Sukupolvien perintö

En ehkä sano usein, kuinka kiitollinen olen elämästäni. Siitä, etteivät asiat jääneet tukahtuneena tulehtumaan vuosiksi. Siitä, että ero oli käsinkosketeltava, ei vain aavisteltavaa pahaa oloa. Sellaista, joka puhkeaa lasten pahana olona sitten joskus. Että loppujen lopuksi minua kunnioitettiin lähtemällä. Tekemällä selkeä ero. Että lasteni isä pitää huolta, rakastaa, leipoo lasten kanssa viikonloppuisin muffinseja. Että meillä on niin hyvät välit.

Olen kiitollinen, että olen saanut käsitellä tätä kaikkea, elämääni, ajoissa.

Olen niin suunnattoman kiitollinen, että olen perinyt äitini suvulta, isoäidiltäni, äidiltäni, sokean optimismin, ymmärryksen ja hyväksynnän. Asenteen, jolle ei mikään elämän tyrmäys voi yhtikäs mitään. Ja isältäni uskon totuuteen, majakan valoon myrskyisellä merellä. Vankan, horjumattoman uskon rakastavaan, anteeksi antavaan Jumalaan. Uskon siihen, että armo on oikeasti olemassa.

Minulla on eväät.

Toivon, että voin antaa edes jotain näistä eteenpäin lapsilleni.