Steve Richardin valokuvat ovat maalauksellisia.
Niistä tulee mieleen taiteen klassikot.
Etenkin allaoleva "Obscuro"-valokuvasarja teki minuun suuren vaikutuksen.
Kuvat tanssijoista on otettu pimeässä vedessä.
tiistai 28. huhtikuuta 2015
torstai 23. huhtikuuta 2015
Watzmann
On kiire. En ole ehtinyt kirjoittaa. Elämä on täynnä surua, epätoivoa, iloa ja yllätyksiä. Kellun keskellä kaaosta. Edelleen.
Laitan laput silmille, kuten ravihevonen. Kohdistan katseeni yhteen tavoitteeseen. Se auttaa arjen keskellä ja antaa toivoa. Alla olevan kuva on kuin pelastusrengas tai ankkuri myrskyssä. Takerrun siihen pysyäkseni pinnalla.
Kuvassa on Saksan kolmanneksi korkein vuori, Watzmann. Tarkoitus on kivuta kesällä sen huipulle.
Laitan laput silmille, kuten ravihevonen. Kohdistan katseeni yhteen tavoitteeseen. Se auttaa arjen keskellä ja antaa toivoa. Alla olevan kuva on kuin pelastusrengas tai ankkuri myrskyssä. Takerrun siihen pysyäkseni pinnalla.
Kuvassa on Saksan kolmanneksi korkein vuori, Watzmann. Tarkoitus on kivuta kesällä sen huipulle.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Vapaus
Mitä vanhemmaksi elän, sitä tietoisammaksi tulen siitä, kuinka eri tavalla naiset elävät miehiin verrattuna. En ole feministi sanan vanhanaikaisessa merkityksessä. Olen korkeintaan uusfeministi: en usko kiintiöihin tai naisen oikeuteen syödä pullista kaikki rusinat. Uskon siihen, että vapauden myötä kasvaa vastuu - myös naisilla. Vastuu omista tunteista, teoista ja käsityksistä. Kun itsellä on, ei tarvitse ahnehtia muilta. Kun on kokonainen, ei tarvitse kokea oloansa vajaaksi.
Uskon, ettei naisen tarvitse olla parempi mies, ollakseen tarpeeksi hyvä nainen. Että kummatkin sukupuolet ovat samanarvoisia, muttei samanlaisia. Kummallakin on lahjat ja kyvyt erilaisiin asioihin. Vaikka taskussani onkin sosiologian maisterin tutkinto, en usko "genderiin", sosiaaliseen sukupuoleen, asiana, jota voidaan kontrolloida pelkillä asennemuutoksilla. Yhteiskuntaa ei voi muuttaa utopiaksi, koska väliin tulee aina vajaa olento nimeltä ihminen sekoittamaan kuviot. En usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, joka tulisi esille, kunhan vain olosuhteet "korjattaisiin". Päinvastoin uskon ihmisen iankaikkiseen epätäydellisyyteen kompastuskivenä, johon parhainkin kaatuu aikanaan.
Kaikesta tästä huolimatta olen huomannut, että naiset elävät kovin erilaista elämää kuin miehet. He rajaavat elämäänsä paljon ankarammin (eihän nainen nyt voi yksin sitä tai tätä), he odottavat itseltään ja muilta naisilta sovinnollisempaa käyttäytymistä kuin miehiltä. He valitsevat menonsa, työaikansa ja harrastuksensa perheen menojen mukaan.
Naiset kohdistavat itseensä ja muihin naisiin enemmän odotuksia: pitää olla hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä työntekijä. Pitää olla siisti koti, itselaitetut ruuat. Lapsille pitää lukea aina iltasatu ja antaa tarpeeksi virikkeitä. Raskauskilot eivät saa näkyä enää, kun lapsi on ponnistettu maailmaan. Pitää olla urheilullinen, jaksava, rento, hauska. Kasvoissa pitää näkyä elämänviisautta, mutta otsan rypyt olisi hyvä poistaa, ettei näytä liian tiukkapipoiselta. Miesten pitää haluta, muttei liikaa, koska se tarkottaisi, että lähettää liian lutkamaisia signaaleja. Pitää osata kaikki paremmin kuin oma mies, koska miehet ovat vähän hassuja hulttioita ja naiset vastuuntuntoisia. Miehelle pitää näyttää paikka, muutenhan tämä kävisi niskan päälle.
Ja vasta, kun tämä tosiaankin käy ja sanoo, missä pöytä seisoo, nainen saattaa vihdoin rentoutua.
