Mistäköhän johtuu, että sanalla armo on vanhahtava kaiku? Haiskahtaako se kenties ummehtuneelta, sellaiselta vanhalta, pölyiseltä, hieman kostealta kirkolta? Tuleeko siitä ehkä mieleen puoleen sääreen ulottuvaan harmaaseen hameeseen ja ruskeisiin mummokenkiin pukeutunut vanhapiika?
Vai onko se kenties niin, ettei moderni, uusi, edistyksellisen ja hyvä ihminen, sellainen avarakatseinen ja suvaitsevainen, tarvitsekaan armoa? Ei itselleen, koska hänhän kuuluu niihin hyviin. Hän on hyvien puolella. Hähän rakastaa koko maailmaa, toisia hyviä ihmisiä. Mihin siinä armoa tarvitaan?
Ainoastaan niitä toisia, niitä pahoja, umpimielisiä ja suvaitsemattomia - niitä tämä uusi, hyvä ihminen ei rakasta. Mutta eihän sellaisia edes voi hyväksyä, saati rakastaa. Niin, mihin siinä armoa tarvitaan?
Usein unohtuu, kuinka helppoa on rakastaa sellaisia, jotka ovat "samalla puolella". Haasteellista on sen sijaan rakastaa silloin, kun se on epämukavaa.
Niin, maailmasta on tullut kova paikka, jossa ei enää tunneta armoa eikä anteeksiantamusta. Luulemme maailmasta tulleen pehmeämmän ja suvaitsevaisemman, mutta tosiasiassa meistä on tullut armon häviämisen myötä paljon kovempia tuomitsijoita.
Armo tarkoittaa, että tiedämme toisen tehneen jotain väärää, mutta annamme sen silti anteeksi. Tuomitsemme teon, muttemme ihmistä itseään. Armahdamme ihmisen.
Nykyisin osataan aniharvoin erottaa ihmistä teosta, elämäntyylistä tai mielipiteestä: jos ei hyväksy näitä, ei hyväksy muka myöskään koko ihmistä.
Armottomuudesta ja anteeksiantamattomuudesta on tullut jotain uusia vahvuuden symbooleja. Oman arvon tunteminen tarkoittaa muka, ettei voi antaa anteeksi, ettei tarvitse hyväksyä mitä tahansa kohtelua.
Joo, ei tarvitse! Ei tarvitse hyäksyä kaikkea. Ei tarvitse antaa potkia kerta toisensa jälkeen päähän. Ei tarvitse lusmuilla kynnysmattona ja antaa muiden pyyhkiä itseensä paskoja kengistään kävellessään yli. Ei!
Mutta sana armo ei ole yhtä kuin hyväksikäyttö. Anteeksiantaminen ei tarkoita oman arvon menettämistä.
On helpompaa tuomita ihminen, joka on loukannut ja satuttanut, kuin työstää asiaa niin pitkälle, että osaa erottaa tekijän teosta. Työstäminen vaatii nimittäin uhrin asemasta astumista. Se vaatii vastuun kantamista tilanteesta. Näin kävi, mites tästä eteen päin?
Avioerojen ollessa melkein tavallisempia, kuin pitkät liitot, olisi syytä miettiä miksi luovutamme liian aikaisin. Miksi emme armahda ja anna anteeksi? On olemassa tapauksia, joissa toinen tosiaan kerta toisensa jälkeen käyttää hyväksi, pettää systemaattisesti tai kohtelee muuten kaltoin.
Mutta niitä on aivan varmasti harvemmassa, kuin avioeroja.
Emmekö enää kestä sitä nöyryytystä, minkä toisen paha teko on aiheuttanut? Onko oman egomme loukatuksi tuleminen nykypäivän perisynti, jota ei voi antaa anteeksi ja armahtaa?
