuun pukeutunut mies ilmaantui salkku kädessä ja antoi jokseenkin sekavia ohjeita: "Menkää rappuset ylös, kunnes ette pääse ylemmäksi. Sitten astutte palo-ovesta sisään. Se ei hälytä, vaikka sen avaa! (HAHAHAA!) Pysytte vasemmalla. Ja jos epäröitte, huutakaa apua!" Gustav katsoi minua hyvin ällistyneenä, mutta seurasi miestä sanomatta mitään.
Kävelimme miehen perässä rappusia ylös kerros kerrokselta hänen antaessaan lisää ohjeita. Yhtäkkiä vastaan tuli toinen mies sinisessä haalarissa. Tämä toivotti "Hyvää huomenta, Herra Johtaja!" Gustav siihen: "Äiti, se on Johtaja!"
Poika vastasi testeissä kaikkiin kysymyksiin oikein. Sellaista tulosta ei kuulemma juuri koskaan ole tässä virastossa tullut. Äiti oli ylpeä. Ja vannoi, että opettaa poikansa olemaan seuraamatta niitä nuolia ja jalanjälkiä...
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Kesä tulee ja ehkä jotain hyvää!
Pojat heittivät talviturkkinsa tänään Flakensee-järvellä. Meillä oli ihana kevätretki ja kaikilla oli kylmistä varpaista huolimatta hyvä mieli.
Tämän järven rannalla sijaitsevassa kylässä Woltersdorfissa on talo, josta olen jo pitkään haaveillut. Tai en oikeastaan haaveile enää mistään sellaisesta: en taloista, en omaisuudesta, en idyllistä. En ehkä sittenkään koskaan oikeasti haluaisi omistaa mitään niin kallista, niin voimia vievää ja niin sitovaa, kuin taloa.
Arvoni ovat muuttuneet. Jos tähän perheeseen enää koskaan kuuluu mies, haluan elämältä hänen kanssaan jotain aivan muuta, kuin idylliä, rauhaa tai onnellista kulissia, jonka takana rehottaa raunio. En sano, että meidän avioliitto olisi ollut sitä, mutten enää kiillottaisi pintaa. En enää yrittäisi elää jotain ihannetta, täyttää jotain kaavaa. En haluaisi enää tavoitella valmista, sitä "sitten kun...", sitä harhakuvaa siitä, että jokin olisi joskus kohdallaan tai täytetty.
Ei elämä ole sellaista. Haluan elää sitä arjen epätäydellisyyttä, nähdä projektien lojuvan pöydillä puolivalmiina, nurkkien pölyyntyessä, mutta sielun liikkuvan sitäkin enemmän! Koska se hetki, jolloin työ tai teos tai projekti on valmis, se on jo kuollut.
En enää laittaisi energiaa tai rahaa sellaiseen, millä ei ole loppupeleissä mitään merkitystä! Mutta tämä talo sijaitsee "Friedenstraßella", Rauhantiellä. Ehkä siksi siitä on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Utuinen unelma, josta en ole ollenkaan varma, haluanko sen toteutuvan...
Arvoni ovat muuttuneet. Jos tähän perheeseen enää koskaan kuuluu mies, haluan elämältä hänen kanssaan jotain aivan muuta, kuin idylliä, rauhaa tai onnellista kulissia, jonka takana rehottaa raunio. En sano, että meidän avioliitto olisi ollut sitä, mutten enää kiillottaisi pintaa. En enää yrittäisi elää jotain ihannetta, täyttää jotain kaavaa. En haluaisi enää tavoitella valmista, sitä "sitten kun...", sitä harhakuvaa siitä, että jokin olisi joskus kohdallaan tai täytetty.
Ei elämä ole sellaista. Haluan elää sitä arjen epätäydellisyyttä, nähdä projektien lojuvan pöydillä puolivalmiina, nurkkien pölyyntyessä, mutta sielun liikkuvan sitäkin enemmän! Koska se hetki, jolloin työ tai teos tai projekti on valmis, se on jo kuollut.
En enää laittaisi energiaa tai rahaa sellaiseen, millä ei ole loppupeleissä mitään merkitystä! Mutta tämä talo sijaitsee "Friedenstraßella", Rauhantiellä. Ehkä siksi siitä on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Utuinen unelma, josta en ole ollenkaan varma, haluanko sen toteutuvan...
Juoksen, juoksen, juoksen...
