torstai 31. lokakuuta 2013

En anna periksi

Tänään tuli mieleen, että enhän se ollutkaan minä, joka tässä kilpailussa nimeltä avioliitto luovutti. Minä en heittänyt pyyhettä kehään. Minä en keskeyttänyt, kun voimat hiipuivat.

Miksi sitten jatkuvasti koen epäonnistuneeni? Miksi koen olevani luopio, epäonnistuja, keskeyttäjä, häviäjä?

Ei. En ole voittaja, mutten myöskään häviäjä. Minä vien tämän kilpailun kunniakkaasti päätökseen, juoksen maaliin asti.

Teen samoin, kuin viime viikonloppuna juoksemassani kilpailussa: Ajalla ei ole merkitystä, maaliin pääsyllä kyllä. Juoksua ei keskeytetä, ellei se keskeytä sinua.

Selviytyäkseni viime sunnuntaina maaliin, etsin viimeisetkin voimat, pusersin entistä kovempaa. Löysin uusia voimavaroja sellaisista lihaksista, joiden en tiennyt olevan olemassakaan.

Niin teen myös elämässäni: minä saatan nämä lapset täysi-ikäisiksi. Minä en luovuta, en hylkää.

Maalissa.


Kiitollinen tänään...

Tässä tämän päivän kiitollisuuslistani:
  • auringosta
  • parvekkeella nopeasti kuivuvasta pyykistä
  • lasten olohuoneeseen rakentamasta playmobil ritarileikistä
  • tuulessa kauniisti pyörivistä puiden lehdistä
  • mandariinien tuoksusta
  • maitokahvista (!)
  • kakkosviikosta (tuleva viikonloppu on vapaa!)
  • ystävän kannustavista sanoista
  • hyvästä kirjasta, hyvistä kirjoista, isosta pinosta
  • toivosta

tiistai 29. lokakuuta 2013

Painajainen

Viime yönä näin kamalaa painajaisunta. Siinä valtava vaara, vihollisen ylivoimainen armeija lähestyi ja lopulta saartoi sen kaupungin, jossa asumme.

Tiesin, että on kyse vain tunneista, kunnes vihollinen saapuu, riistää lapseni, raiskaa, tappaa, kiduttaa. Mietin, miten suojella avuttomia lapsiani. Tunne oli täysi voimattomuus.

Tälle unelle on tietenkin psykologinen selitys tässä elämäntilanteessa. Menemättä kuitenkaan nyt sen syvemmin siihen, haluan kertoa, mistä unen mielikuvat peräävät.

Luen tällä hetkellä saksalaisnaisten ja -tyttöjen kohtalosta 1945, kun puna-armeija miehitti saksan itäalueet ja valtasi Berliinin. Muutaman kuukauden aikana neuvostosotilaat rasikasivat 2 - 2,5 miljoonaa naista ja tyttöä. Raiskaukset olivat osin systemaattista vihollisen nöyryytystä, osaksi mielivaltaa.

Moni nainen kuoli pahoinpitelyihin, osa tappoi itsensä niiden seurauksena. Naiset olivat kirjaimellisesti vapaata riistaa. Miehet ottivat milloin ja kenet halusivat. Saksalaisnaisille sai tehdä mitä vain - ilman seurauksia. "Frau, komm!" oli tuolloin neuvostosotilaan yleisimmin saksaksi lausumat sanat.

Myös sairaaloissa raiskattiin naispotilaita, jotkut kertovat puna-armeijan sotilaiden jonoista, juuri sairaalahuoneiden ovilla. Lääkärit olivat avuttomia, itsekin miehitettyä, alistettua kansaa.

Moni nainen tuli raiskauksien seurauksena raskaaksi, teki abortin tai sai halveksitun "ryssän äpärän". Rintamalta tai sotavankeudesta palaavat miehet eivät useinkaan uskoneet vaimojensa tarinoita raiskauksista, vaan jättivät kaiken kukkuraksi nöyryytetyt, pahoinpidellyt vaimonsa. Jos he sitten edes palasivat. Moni mies ei koskaan palannut. Ja naiset jäivät lastensa kanssa epätietoisuuteen.

