Olen Anni. Olen 34. Olen ammatiltani toimittaja. Tosin en ole kokenut toimituksen huumaa tai deadlinein painetta vajaan kuuteen vuoteen: Olen kolmen alle kouluikäsien lapsen äiti. Sen sijaan olen istunut välillä intohimoisesti, välillä turhautuneena hiekkalaatikon reunalla ja kypsynyt siinä sivussa aikuiseksi. Olen sydämeltäni suomalainen, vaikka olenkin asunut Saksassa yli puolet elämästäni. Nyt tämä rakas kaupunki on kotini.
Mutta Berlin on enemmän. Kun aviomieheni lähti puoli vuotta sitten toisen naisen matkaan, minulle jäi lapset ja yhteinen sukunimi. Lapsista en luopuisi, vaikka päivittäin tekisikin mieli heittää pyyhe kehään ja häippästä. Sitä en tee, mutta nimestä en ole niin varma. Lähdön jälkeen se alkoi maistua vähän samalta kuin hiekkalaatikkoon tippuneet nallekarkit. Niistä paraskin narskuu hampaissa ja maistuu vain hiekalta.
Siinä nieleskellessäni ja henkeä haukkoessani olin kuulevinani lohdullista kosintaa: Berlin halusi, että jäisin. Ja niin ryhdyin tämän kaupungin rouvaksi - Frau Berliniksi. Ajattelin, että jos ei mies, niin sitten ainakin tämä kaupunki kyllä pitäisi minusta huolta, tarjoaisi vaihtelua ja mahdollistaisi minulle ihan hyvän elämän. Saisin olla itsenäinen, eikä minun tarvitsi edes pestä sen pyykkiä.
Sitäpaitsi kaupungissa, jonka symboli on Alexanderplatzilta kohoava jättiläismäinen torni, olisi ihan tarpeeksi fallosta mieheksi, ajattelin. Noin niin kuin symbolisesti.