En muistanutkaan kertoa, että juoksin puolitoista viikkoa sitten oman ennätykseni kympin kilpailussa: 54:31 min. Viimeinen paras aikani oli noin 57:30 min. Olin laittanut tavoiteeksi alittaa tuon ajan. Maaliin päästyäni olin euforinen nähtyäni bruttoajan taululla. Paransin aikaani noin kolmella minuutilla!
Tuo saavutus antoi ihmeellistä miehilihyvää ja onnen tunnetta kokonaiseksi päiväksi ja vähän pidemmäksikin. Sellaisen on ehkä vaikea ymmärtää tätä, joka ei juokse.
Tai sitten ei. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihmeellinen, vain urheilijoille avautuva asia. Vaan täysin perusinhimillinen piirre: itsensä parantamisen tarve, halu parempaan, jatkuva itsensä kanssa kamppailu - millä elämänalueella tahansa.
Tiedän, että moni ajattelee nyt ehkä, ettei tartte jatkuvasti pinnistää ja yrittää ja parantaa itseään. Ei ehkä. Mutta jokainen tekee sitä jossain asiassa. Yrittää tehdä työnsä paremmin, opiskelee osatakseen jotain, lukee tietääkseen enemmän, keskustelee ihmisten kanssa ymmärtääkseen heitä ja itseään paremmin, tekee työtä päästäkseen eroon huonoista piirteistä ja tavoista ja oppiakseen uusia hyviä tilalle.
Rajat tulevat tietenkin vastaan kaikessa: Minusta ei varmastikaan koskaan tule kovin kärsivällistä ihmistä, vaikka kuinka elämän koulu sitä minulle opettaa ja olen paljon jo oppinutkin.
Samoin on juoksussa. Kehoni ei yksinkertaisesti satu olemaan itäafrikkalaisen gazellin, vaan pohjoismaalaisen, tanakkajalkaisen valkyyrin. (Itsestä pitää muistaa puhua kauniisti!)
En ole kovin nopea, mutta tiedän, etten ole saavuttanut vielä sitä omaa rajaani. Ja sekös, jos jokin motivoi!
Yritän selittää mistä minun hyvä mieli ja onnistumisen tunne juontaa kilpailun jälkeen:
- Itse asetetun tavoitteen saavuttaminen tai parhaassa tapauksessa itsensä ylittäminen.
- Omien voimavarojen ja kunnon oikea, mahdollisimman tarkka arviointi (oli se mikä tahansa).
- Kovan työn tuloksen näkeminen. Ilmaiseksi, lonkalta saatu hyvä aika ei ole läheskään yhtä arvokas, kuin pitkän kovan treenikauden jälkeen saavutetut tulokset.
- Tunne, että etenee, paranee, edistyy jossain. Se on palkitsevaa ja koukuttavaa.
Ja jos unohtaa kilpailut ja niiden tuoman erityisen hyvän olon, jo pelkkä treeni on itseisarvo. Se, että pääsen lenkille tuulettumaan ja saan irtioton arjesta. Fyysinen rasitus, kehon muovaantuminen ja kunnon paraneminen on vain muutama positiivinen sivuvaikutus.
Minulle juoksu on ollut mahdollisesti hengenpelastaja.
Olen juossut itseni läpi stressin, vihan, surun, masennuksen, uupumisen. Lenkillä mieli parantuu. Se on se hetki päivässä, kun tuntuu, että aivot rentoutuvat ja niiden sijaan keho tekee työtä. Fyysinen rasitus antaa mielelle levon. Se on se hetki päivässä, kun on hyvä mieli ja vahva olo. Yleensä olen hyvällä tuulella koko aamupäivän juuri tästä syystä.
Ja tätäkään en olisi kokenut, jos en olisi lähtenyt tänä aamuna lenkille (saati nähnyt tietä ylittävää peuraa ja villisikojen jälkiä):
Tuo saavutus antoi ihmeellistä miehilihyvää ja onnen tunnetta kokonaiseksi päiväksi ja vähän pidemmäksikin. Sellaisen on ehkä vaikea ymmärtää tätä, joka ei juokse.
Tai sitten ei. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihmeellinen, vain urheilijoille avautuva asia. Vaan täysin perusinhimillinen piirre: itsensä parantamisen tarve, halu parempaan, jatkuva itsensä kanssa kamppailu - millä elämänalueella tahansa.