En halua mennä politiikkaan tai siihen, kuka teki mitä ensin.

Haluan vain painottaa, että saksalaisnaiset kokivat sodan viimeisinä kuukausina ja sitä seuraavina vuosina h e l v e t i n.

Eikä kukaan ihminen, etenkään sivilisti, saati sitten tavallinen sotilas, ole ansainnut sitä.

Siltikään tästä ei saa koskaan puhua Saksassa lisäämättä sivulausetta juuri kaiken tämän ansaitsemisesta.

Saksalaisnaisten elämä oli nälkää, kuolemaa, kodittomuutta, karkoitusta, eroa, nöyryytystä, kylmää, pakkotyötä, vankeutta, pahoinpitelyä, mielivaltaa, rasikauksia. Osalta riistettiin lapset, osa hukkasi ne sodan pyörteissä, osa ei löytänyt niitä koskaan, osa lapsista kuoli syliin.

Kun mietin omaa elämääni ja sitä, olenko minä ansainnut näinkin epäreilua kohtelua, melkein huvittaa. Oma kohtalo, omat ongelmat tuntunvat aurinkoisen kesäpäivän pilvenhattaroilta siihen verrattuna, mitä moni nainen sai kokea vuonna 1945.

Ei se oman surun syövereissä lohduta, mutta se antaa perspektiiviä - ja myös toivoa.

Siksi luenkin juuri nyt juuri näitä kirjoja.


Tänään tuntuu tältä


maanantai 28. lokakuuta 2013

Iron-Anni

Olen miettinyt kovasti viimeaikaista tarvettani vetää itseäni rajoilleni. Miksi pakotan itseni siihen, mitä hyödyn siitä ja miksi juuri tänä vuonna, kun olen muutenkin kaikin puolin juuri siellä rajamailla.

En ole löytänyt siihen mitään suoraa vastausta. Ehkä kyse on tarpeesta todistaa itselleen erilaisia asioita. Että elän. Että imen kaiken irti tästä, mitä on. Että selviän. Että olen oleva, tahtova, elävä olento. Että olen minä. Että olen muutakin kuin kaikki ne roolit, joiden painolastin alle melkein upposin.

Tai sitten olen psyykkisesti, henkisesti ja tunteellisesti niin äärillä, että koen tarvetta tehdä samoin fyysisesti. Ruumiin täytyy olla tasoissa mielen kanssa. Tai jotain.

Toisaalta olen aina ollut juuri tällainen: olen etsinyt rajojani, ylittänyt niitä, kaatunut, katunut, palannut ja lopulta löytänyt sovinnon itseni kanssa sopivista maamerkeistä, mitä ei kannata uhmata.

Nyt, kun elämä on revity auki ja kaikki eheäksi uskomani on sirpaleina, täytyy järjestellä palaset uudelleen. Ei olekaan enää niitä vanhoja rajoja, jotka minua määrittelee.

Huomaan, kuinka vapauttavaa on luoda uusi minä. Löytää vanhoja, kauan kaivattuja ja unohdettuja puolia itsestäni. Ja huomata, että elämää onkin vielä vaikka kuinka paljon edessä, eikä sitä tarvitse elää jonkun tietyn kaavan mukaan.

En puhu elämän pituudesta. Siitä ei kukaan tiedä mitään. Tarkoitan, että on vielä paljon tekemättä. Ajatus tästä ei ahdista, vaan on minulle suuri inspiraation lähde.

En tarkoita, että olisin halunnut, että näin käy. Ihminen voi uudistua, pysyä joustavana ja kehittyvänä, vaikka elämä olisi eheää ja kasassa. Mutta minun kohdallani kokemani kriisi, joka hajotti vanhan, on samalla luonut uutta. Uuden, mutta minulle itselleni kovin tutun Annin.

Annin, jota on ollut ikävä.