Ei ole heikkoutta armahtaa, vaan juuri anteeksi antaminen vaatii suurta vahvuutta ja väkevyyttä.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
Syy ja seuraus
Kolmen lapsen äitinä tulee sattuneista syistä hyvin usein mietittyä syytä ja seurausta. Ja sitä, miten nämä elämän lait voisi johdonmukaisesti opettaa lapsillensa.
Niin, johdonmukaisuudessa piilee salaisuus: lapset oppivat johdonmukaisuuden vain - yllätys, yllätys - johdonmukaisuudella. Syyn ja seurauksen salaperäisen liiton käsittää vain se, joka on joutunut joskus elämässään kokemaan oman toimintansa karvaat seuraukset.
Olen ollut kuusi ja puoli vuotta äiti. Ennen kuin esikoiseni syntyi, uskoin olevani hyvinkin johdonmukainen, tehokas ja hyvä ihminen. Ja kuvittelin, että olisin sitä etenkin äitinä. Ajattelin, että juuri äitinä kiteyttäisin kaikki hyvät ominaisuuteni kimaltelevaksi, upeaksi timantiksi: lapsekseni. Toisin kävi, kun timantit olivatkin äitiään kovempia kimpaleita ja alkoivat hioa mestariaan...
Teoriassa tiesin hyvin, kuinka lapsia kasvatetaan. Jopa niin hyvin, että annoin kasvatusohjeita mielestäni epäjohdonmukaisesti toimiville ystävilleni, joilla oli jo lapsia. (Nyt itse lastenkasvatuksessa kerta toisensa jälkeen epäonnistuneena, olen pyytänyt heiltä ylimielisyyttäni anteeksi!)
Kun esikoiseni syntyi, ei seurannutkaan ilotulituksia ja voiton laukauksia, vaan pitkä liuta pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ei suinkaan maailman ihanimman pojan takia, vaan oman itseni! Aluksi järkytyin ja lamaannuin omasta vajaavaisuudestani ja riittämättömyyden tunteestani: eihän tämän näin pitänyt mennä! Enhän minä ole näin epäjohdonmukainen ihminen! Miksi ihmeessä en kykene hallitsemaan näitä lapsia pelkällä auktoriteettisellä katseellani? Miksi he eivät toimi, kuten minä haluan?
Ja miksi johdonmukaisuus ei olekaan kivaa ja helppoa, vaan rasittavaa, väsyttävää ja vaikeeta?
Niin. Olin joutunut kokemaan syyn ja seurauksen ensimmäisen oppitunnin: Epämukavista kokemuksista oppii tehokkaimmin, mitä kannattaa tehdä toisin ensi kerralla. Minäpä en ottanut opikseni, vaan jatkoin (useinmiten uupumuksesta) epäjohdonmukaista kasvatustyyliäni. En antanut lasten tuntea tekojensa ja valintojensa seurauksia nahoissaan. Noin niin kuin kuvainnollisesti...
Lapseni eivät oppineet johdonmukaisuutta, koska en itse toiminut johdonmukaisesti. He oppivat lähinnä, että tänään näin, huomenna toisin. Jos äiti uhkaa jotain, ei se kuitenkaan tule tapahtumaan. Ihan sama, mitä se mesoo.
Ulkoisesti kyllä tajusin virheeni nopeasti tai ainakin vuosien saatossa ja lapsikatraan kasvaessa. Ymmärsin viimeistään yksinhuoltajaksi jäädessäni, että jos en nyt ota ohjaksia käsiini, homma levahtaa täysin.
Onnistuin siis jotenkin kasaamaan itseäni sen verran, että sain jonkinlaista ryhtiä elämäämme. Lapset ymmärsivät jonkinmuotoisen syyn ja seurauksen haparoivan ja utuisen yhteyden.
En ollut kuitenkaan vieläkään tajunnut tämän asian kauaskantoisuutta. Sen sijaa elämän yhtenä täkeimpänä oivalluksena ja arvona. Tähän asti olin ajatellut, että syy ja seuraus ja johonmukainen kasvatus helpottaisi lähinnä minun elämääni äitinä. Ja olisihan sillä se vaikutus, että lapset olisivat "kilttejä".