Tiedän, että moni ajattelee nyt ehkä, ettei tartte jatkuvasti pinnistää ja yrittää ja parantaa itseään. Ei ehkä. Mutta jokainen tekee sitä jossain asiassa. Yrittää tehdä työnsä paremmin, opiskelee osatakseen jotain, lukee tietääkseen enemmän, keskustelee ihmisten kanssa ymmärtääkseen heitä ja itseään paremmin, tekee työtä päästäkseen eroon huonoista piirteistä ja tavoista ja oppiakseen uusia hyviä tilalle.
Rajat tulevat tietenkin vastaan kaikessa: Minusta ei varmastikaan koskaan tule kovin kärsivällistä ihmistä, vaikka kuinka elämän koulu sitä minulle opettaa ja olen paljon jo oppinutkin.
Samoin on juoksussa. Kehoni ei yksinkertaisesti satu olemaan itäafrikkalaisen gazellin, vaan pohjoismaalaisen, tanakkajalkaisen valkyyrin. (Itsestä pitää muistaa puhua kauniisti!)
En ole kovin nopea, mutta tiedän, etten ole saavuttanut vielä sitä omaa rajaani. Ja sekös, jos jokin motivoi!
Yritän selittää mistä minun hyvä mieli ja onnistumisen tunne juontaa kilpailun jälkeen:
- Itse asetetun tavoitteen saavuttaminen tai parhaassa tapauksessa itsensä ylittäminen.
- Omien voimavarojen ja kunnon oikea, mahdollisimman tarkka arviointi (oli se mikä tahansa).
- Kovan työn tuloksen näkeminen. Ilmaiseksi, lonkalta saatu hyvä aika ei ole läheskään yhtä arvokas, kuin pitkän kovan treenikauden jälkeen saavutetut tulokset.
- Tunne, että etenee, paranee, edistyy jossain. Se on palkitsevaa ja koukuttavaa.
Ja jos unohtaa kilpailut ja niiden tuoman erityisen hyvän olon, jo pelkkä treeni on itseisarvo. Se, että pääsen lenkille tuulettumaan ja saan irtioton arjesta. Fyysinen rasitus, kehon muovaantuminen ja kunnon paraneminen on vain muutama positiivinen sivuvaikutus.
Minulle juoksu on ollut mahdollisesti hengenpelastaja.
Olen juossut itseni läpi stressin, vihan, surun, masennuksen, uupumisen. Lenkillä mieli parantuu. Se on se hetki päivässä, kun tuntuu, että aivot rentoutuvat ja niiden sijaan keho tekee työtä. Fyysinen rasitus antaa mielelle levon. Se on se hetki päivässä, kun on hyvä mieli ja vahva olo. Yleensä olen hyvällä tuulella koko aamupäivän juuri tästä syystä.
Ja tätäkään en olisi kokenut, jos en olisi lähtenyt tänä aamuna lenkille (saati nähnyt tietä ylittävää peuraa ja villisikojen jälkiä):
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Flohmarkt am Ostbahnhof
Tänään olimme Hildan kanssa kahdestaan Ostbahnhofin kirppiksellä. Tässä kuva kotimatkalta. Kuvassa näkyy pätkä kuuluisaa East Side Gallerya, eli entistä Berliinin muuria.
Löysin ihanuuksia: vanhoja postikortteja paikasta, josta haaveilen. Muutama päivä sitten kerroin lukevani kirjallisuuden Nobellin palkinnon saaneen Gerhart Hauptmannin kirjaa. Syy sille, miksi luen juuri tätä kirjaa juuri nyt on kovin monimutkainen, mutta yksinkertaistettuna syy on seuraava: Asumme Berliinin kaupunginosassa nimeltä Friedrichshagen, joka on Müggelsee-järven rannalla. 1888/1889 tänne aivan melkein naapuriin perustettiin juuri Gerhart Hauptmannin (joka asui noin 10 km päässä Erknerissä) ja runoilijoiden Bruno Willen, Peter Hillen ja Wilhelm Bölschen ideasta runoseura nimeltä Friedrichshagener Dichterkreis. Sen jäseneksi lukeutui moni kuuluisa henkilö kuten esimerkiksi myös Knut Hamsun ja Rudolf Steiner.