Monta vuotta selviytymisstrategiani oli pienentää horisonttia, tukahduttaa tahto ja toiveet, elää tässä ja nyt. Ei minulta kukaan sitä vaatinut. Paitsi minä itse. Koska tiesin, että muuten olen jatkuvasti tyytymätön tilanteeseni.

Syynä olivat pienet lapset, jatkuvat raskaudet ja imetysajat. Minua ei oikeastaan enää ollutkaan. Klassinen tapaus.

Kun mies lähti, jouduin kriisiin. Täytyi miettiä tarkkaan, kuka oikeastaan olen ja mitä haluan elämältä. Kuka olen ilman mitään roolia.

Olen edelleen hakoteillä. Elän etsikkoaikaa. Mutta miettiessäni kuka olen, olen samalla löytänyt elämää, iloa, intohimoa ja innostusta asioita kohtaan. Olen havainnut uutta. Olen itsevarmempi kuin koskaan, vaikka voisi kuvitella, että juuri itsetunnolla tällaisessa kriisissä maksetaan. Olen huomannut, että olen monessa asiassa ihan hyvä, tai ainakin riittävä.

En enää juurikaan välitä, mitä muut ajattelevat. Samalla tavalla, kuin aikoinani murkkuna olin piittaamatta siitä, mitä oudoista vaatteistani, maihareista kansallispuvun kenkinä tai kaljuksi ajelemasta päästäni ajateltiin.

Niin, olen löytänyt taas Punk-Annin. Rock-Annin. Iron-Annin.


Onnellisen Annin litimärät ja mutaiset vaatteet.

Ikimuistoinen juoksutapahtuma: Cross Challenge 2013

Vesiesteissä mudasta hyvin puhdistuneet rakkaat lenkkarit.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Pikkuhalloween

Meidän etukäteis pikkuhalloween-juhliin tulivat alakerran Inge-täti ja Jürgen-setä pukeutuneina kulkurirosvoiksi. Kaikilla oli hetken hyvä mieli - yhtäaikaa. Voiko parempaa ollakaan?

Hermann-lohikäärme

Siivet

Gustav-vamppyyri

Hilda-kurpitsa

Hömpät.

Jürgen-setä ja Hermannin kova nälkä.

Herkku ja Inge-täti pukeutuneena kulkurirosvosedäksi.

Hermann liikeessä.

Jürgen-sedän sylissä katsotaan Pikku kummitus-piirroselokuvaa.

Oho!

Ihanan päivän ihana ilta.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Tango





Juuri nyt olen kovin ihastunut tangoon. Ehkä, koska siinä kuvastuu koko rakkauden kirjo.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Sairaspäivästä kiitollisena

Kun tulimme eilen Gustavin ja Hildan kanssa jalkapalloharkoista ja soitimme naapureiden ovikelloa hakeaksemme Hermannin, vastassa oli vesiämpäriä ja rättiä pitelevä Inge-täti ja Hermannia sylissä kantava Jürgen-setä. Hermann oli oksentanut ensin heidän keittiönlattialle ja sitten sohvalle.

Menemättä yksityiskohtiin on kuitenkin pakko kertoa tämä tarina. Siksi, että olen kiitollinen. Kiitollinen näistä upean ihanista naapureistamme, jotka ovat lapsilleni kuin varaisovanhemmat (kun omat asuvat kaukana pohjolassa). Ilman heitä en olisi selvinnyt tästä vuodesta. En fyysisesti, en käytännössä enkä psyykkisesti.

Pääsen lenkille, kun naapurit ottavat itkuhälyttimen, pääsen hoitamaan asioita ilman lapsia ja joskus iltaisin hoitamaan sosiaalisia suhteita. Jürgen-setä hakee poikia hyppimään ulos lätäköihin sadesäällä, kun pojat muuten hyppisivät seinille. He leikittävät lapsia, kun olen luullut tulevani heidän kanssaan hulluksi.