Eronneena olen huomannut kuinka erilailla suhtaudun asioihin kuin parisuhteessa elävät naispuoliset ystäväni - etenkin, jos heillä on lapsia. Mutta samanlaista eroa en huomaa miehissä. Heidän elämänsä ei muutu samalla tavalla sen mukaan, onko heillä perhettä tai elävätkö he parisuhteessa.
Tällä en tarkoita, etteivätkö miehet kantaisi vastuuta yhtälailla perheestään kuin naiset. En myöskään välttämättä tarkoita työaikoja tai muita menoja. Tarkoitan asennetta. Miehet eivät usko olevansa korvaamattomia kotona, lasten kanssa, siivouspuuhissa tai muutenkaan. He osaavat priorisoida, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja jättää vähemmän tärkeitä asioita tekemättä tai myöhemmäksi. He eivät koe jatkuvaa huonoa omaatuntoa kaikesta. Eivätkä ajattele aina menojansa kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta. Jos mies lähtee matkalle, hän ei yleensä ajattele perheen aikatauluja ja tarpeita etukäteen. Hän ei laita ruokia pakkaseen odottamaan, pese pyykkiä varastoon tai siirrä lasten neuvolatarkastuksia, kunnes palaa matkaltaan. Hän luottaa siihen, että ilman häntä pärjätään.
Nykymies ei holhoa.
Itse olen viime vuosina oppinut päästämään irti. Lopettamaan holhouksen. Luottamaan. Olen oppinut priorisoimaan, miettimään tärkeysjärjestyksiä. Itseni kannalta. En muiden. Olen oppinut kysymään, onko todellakin tärkeää, että kotini on aina siisti. Kun sen kuuluu muka olla. Jos minulle ei kuulu.
Olen huomannut, kuinka vaikeaa on olla sinkkunainen, kun ympärillä on lähinnä perheitä. Ystäväperheiden naisia on vaikea tavata, heidän kanssaan on vaikea järjestää yhteistä aikaa tai harrastuksia. Siksi olen oppinut harrastamaan asioita myös miesten kanssa. Vaikka osa naispuolisista ystävistäni lähtisikin joskus tanssimaan, lenkille tai tulisikin viinilasilliselle kylään, suuri osa heistä haluaa viettää kaiken vapaa-aikansa kotona perheensä seurassa. He haluavat panostaa parisuhteeseen, lapsiin, kantaa vastuun ja kontrollin. He eivät halua lähteä vaeltamaan, ampumaradalle, juoksukilpailuihin tai poliittisiin tapahtumiin. Eikä tarvitse. Mutta ihmettelen suuresti monen naisen tarvetta rakentaa ympärilleen aitoja, rajoja ja seiniä, vaikka itsekin sitä ennen tietämättäni tein.
Mitä he pelkäävät? Mitä itse ennen pelkäsin?
Vaikken usko sosiaaliseen sukupuoleen, olen oppinut paljon miehiltä ja yrittänyt sisäistää sen omaan käytökseeni. Silti haluamatta olla ollenkaan kuten he.
Vaikka tällä elämällä on hintana usein yksinäisyys ja edelleen vallitseva suru, olen kovin kiitollinen siitä emansipoituneesta vapaudesta, josta nyt nautin. Olisi ehkä kornia kutsua sitä lahjaksi, mutta sitä se on. Elämä on ihmeellistä, mutta ei ilmaista. Ja sen jakamat lahjat pitää osata ottaa vastaan. Muuten ne jäävät käyttämättöminä tienvarteen.
Uskon, ettei naisen tarvitse olla parempi mies, ollakseen tarpeeksi hyvä nainen. Että kummatkin sukupuolet ovat samanarvoisia, muttei samanlaisia. Kummallakin on lahjat ja kyvyt erilaisiin asioihin. Vaikka taskussani onkin sosiologian maisterin tutkinto, en usko "genderiin", sosiaaliseen sukupuoleen, asiana, jota voidaan kontrolloida pelkillä asennemuutoksilla. Yhteiskuntaa ei voi muuttaa utopiaksi, koska väliin tulee aina vajaa olento nimeltä ihminen sekoittamaan kuviot. En usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, joka tulisi esille, kunhan vain olosuhteet "korjattaisiin". Päinvastoin uskon ihmisen iankaikkiseen epätäydellisyyteen kompastuskivenä, johon parhainkin kaatuu aikanaan.
Kaikesta tästä huolimatta olen huomannut, että naiset elävät kovin erilaista elämää kuin miehet. He rajaavat elämäänsä paljon ankarammin (eihän nainen nyt voi yksin sitä tai tätä), he odottavat itseltään ja muilta naisilta sovinnollisempaa käyttäytymistä kuin miehiltä. He valitsevat menonsa, työaikansa ja harrastuksensa perheen menojen mukaan.