Monella näillä Friedrichshagenissa asuvalla kirjailijalla oli myös maalaistiluksensa Schlesienissä (nykyisen Puolan alueella), Riesengebirgen vuoristossa. Haaveilen sinne pääsystä. En vain siksi, että harrastan vaellusta, tai koska matkaa ei ole montaakaan tuntia autolla (!!!), vaan myös näiden kirjailijoiden herättämän mielenkiinnon takia.
Tässä kirppikseltä löytämiäni vanhoja postikortteja vuosisadan alusta, jolloin Gerhart Hauptmann asui osan vuodesta näiden vuorten rinteellä sijaitsevassa Agnetendorfissa:
 |
| East Side Gallery |
Monella näillä Friedrichshagenissa asuvalla kirjailijalla oli myös maalaistiluksensa Schlesienissä (nykyisen Puolan alueella), Riesengebirgen vuoristossa. Haaveilen sinne pääsystä. En vain siksi, että harrastan vaellusta, tai koska matkaa ei ole montaakaan tuntia autolla (!!!), vaan myös näiden kirjailijoiden herättämän mielenkiinnon takia.
Tässä kirppikseltä löytämiäni vanhoja postikortteja vuosisadan alusta, jolloin Gerhart Hauptmann asui osan vuodesta näiden vuorten rinteellä sijaitsevassa Agnetendorfissa:
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
Yhteinen pääsiäinen
Täysin suunnittelematta, toivomatta, ilman edes koko asiaa sen enempää ajattelematta, tapahtuu joskus ihania asioita. Kuten esimerkiksi tänään: lapset saivat viettää pääsiäistä yhdessä sekä äitinsä että isänsä kanssa metsässä vaellellen.
Idea oli sponttaani. Ja ehkä juuri siksi se toimi niin hyvin: kellään ei ollut turhia odotuksia, vaan kukin nautti täysin siemauksin ihanasta iltapäivästä.
Idea oli sponttaani. Ja ehkä juuri siksi se toimi niin hyvin: kellään ei ollut turhia odotuksia, vaan kukin nautti täysin siemauksin ihanasta iltapäivästä.
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Rannalla
Olin muutamia päiviä, ehkä viikkojakin, loppuun palanut. Perin pohjin väsynyt. Juuri, kun elämän piti olla jo kunnossa, minä olinkin lopenuupunut yrittämiseen.
Mutta jostain kuulen jo sen kaiun: toivo ei olekaan kuollut. Lepäsi vain vähän aikaa. Jotain hyvää tästä vielä tulee, uskon lujasti siihen! Kun on antanut elämäsä suuremman käteen, on kaikella tarkoituksensa ja aikansa. Se on ihmeellisen lohdullista.
Mietin tänään rannalla, että ihmiselämän suurin kysymys on kai, kuinka paljon olemme valmiita kärsimään itse ja kuinka paljon kantamaan syyllisyyttä toisen kärsimyksestä.
Näissä merkeissä HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ - toivon juhlaa!
perjantai 18. huhtikuuta 2014
Johannespassion
 |
| Stadtkirche Köpenick |
"Dein Will gescheh, Herr Gott, zugleich
Auf Erden wie im Himmelreich.
Gib uns Geduld in Leidenszeit,
Gehorsam sein in Lieb und Leid;
Wehr und steur allem Fleisch und Blut,
Das wider deinen Willen tut!"
Johann Sebastian Bach
Kirjoja yöpöydälläni
Tänään tartuin taas jälleen tähän upeaan Erich FROMMin kirjaan ja silmäilin siitä suuren osan seisoviltaan kirjahyllyni edessä. Saimme kirjan noin kymmenen vuotta sitten häälahjaksi ja se oli tuttu jo sitä ennen sosiologian opinnoista. Suosittelen lämpimästi kaikille parisuhteessa oleville, mutta myös ihmisyydestä ja yhteiskunnasta kiinnostuneille!
Jos en juuri satu seisomaan kirjahyllyni edessä, luen tällä hetkellä kahta muuta kirjaa samanaikaisesti - yleensä sängyllä maaten:
- Kirjallisuuden nobellin palkinnon 1912 saaneen Gerhart HAUPTMANNin päiväkirjamerkintöjä: "Buch der Leidendschaft".