Eilen illalla Inge-täti sanoi, että jos yöllä kaikki sairastaa minä mukaan lukien, voin soittaa ovikelloa. Melkein itkettää, kun ajattelen mitä tuollainen tarjous yksinhuoltajalle merkitsee. Tänä aamuna Jürgen-setä kysyi, voisiko viedä Gustavin tarhaan, ettei Hermannia tarvitse raahata sairaana mukana.

Iltapäivällä Herkku voi jo melkein liiankin hyvin ja pääsimme hakemaan Gustia. Koukkasimme kukkakaupan kautta ja ostimme kiitoskimpun, jonka Hermann sai ylpeänä ojentaa.

Gusti keksi, että juhlisimme Halloween-naamiaisia perjanataina. Vaikka olen tätä outoa, minulle käsittämätöntä juhlaa vieroksunut, myönnyin lasten takia. Koska he pursuivat intoa ja omia suunnitelmia: He päättivät kutsua Inge-tädin ja Jürgen-sedän, he suunnittelivat itselleen asut ja tarjottavan iltapalan.

Lopulta maalasimme vesiväreillä kutsukortit. Pojat veivät ne alakertaan ja niin hyvä lähti kiertämään.

Uudet väritetyt paperinaamarit.

Hilda ja Gustav

Vaaleanpunainen on "Hiitan".

Hermann-lohikäärme

Herkun uudet herkulliset vesivärit.

Gustin jo paljon käytetyt.

Hermann, 3,5v. (äiti neuvoi, mutta poika päätti värit ja maalasi tietenkin itse)

tiistai 22. lokakuuta 2013

Elämäni supersankari

Lukiessani vanhoja blogikirjoituksiani ja miettiessäni elämääni minulle selvisi tänään yksi olennainen asia. Monissa kirjoituksissa kristallisoituu yksi ja sama ajatus: oman elämän hallinta. Itsemääräämisoikeus. Päätösvalta. Aktiivisuus. Ohjasten lunastaminen.

Ajattelen, että oli kyseessä sitten se, mitä joku ihminen, tai elämä yleisesti, tai kipu, suru tai katkeruus on minulle tehnyt tai tekemässä, taistelen vastustajan kuin vastustajan kanssa yhtä ja samaa taistelua. Nimittäin siitä, kumpi päättää kohtalostani.

Minä en luovuta tässä taistelussa ja päätän jäädä aktiiviseksi tekijäksi omaan elämääni - en vain sen uhriksi. En ole uhri. Enkä ole elämäni uhri.

Ajatus omasta uhriroolista on oiva maaperä katkeruudelle ja myös omahyväisyydelle. Ajatukselle omasta paremmuudesta niihin kaikkiin pahoihin, ilkeisiin, epäoikeudenmukaisiin, epäreiluihin tekijöihin nähden.

Ihan niin kuin ihmiset voisi jakaa kahteen ryhmään.

Niin, ei voi. Ei ole pahoja ja hyviä ihmisiä. Mutta ihminen kuin ihminen on kyllä kykenevä tekemään vääriä, huonoja ja pahoja tekoja.

En ole enkeli, enkä uhri. Olen tekijä. Yritän olla hyvän tekijä. Olen päättäjä. Yritän tehdä oikeita päätöksiä. Yritän olla hyvän päättäjä.

Olen oman elämäni supersankari. Ainakin, jos sanon saman asian viisi- ja kolmevuotiaiden poikieni kielellä.

Minulla on valta päättää.


maanantai 21. lokakuuta 2013

Sunnuntai-blues ja maanantaikin...

Iloisia päiviä seuraa yleensä muutama surullinen ja vaikea. Niin on yleensä sunnuntai-illasta alkaen aina maanantai mukaan lukien. Olen alkanut kutsua sitä sunnuntai-bluesiksi.

Alakuloinen mieli alkaa siitä, kun mies tuo lapset takaisin kotiin vapaaviikonloppuinani sunnutaisin klo 16:30. Lapset ovat yleensä hieman sekaisin, kiukkuisia ja itkuisia. Ei siksi, että he voisivat isällään huonosti. Päin vastoin!