Naiset kohdistavat itseensä ja muihin naisiin enemmän odotuksia: pitää olla hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä työntekijä. Pitää olla siisti koti, itselaitetut ruuat. Lapsille pitää lukea aina iltasatu ja antaa tarpeeksi virikkeitä. Raskauskilot eivät saa näkyä enää, kun lapsi on ponnistettu maailmaan. Pitää olla urheilullinen, jaksava, rento, hauska. Kasvoissa pitää näkyä elämänviisautta, mutta otsan rypyt olisi hyvä poistaa, ettei näytä liian tiukkapipoiselta. Miesten pitää haluta, muttei liikaa, koska se tarkottaisi, että lähettää liian lutkamaisia signaaleja. Pitää osata kaikki paremmin kuin oma mies, koska miehet ovat vähän hassuja hulttioita ja naiset vastuuntuntoisia. Miehelle pitää näyttää paikka, muutenhan tämä kävisi niskan päälle.
Ja vasta, kun tämä tosiaankin käy ja sanoo, missä pöytä seisoo, nainen saattaa vihdoin rentoutua.
Eronneena olen huomannut kuinka erilailla suhtaudun asioihin kuin parisuhteessa elävät naispuoliset ystäväni - etenkin, jos heillä on lapsia. Mutta samanlaista eroa en huomaa miehissä. Heidän elämänsä ei muutu samalla tavalla sen mukaan, onko heillä perhettä tai elävätkö he parisuhteessa.
Tällä en tarkoita, etteivätkö miehet kantaisi vastuuta yhtälailla perheestään kuin naiset. En myöskään välttämättä tarkoita työaikoja tai muita menoja. Tarkoitan asennetta. Miehet eivät usko olevansa korvaamattomia kotona, lasten kanssa, siivouspuuhissa tai muutenkaan. He osaavat priorisoida, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja jättää vähemmän tärkeitä asioita tekemättä tai myöhemmäksi. He eivät koe jatkuvaa huonoa omaatuntoa kaikesta. Eivätkä ajattele aina menojansa kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta. Jos mies lähtee matkalle, hän ei yleensä ajattele perheen aikatauluja ja tarpeita etukäteen. Hän ei laita ruokia pakkaseen odottamaan, pese pyykkiä varastoon tai siirrä lasten neuvolatarkastuksia, kunnes palaa matkaltaan. Hän luottaa siihen, että ilman häntä pärjätään.
Nykymies ei holhoa.
Itse olen viime vuosina oppinut päästämään irti. Lopettamaan holhouksen. Luottamaan. Olen oppinut priorisoimaan, miettimään tärkeysjärjestyksiä. Itseni kannalta. En muiden. Olen oppinut kysymään, onko todellakin tärkeää, että kotini on aina siisti. Kun sen kuuluu muka olla. Jos minulle ei kuulu.
Olen huomannut, kuinka vaikeaa on olla sinkkunainen, kun ympärillä on lähinnä perheitä. Ystäväperheiden naisia on vaikea tavata, heidän kanssaan on vaikea järjestää yhteistä aikaa tai harrastuksia. Siksi olen oppinut harrastamaan asioita myös miesten kanssa. Vaikka osa naispuolisista ystävistäni lähtisikin joskus tanssimaan, lenkille tai tulisikin viinilasilliselle kylään, suuri osa heistä haluaa viettää kaiken vapaa-aikansa kotona perheensä seurassa. He haluavat panostaa parisuhteeseen, lapsiin, kantaa vastuun ja kontrollin. He eivät halua lähteä vaeltamaan, ampumaradalle, juoksukilpailuihin tai poliittisiin tapahtumiin. Eikä tarvitse. Mutta ihmettelen suuresti monen naisen tarvetta rakentaa ympärilleen aitoja, rajoja ja seiniä, vaikka itsekin sitä ennen tietämättäni tein.
Mitä he pelkäävät? Mitä itse ennen pelkäsin?
Vaikken usko sosiaaliseen sukupuoleen, olen oppinut paljon miehiltä ja yrittänyt sisäistää sen omaan käytökseeni. Silti haluamatta olla ollenkaan kuten he.
Vaikka tällä elämällä on hintana usein yksinäisyys ja edelleen vallitseva suru, olen kovin kiitollinen siitä emansipoituneesta vapaudesta, josta nyt nautin. Olisi ehkä kornia kutsua sitä lahjaksi, mutta sitä se on. Elämä on ihmeellistä, mutta ei ilmaista. Ja sen jakamat lahjat pitää osata ottaa vastaan. Muuten ne jäävät käyttämättöminä tienvarteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)