- Francoise Giroudin kirjoittamaa elämänkertaa Alma MAHLERISTA, joka lasketaan kaikkien seuraavien suurten taiteiljoiden muusaksi (osan kanssa hän oli naimisissa, osan ei): Gustav Klimt, Gustav Mahler, Walter Gropius, Oskar Kokoschka, Franz Werfel. Näiden lisäksi tällä femme fatalella oli monta muutakin miestä listallaan. Arvostelematta Alman elämää moraalisesta näkökulmasta, koen suurta mielenkiintoa hänen persoonaa kohtaan ja yritän päästä selville siitä, mikä tässä naisessa sai näin monta suurta taiteilijaa tuottamaan suurimmat teoksensa juuri Alman siivittämänä. Hyllyllä odottaa myös Alman kirjoittama omaelämänkerta ja monta muuta kirjaa hänestä.
Myös seuraavat kirjat odottavat kärsivällisetsi lukijaansa (monen muun rinnalla):
- Charles Bukowskin runokokoelma
- Rübezahl
- Juhani Aho: Juha
- V.A. Koskenniemi: Kootut runot
Jos en juuri satu seisomaan kirjahyllyni edessä, luen tällä hetkellä kahta muuta kirjaa samanaikaisesti - yleensä sängyllä maaten:
- Kirjallisuuden nobellin palkinnon 1912 saaneen Gerhart HAUPTMANNin päiväkirjamerkintöjä: "Buch der Leidendschaft".
- Francoise Giroudin kirjoittamaa elämänkertaa Alma MAHLERISTA, joka lasketaan kaikkien seuraavien suurten taiteiljoiden muusaksi (osan kanssa hän oli naimisissa, osan ei): Gustav Klimt, Gustav Mahler, Walter Gropius, Oskar Kokoschka, Franz Werfel. Näiden lisäksi tällä femme fatalella oli monta muutakin miestä listallaan. Arvostelematta Alman elämää moraalisesta näkökulmasta, koen suurta mielenkiintoa hänen persoonaa kohtaan ja yritän päästä selville siitä, mikä tässä naisessa sai näin monta suurta taiteilijaa tuottamaan suurimmat teoksensa juuri Alman siivittämänä. Hyllyllä odottaa myös Alman kirjoittama omaelämänkerta ja monta muuta kirjaa hänestä.
Myös seuraavat kirjat odottavat kärsivällisetsi lukijaansa (monen muun rinnalla):
- Charles Bukowskin runokokoelma
- Rübezahl
- Juhani Aho: Juha
- V.A. Koskenniemi: Kootut runot
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Lastenlääkärillä
Odotushuoneessa tuli mieleen, kuinka olen istunut samalla paikalla aina kun lapset ovat syntyneet. Kolmantena päivänä syntymän jälkeen ajoin aina pieni nyytti kainalossa näyttämään uutta ihmistä ensimmäistä kertaa lääkärille.
Kaksi kolmesta lapsestani on syntynyt kätilöiden pyörittämällä synnytystalolla, joka on noin kilometrin päässä kodistamme. Vietin synnytystalolla aina yhteensä noin kuusi tuntia ja kömmin omaan sänkyyn noin kolme tuntia synntytysten jälkeen. Omaan rauhaan. Omaan kotiin.
Lääkärille meno oli aina ensimmäinen iso tapahtuma lasten elämässä. Useinmiten en ollut käynyt talvivauvojen kanssa pakkassäissä edes ulkona ennen tuota reissua - jos siirtymistä synnytystalolta kotiin ei lasketa.
Lääkäri mittasi, punitsi tarkisti, että kaikki on kunnossa. Kyllä kätilökin teki saman heti syntymän jälkeen, mutta jotain lääkärikäynnissä tekee lapsen olemassaolosta virallisempaa, rationaalisempaa, järkiperäisempää.
Tämä kuulostaa turhalta hössötykseltä, mutta koin aina, että ensimmäisten päivien uneliaisuus, unenkaltaisuus, mystisyys, elämää suurempi ihmeellisyys alkoi tässä vaiheessa haihtua.
Arki astui ihmeen keskelle.
Olen kovin kiitollinen siitä, että lastenlääkärimme on juuri tämä lääkäri. Ja että siirtyminen koetun ja todellisen maailman välillä on edelleen ja joka kerta mahdollisimman kivuton. En tarkoita tällä mitään esoteerista hömpötystä. Vaan lähinnä sitä, että lääkäri osaa nähdä koko paketin. Koko perheen ja myös äidin olon.
 |
| Tästä ikkunasta olen odotushuoneessa katsellut kahden vuoden välein pieni nyytti sylissäni. Olen iloinen, että istuin siinä nyt syli tyhjänä: isot lapset leikkivät omia leikkejään. |
torstai 10. huhtikuuta 2014
Askel
Otin tänään suuremman askeleen, kuin moni ehkä ymmärtääkään: pohjustin vanhoja puolivalmiita tauluja uudelleen valkoiseksi.