Mutta en ollut oikein ymmärtänyt, ettei suuri osa ikätovereistani ole tähän päivään mennessä sisäistänyt syyn ja seurauksen lakia elämässään. Nämä aikuiset tekevät mitä lystäävät, koska seurauksistahan ei koskaan tiedä. Saattaa jäädä kiinni, tai sitten ei. Saattaa käydä köpelösti, tai sitten ei. Sitäpaitsi: kun teen väärin, siitä ei tarvitse kantaa vastuuta, jos valehtelee. Näin voin valita itse teolleni sen seuraksen, minkä itse haluan.
Nämä ihmiset ulkoistavat vastuun teoistaan muille. Kun raja ei kerran tule vastaan, silloin sitä ei ole!
Minun piti kohdata muutama tällainen aikuinen, joutua kasvotusten heidän käyttäytymisensä kanssa, minua piti sattua, ja kovaa, ennen kuin ymmärsin, etten halua, että lapsistani kasvaa samanlaisia.
Näiden ihmisten kohdatessa elämässään ensi kertaa tekojensa karut seuraukset, he musertuvat. He eivät kestä pettymystä. Johdonmukaisuuden epämukavaa sivumakua. He syyttävät "rankaissijaa", joka ei kuitenkaan ole tehnyt mitään muuta, kuin toiminut johdonmukaisesti. Nämä ihmiset ovat ensimmäisiä, jotka huutavat "epistä!" silloin, kun elämä on oikeasti reiluimmillaan.
Valitettavasti elämä ei ole aina oikeudenmukaista. Ja usein tässä maailmassa voittavat ne, jotka ajattelevat vain omaa napaansa toisten kustannuksella.
Mutta minulla on vastuu lapsistani. Minä en halua, että heistä kasvaa aikuisia, jotka eivät ole käsittäneet sitä, kuinka kaikillä teoillamme ja valinnoillamme on seurauksensa.
Ja, ettei elämässä "aina halua sitä mitä saa", nelivuotiaan Hermannin sanoin.
Niin, johdonmukaisuudessa piilee salaisuus: lapset oppivat johdonmukaisuuden vain - yllätys, yllätys - johdonmukaisuudella. Syyn ja seurauksen salaperäisen liiton käsittää vain se, joka on joutunut joskus elämässään kokemaan oman toimintansa karvaat seuraukset.
Olen ollut kuusi ja puoli vuotta äiti. Ennen kuin esikoiseni syntyi, uskoin olevani hyvinkin johdonmukainen, tehokas ja hyvä ihminen. Ja kuvittelin, että olisin sitä etenkin äitinä. Ajattelin, että juuri äitinä kiteyttäisin kaikki hyvät ominaisuuteni kimaltelevaksi, upeaksi timantiksi: lapsekseni. Toisin kävi, kun timantit olivatkin äitiään kovempia kimpaleita ja alkoivat hioa mestariaan...
Teoriassa tiesin hyvin, kuinka lapsia kasvatetaan. Jopa niin hyvin, että annoin kasvatusohjeita mielestäni epäjohdonmukaisesti toimiville ystävilleni, joilla oli jo lapsia. (Nyt itse lastenkasvatuksessa kerta toisensa jälkeen epäonnistuneena, olen pyytänyt heiltä ylimielisyyttäni anteeksi!)
Kun esikoiseni syntyi, ei seurannutkaan ilotulituksia ja voiton laukauksia, vaan pitkä liuta pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ei suinkaan maailman ihanimman pojan takia, vaan oman itseni! Aluksi järkytyin ja lamaannuin omasta vajaavaisuudestani ja riittämättömyyden tunteestani: eihän tämän näin pitänyt mennä! Enhän minä ole näin epäjohdonmukainen ihminen! Miksi ihmeessä en kykene hallitsemaan näitä lapsia pelkällä auktoriteettisellä katseellani? Miksi he eivät toimi, kuten minä haluan?