Siksi ikävä onkin kovin juuri hyvän jälkeen.

Olen ihmetellyt, miksi sunnuntai-blues iskee myös niinä viikonloppuina, kun minulla on lapset. Ehkä se on uuden viikon alku. Hullun myllyn alkaminen alusta. Sisyfoksen epätoivoa.

Onneksi kuitenkin tiedän, että se vain tuntuu siltä. Vaikka kuinka tuntuisi, että kivenlohkare vierii takaisin vuoren juurelle aina, kun olen saanut sen ylös, tiedän, ettei se ole niin.

Tiedän, että oikeasti tässä mennään kokoajan eteenpäin. Ei taaksepäin. Ei sivulle. Ei kompastella. Ei vaikka kuinka olisi polvet mustelmilla ja tuntuisi, että saisi uudestaan ja uudestaan turpiin.

Tiedän, että tie vie tästä vain eteenpäin ja ylöspäin. En irrota katsettani valosta. En käänny katsomaan taakseni. Kieltäydyn jäämästä suolapatsaaksi tuijottamaan palavaa menneisyyttäni, kuten eräs Lootin vaimo. En, vaikka se kuinka houkuttelisi.

On eri asia surra, kuin antaa surun jähmettää. Toinen on aktiivista, toinen passiivista.

Ja minä päätän.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Iloinen päivä

Juoksin tänään Müggelseelaufin, eli osallistuin meidän järven rannalla järjestettävään vuosittaiseen juoksutapahtumaan nyt toista kertaa. Paransin viime vuodesta aikaani 4 minuutilla. Tänään: 57:17 (10 km).

Olen siihen ihan tyytyväinen, vaikka olen juossut vuoden aikana seitsemän eri kilpailua ja olisin voinut kuvitella juoksevani nyt vielä hieman paremmin. Jo keväällä juoksin Naisten kympissä suunnilleen saman ajan.

Juoksijan ongelma on suuresta ilosta ja huumaavista, idioottimaisen hymyn naamalle lätkäisevistä endorfiineistä huolimatta aina tunne siitä, että olisi voinut ehkä painaa vähän kovempaa, repäistä vähän enemmän, kaivaa ne viimeisetkin voimat sieltä jostain.

On kuitenkin motivoivaa, ettei ole juoksun jälkeen täysin kuollut. Voi ajatella, että seuraavalla kerralla sitten!



perjantai 18. lokakuuta 2013

Tämä hetki

"Tämä hetki" on idea, jonka olen poiminut ihanalta amerikkalaiselta bloggaajalta Soulemamalta. Ja jota haluan viljellä omassa blogissani.

Tarkoituksena on kertoa ilman sanoja ja yhden kuvan voimin minulle merkittävästä hetkestä. Jostain pienestä ilosta tai surusta, jostain tärkeästä tai liikuttavasta.


Tämä hetki

torstai 17. lokakuuta 2013

Keramiikkapajan hengähdystauko

Eilen olimme lasten kanssa lähellä olevassa keramiikkapajassa puuhastelemassa sateisen syyspäivän ja äidin ideoiden puutteen vuoksi. Käynti osottautui parhaaksi päätökseksi pitkään aikaan ja jätti hymyn koko pikkuperheemme kasvoille.

Ensimmäisellä kerralla kyse oli saveen tutustumisesta ja työkalujen kokeilusta. Hilda pisteli savea haarukalla, rullasi matoja ja paineli reikiä. Gustav (ammattitoiveenaan insinööri) kokeili järjestelmällisesti kaikki työkalut läpi ja keskusteli paikalla olleen isomman pojan kanssa kuun puuttuvasta ilmakehästä. Kun taas Hermann, pikku taiteilijasielumme, teki isonenäisiä kastematoja, etanoita, joiden kotilon päällä kasvaa pieniä sieniä ja lukuisia piikkisikoja painelemalla savipalloihin hammastikkuja.