Eräs tauluista oli kovin rakas.
Siinä olin kuvannut minua, lasten isää ja omaa isääni ongella. Kuva on maalattu jo ennen vihkikesäämme, ehkä joskus vuonna 2002. En koskaan maalannut taulua valmiiksi.
Jostain syystä sen maalaamiseen tuli sisäinen stoppi. Sellainen kuoleman kaltainen päätös. En suostunut jatkamaan, vaikka silloinen mieheni yritti kaikin keinoin siihen yllyttää, motivoida, inspiroida, pakottaa, syyllistää. Mikään ei auttanut. Muutime puolivalmiin taulun kanssa kolme kertaa. Saksan laidasta laitaan.
Nyt kahdentoista vuoden jälkeen kaikki sujuikin kuviteltua helpommin: otin valkoista väriä, ruiskautin sitä taululle oikein ison läjän. Otin pensselin ja levitin, peitin, poistin, nollasin.
Tunsin, kuinka suuri painolasti lähti harteilta. Sydän keveni.
Nyt on tilaa uudelle.
Lasten kanssa maalaaminen on ollut kovin inspiroivaa! Olemme uutta intoa täynnä koko perhe.
Eräs tauluista oli kovin rakas.
Siinä olin kuvannut minua, lasten isää ja omaa isääni ongella. Kuva on maalattu jo ennen vihkikesäämme, ehkä joskus vuonna 2002. En koskaan maalannut taulua valmiiksi.
Jostain syystä sen maalaamiseen tuli sisäinen stoppi. Sellainen kuoleman kaltainen päätös. En suostunut jatkamaan, vaikka silloinen mieheni yritti kaikin keinoin siihen yllyttää, motivoida, inspiroida, pakottaa, syyllistää. Mikään ei auttanut. Muutime puolivalmiin taulun kanssa kolme kertaa. Saksan laidasta laitaan.
Nyt kahdentoista vuoden jälkeen kaikki sujuikin kuviteltua helpommin: otin valkoista väriä, ruiskautin sitä taululle oikein ison läjän. Otin pensselin ja levitin, peitin, poistin, nollasin.
Tunsin, kuinka suuri painolasti lähti harteilta. Sydän keveni.
Nyt on tilaa uudelle.
 |
| Tilaa uudelle tai uudelleen työstetylle! |
Lasten kanssa maalaaminen on ollut kovin inspiroivaa! Olemme uutta intoa täynnä koko perhe.
 |
| Hermann 4v, 30x40cm akryyli kankaalle. |
 |
| Gustav 6v. 30x40cm akryyli kankaalle. |
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Huhtikuun sää
Vaikka kirjoitankin yleensä siitä, mikä elämässäni on hyvin, se ei tietenkään tarkoita, että elämä olisi jatkuvaa auringonpaistetta. Sitä se ei todellakaan ole, enkä aina tunne oloani iloiseksi, onnelliseksi tai vahvaksi.
Viime päivät ja viikot ovat olleen harvinaisen raskaita ja ihmettelen, että olen näinkin hyvin niistä selvinnyt. En ole jaksanut kirjoittaa, koska en halua kirjoittaa valitusblogia: minulle on tärkeää korostaa jokaisen pilven kirkkaita ääriviivoja, koska tiedän niiden takana paistavan auringon.
Ketään ei hyödytä, jos kirjoitan vain sateesta. Harmaasta säästä. Siitä, mikä taas meni pieleen. Ihmettelen ihmisiä, jotka tosiaan jaksavat aina valittaa. Minulle se olisi liian raskasta.
Mutta se, että haluan kirjoittaa hyvästä ja positiivisesta tuo joskus paineita. Niinä heikoimpina hetkinä, kun sisältä ei löydy voimaa edes näkemään sitä.
Tämä päivä oli sellainen.
Heräsin surullisella miellä. Nousin sängystä ja kävelin vessaan, jossa vastassa oli pesukoneeseen unohtuneet märät pyykit. Keittiössä odotti kaaos, en olut jaksanut siivota illalla. Kukaan ei taaskaan ollut keittänyt minulle kahvia. Sen sijaan ensimmäinen, mitä kuulin oli Hermannin kiljaisu sängystään: "Äiti sä oot kakka!"
