Olen miettinyt kovasti viimeaikaista tarvettani vetää itseäni rajoilleni. Miksi pakotan itseni siihen, mitä hyödyn siitä ja miksi juuri tänä vuonna, kun olen muutenkin kaikin puolin juuri siellä rajamailla.
En ole löytänyt siihen mitään suoraa vastausta. Ehkä kyse on tarpeesta todistaa itselleen erilaisia asioita. Että elän. Että imen kaiken irti tästä, mitä on. Että selviän. Että olen oleva, tahtova, elävä olento. Että olen minä. Että olen muutakin kuin kaikki ne roolit, joiden painolastin alle melkein upposin.
Tai sitten olen psyykkisesti, henkisesti ja tunteellisesti niin äärillä, että koen tarvetta tehdä samoin fyysisesti. Ruumiin täytyy olla tasoissa mielen kanssa. Tai jotain.
Toisaalta olen aina ollut juuri tällainen: olen etsinyt rajojani, ylittänyt niitä, kaatunut, katunut, palannut ja lopulta löytänyt sovinnon itseni kanssa sopivista maamerkeistä, mitä ei kannata uhmata.
Nyt, kun elämä on revity auki ja kaikki eheäksi uskomani on sirpaleina, täytyy järjestellä palaset uudelleen. Ei olekaan enää niitä vanhoja rajoja, jotka minua määrittelee.
Huomaan, kuinka vapauttavaa on luoda uusi minä. Löytää vanhoja, kauan kaivattuja ja unohdettuja puolia itsestäni. Ja huomata, että elämää onkin vielä vaikka kuinka paljon edessä, eikä sitä tarvitse elää jonkun tietyn kaavan mukaan.
En puhu elämän pituudesta. Siitä ei kukaan tiedä mitään. Tarkoitan, että on vielä paljon tekemättä. Ajatus tästä ei ahdista, vaan on minulle suuri inspiraation lähde.
En tarkoita, että olisin halunnut, että näin käy. Ihminen voi uudistua, pysyä joustavana ja kehittyvänä, vaikka elämä olisi eheää ja kasassa. Mutta minun kohdallani kokemani kriisi, joka hajotti vanhan, on samalla luonut uutta. Uuden, mutta minulle itselleni kovin tutun Annin.
Annin, jota on ollut ikävä.
Monta vuotta selviytymisstrategiani oli pienentää horisonttia, tukahduttaa tahto ja toiveet, elää tässä ja nyt. Ei minulta kukaan sitä vaatinut. Paitsi minä itse. Koska tiesin, että muuten olen jatkuvasti tyytymätön tilanteeseni.
Syynä olivat pienet lapset, jatkuvat raskaudet ja imetysajat. Minua ei oikeastaan enää ollutkaan. Klassinen tapaus.
Kun mies lähti, jouduin kriisiin. Täytyi miettiä tarkkaan, kuka oikeastaan olen ja mitä haluan elämältä. Kuka olen ilman mitään roolia.
Olen edelleen hakoteillä. Elän etsikkoaikaa. Mutta miettiessäni kuka olen, olen samalla löytänyt elämää, iloa, intohimoa ja innostusta asioita kohtaan. Olen havainnut uutta. Olen itsevarmempi kuin koskaan, vaikka voisi kuvitella, että juuri itsetunnolla tällaisessa kriisissä maksetaan. Olen huomannut, että olen monessa asiassa ihan hyvä, tai ainakin riittävä.
En enää juurikaan välitä, mitä muut ajattelevat. Samalla tavalla, kuin aikoinani murkkuna olin piittaamatta siitä, mitä oudoista vaatteistani, maihareista kansallispuvun kenkinä tai kaljuksi ajelemasta päästäni ajateltiin.
Niin, olen löytänyt taas Punk-Annin. Rock-Annin. Iron-Annin.
 |
| Onnellisen Annin litimärät ja mutaiset vaatteet. |
 |
| Vesiesteissä mudasta hyvin puhdistuneet rakkaat lenkkarit. |