Äiti huomasi muotoilevansa istuvaa mieshahmoa ja jäi miettimään, kenen nenä sillä oli.

Puolitoista tuntia mielenrauhaa, motivoivaa tekemistä kaikille, hengähdystauko äidille ja ohjattua puuhastelua lapsille materiaaleineen maksoi vaivaiset 15 euroa.

Päätimme, että tämä tehdään pian uudestaan!

Hilda tutkii ympäristöä.

Taiteilijat työssään.

Jatkuvassa liikkeessä, mutta täällä ihmeen rauhallinen Hermann.

Gustav ja teos nimeltä "Vuori"

Piikkisika numero 3.

Hilda.


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Meidän lapset

Jäin tänään miettimään ihan tavallisia, jokapäiväisiä sanoja "meidän lapset".

Kenen "meidän"? 

Jos "meitä" ei enää ole, kenen he sitten ovat?

Kai sitten vuorollaan minun ja sitten sinun.

Mutta kun he ovat meitä kumpaakin: Yhtä paljon sinua ja minua. Meitä.

Tiedän, miltä lapsesta tuntuu. Kyse on hänen oikeudesta olla olemassa.

Jos "meitä" ei enää ole. Meitä, josta lapsi sai alkunsa - miksi lapsi sitten on?

maanantai 14. lokakuuta 2013

Lenkillä mieli parantuu

Kun on paha mieli, ei auta yleensä muu, kuin vetää lenkkarit jalkaan ja painua ulos.

Tänä aamuna ajatukset olivat maassa, oli paha olla, enkä millään saanut psyykattua itseäni hyvälle tuulelle - vaikka aurinko paistoi kirkkaan siniseltä syystaivaalta.

Ihmettelin, mistä tämä poikkeuksellisen vetämätön ja itsesäälin täyteinen olo juuri tänä aamuna juonsi. Kun siihen ei ollut erityistä syytä. (Syitähän löytyy aina, mutta olen aina vain voitokkaampi niitä vastaan taistellessa.)

Ihmettelin, kunnes tajusin, etten ollut päässyt lenkille viikkoon. Kokonaiseen viikkoon!

Ei ihmekään, kun ahdistaa, ajattelin. Tiedän varsin hyvin, että juokseminen on pitänyt minut järjissäni ja kasassa jo melkein puolitoista vuotta. Ja hyviä juoksukokemuksia on myös aikaisemmilta elämänvaiheilta.

On suorastaan tyhmää, jos ei tarjoa keholleen ja mielelleen sitä hyvää, sitä lääkettä, jota saa niin helposti ja halvalla. Ja joka on kaikenlisäksi sille kaikin puolin vain hyväksi - ilman sivuvaikutuksia!

Juoksuharrastuksestani hyötyvät sitäpaitsi minun lisäkseni myös lapset, joilla on sen ansiosta tasapainoisempi äiti.

Taistelustrategiani tänä aamuna oli siis: Pojat tarhaan, itkuhälyin naapurille, Hilda päikkäreille, lenkkarit jalkaan ja polulle.

Tässä muutama hyvän mielen hetki lenkiltä, jonka haluan jakaa kanssasi:






perjantai 11. lokakuuta 2013

Syysretki Flakenseen rannalle

Veljekset.
Neiti mutrusuu.
Äidin kumpparit.
Mun kolme.

Teimme tällä viikolla ihanan syysretken lähistöllä olevan Flakensee-järven rannalle. Kesällä olimme lähes päivittäin juuri täällä uimassa. Hildallekin paikka oli selvästi tuttu.

Lapset nauttivat, riehuivat, kastuivat, hiekkaantuivat - nauroivat.

Meno oli riehakasta. Kaikkien puhuessa päällekkäin, yksi huusi toistamiseen "ÄITI!"

Mutta äiti ei heti huomannut. Ei heti kuullut, ei heti vastannut.

Kun hän sen teki, vihdoin kuuli ja vihdoin katsoi silmiin, poika palkitsi:

"Äiti, tämä kukka on sinulle, koska katsoit minua!"