Vaikka tätä kirjoittaessa naurattaa, silloin nauru oli kaukana. Minua itketti. Aivan lohduttomasti. Toivottomuus valtasi mielen. Lastenhuoneessa odotti päivän seuraava kaaos: monen viikon sotkut, joita olemme aina vähän siivonneet syrjään: Huone vaatisi perusteellisen puhdistuksen ja kaatopaikkakäynnin. Koen huonoa omaatuntoa. Mitä arvoja välitän lapsilleni? Minkälaista kaaosta aiheutan heidän mieleen sillä, ettei ympäristö ole siisti? Miten ihmeessä löydän taas sisältäni vaadittavan voiman - tähänkin? Yritin siirtää täysinäistä duplolaatikko takaisin hyllyyn - sen pohja ratkesi. Minä itkin.
Nurkassa lojuu edelleen Gustavin kirppikseltä ostama JÄTTIMÄINEN pehmolelukäärme, joka haisee. Se pitäisi viedä äkkiä roskalavalle. (Positiivista on se, että poika ymmärsi tehneensä omalla rahalla virheostoksen: "Sehän olisi sama, jos olisin heittänyt rahaa roskikseen!")
Kun olin huutanut taas sadatta kertaa, että PUKEKAA, Hermann juoksi melkein ilkosiltaan alakerran naapurille, ei niille varaisovanhemmille, vaan niille toisille. Kuulin rappukäytävässä yleensä mukavan naisen kireän äänen. Ja siltikin hän oli ystävällinen sekä Hermannille, että perässä juosseelle Hildalle, joka oli tullut kerjäämään kello 8:30 kivalta naapurin tädiltä "kaakkia".
Minua hävetti. Itkin häpeästä. Gustav ymmärsi ja itki melkein itsekin. Koin syyllisyyttä.
Sain lapset taistelujen jälkeen tarhaan ja olin lähdössä lenkille, kun niskaan satoi rankkasadekuuro. Kastuin. Tulin kotiin. Yksi katse keittiöön ja lastenhuoneeseen riitti taas, lyyhistyin lattianrajaan, enkä jaksanut enää nousta. Mietin, kaatuisiko maailma, jos en enää nousisi.
Sitten ystävä soitti ja aurinko taas paistoi. Jaksoin mennä kauppaan ja miettiä viikon ruokia. Astuessani ulos Lidlin ovesta täysien kauppakassien kanssa, niskaan satoi päivän seuraava kuuro. Kastuin litimäräksi 20 metrin matkalla autolle. Basilikat tippuivat kuralätäkköön ja Hilda kaatui rähmällensä.
Listaa voisi jatkaa, jos jaksaisi. En jaksa. Ei ole varaa tuhlata viimeisiäkin voimia niinkin turhaan, kuin valitukseen.
Eikä listassa ole mitään erikoista. Se on aivan tavallista elämää ja arkea. Sellaisina huonompina päiviä. Jaksaisin tämänlaista elämää ihan hyvin, jos taustalla ei olisi jatkuva mieltä uuvuttava suru, joka valtaa ja lamauttaa edelleen aaltoina. Se vie tällaisina päivinä voimat.
Onneksi on hyviä päiviä, jolloin pursun energiaa, intoa, iloa ja voimaa. Ja tiedän, että sellainen päivä voi olla jo huomenna.
Saksassa puhutaan huhtikuu-säästä. Se tarkoittaa, että vaikka myrskyää ja sataa rakeita, seuraavalla hetkellä voi taas paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta.
Elämä on samanlaista. Onneksi vaikeillakin päivillä on iltansa. Ja uuteen päivään voi laittaa toivonsa.
Viime päivät ja viikot ovat olleen harvinaisen raskaita ja ihmettelen, että olen näinkin hyvin niistä selvinnyt. En ole jaksanut kirjoittaa, koska en halua kirjoittaa valitusblogia: minulle on tärkeää korostaa jokaisen pilven kirkkaita ääriviivoja, koska tiedän niiden takana paistavan auringon.
Ketään ei hyödytä, jos kirjoitan vain sateesta. Harmaasta säästä. Siitä, mikä taas meni pieleen. Ihmettelen ihmisiä, jotka tosiaan jaksavat aina valittaa. Minulle se olisi liian raskasta.
Mutta se, että haluan kirjoittaa hyvästä ja positiivisesta tuo joskus paineita. Niinä heikoimpina hetkinä, kun sisältä ei löydy voimaa edes näkemään sitä.
Tämä päivä oli sellainen.
Heräsin surullisella miellä. Nousin sängystä ja kävelin vessaan, jossa vastassa oli pesukoneeseen unohtuneet märät pyykit. Keittiössä odotti kaaos, en olut jaksanut siivota illalla. Kukaan ei taaskaan ollut keittänyt minulle kahvia. Sen sijaan ensimmäinen, mitä kuulin oli Hermannin kiljaisu sängystään: "Äiti sä oot kakka!"
Vaikka tätä kirjoittaessa naurattaa, silloin nauru oli kaukana. Minua itketti. Aivan lohduttomasti. Toivottomuus valtasi mielen. Lastenhuoneessa odotti päivän seuraava kaaos: monen viikon sotkut, joita olemme aina vähän siivonneet syrjään: Huone vaatisi perusteellisen puhdistuksen ja kaatopaikkakäynnin. Koen huonoa omaatuntoa. Mitä arvoja välitän lapsilleni? Minkälaista kaaosta aiheutan heidän mieleen sillä, ettei ympäristö ole siisti? Miten ihmeessä löydän taas sisältäni vaadittavan voiman - tähänkin? Yritin siirtää täysinäistä duplolaatikko takaisin hyllyyn - sen pohja ratkesi. Minä itkin.
Nurkassa lojuu edelleen Gustavin kirppikseltä ostama JÄTTIMÄINEN pehmolelukäärme, joka haisee. Se pitäisi viedä äkkiä roskalavalle. (Positiivista on se, että poika ymmärsi tehneensä omalla rahalla virheostoksen: "Sehän olisi sama, jos olisin heittänyt rahaa roskikseen!")
Kun olin huutanut taas sadatta kertaa, että PUKEKAA, Hermann juoksi melkein ilkosiltaan alakerran naapurille, ei niille varaisovanhemmille, vaan niille toisille. Kuulin rappukäytävässä yleensä mukavan naisen kireän äänen. Ja siltikin hän oli ystävällinen sekä Hermannille, että perässä juosseelle Hildalle, joka oli tullut kerjäämään kello 8:30 kivalta naapurin tädiltä "kaakkia".
Minua hävetti. Itkin häpeästä. Gustav ymmärsi ja itki melkein itsekin. Koin syyllisyyttä.
Sain lapset taistelujen jälkeen tarhaan ja olin lähdössä lenkille, kun niskaan satoi rankkasadekuuro. Kastuin. Tulin kotiin. Yksi katse keittiöön ja lastenhuoneeseen riitti taas, lyyhistyin lattianrajaan, enkä jaksanut enää nousta. Mietin, kaatuisiko maailma, jos en enää nousisi.
Sitten ystävä soitti ja aurinko taas paistoi. Jaksoin mennä kauppaan ja miettiä viikon ruokia. Astuessani ulos Lidlin ovesta täysien kauppakassien kanssa, niskaan satoi päivän seuraava kuuro. Kastuin litimäräksi 20 metrin matkalla autolle. Basilikat tippuivat kuralätäkköön ja Hilda kaatui rähmällensä.
Listaa voisi jatkaa, jos jaksaisi. En jaksa. Ei ole varaa tuhlata viimeisiäkin voimia niinkin turhaan, kuin valitukseen.
Eikä listassa ole mitään erikoista. Se on aivan tavallista elämää ja arkea. Sellaisina huonompina päiviä. Jaksaisin tämänlaista elämää ihan hyvin, jos taustalla ei olisi jatkuva mieltä uuvuttava suru, joka valtaa ja lamauttaa edelleen aaltoina. Se vie tällaisina päivinä voimat.
Onneksi on hyviä päiviä, jolloin pursun energiaa, intoa, iloa ja voimaa. Ja tiedän, että sellainen päivä voi olla jo huomenna.
Saksassa puhutaan huhtikuu-säästä. Se tarkoittaa, että vaikka myrskyää ja sataa rakeita, seuraavalla hetkellä voi taas paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta.
Elämä on samanlaista. Onneksi vaikeillakin päivillä on iltansa. Ja uuteen päivään voi laittaa toivonsa.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)