Ja miksi johdonmukaisuus ei olekaan kivaa ja helppoa, vaan rasittavaa, väsyttävää ja vaikeeta?
Niin. Olin joutunut kokemaan syyn ja seurauksen ensimmäisen oppitunnin: Epämukavista kokemuksista oppii tehokkaimmin, mitä kannattaa tehdä toisin ensi kerralla. Minäpä en ottanut opikseni, vaan jatkoin (useinmiten uupumuksesta) epäjohdonmukaista kasvatustyyliäni. En antanut lasten tuntea tekojensa ja valintojensa seurauksia nahoissaan. Noin niin kuin kuvainnollisesti...
Lapseni eivät oppineet johdonmukaisuutta, koska en itse toiminut johdonmukaisesti. He oppivat lähinnä, että tänään näin, huomenna toisin. Jos äiti uhkaa jotain, ei se kuitenkaan tule tapahtumaan. Ihan sama, mitä se mesoo.
Ulkoisesti kyllä tajusin virheeni nopeasti tai ainakin vuosien saatossa ja lapsikatraan kasvaessa. Ymmärsin viimeistään yksinhuoltajaksi jäädessäni, että jos en nyt ota ohjaksia käsiini, homma levahtaa täysin.
Onnistuin siis jotenkin kasaamaan itseäni sen verran, että sain jonkinlaista ryhtiä elämäämme. Lapset ymmärsivät jonkinmuotoisen syyn ja seurauksen haparoivan ja utuisen yhteyden.
En ollut kuitenkaan vieläkään tajunnut tämän asian kauaskantoisuutta. Sen sijaa elämän yhtenä täkeimpänä oivalluksena ja arvona. Tähän asti olin ajatellut, että syy ja seuraus ja johonmukainen kasvatus helpottaisi lähinnä minun elämääni äitinä. Ja olisihan sillä se vaikutus, että lapset olisivat "kilttejä".
Mutta en ollut oikein ymmärtänyt, ettei suuri osa ikätovereistani ole tähän päivään mennessä sisäistänyt syyn ja seurauksen lakia elämässään. Nämä aikuiset tekevät mitä lystäävät, koska seurauksistahan ei koskaan tiedä. Saattaa jäädä kiinni, tai sitten ei. Saattaa käydä köpelösti, tai sitten ei. Sitäpaitsi: kun teen väärin, siitä ei tarvitse kantaa vastuuta, jos valehtelee. Näin voin valita itse teolleni sen seuraksen, minkä itse haluan.
Nämä ihmiset ulkoistavat vastuun teoistaan muille. Kun raja ei kerran tule vastaan, silloin sitä ei ole!
Minun piti kohdata muutama tällainen aikuinen, joutua kasvotusten heidän käyttäytymisensä kanssa, minua piti sattua, ja kovaa, ennen kuin ymmärsin, etten halua, että lapsistani kasvaa samanlaisia.
Näiden ihmisten kohdatessa elämässään ensi kertaa tekojensa karut seuraukset, he musertuvat. He eivät kestä pettymystä. Johdonmukaisuuden epämukavaa sivumakua. He syyttävät "rankaissijaa", joka ei kuitenkaan ole tehnyt mitään muuta, kuin toiminut johdonmukaisesti. Nämä ihmiset ovat ensimmäisiä, jotka huutavat "epistä!" silloin, kun elämä on oikeasti reiluimmillaan.
Valitettavasti elämä ei ole aina oikeudenmukaista. Ja usein tässä maailmassa voittavat ne, jotka ajattelevat vain omaa napaansa toisten kustannuksella.
Mutta minulla on vastuu lapsistani. Minä en halua, että heistä kasvaa aikuisia, jotka eivät ole käsittäneet sitä, kuinka kaikillä teoillamme ja valinnoillamme on seurauksensa.
Ja, ettei elämässä "aina halua sitä mitä saa", nelivuotiaan Hermannin sanoin.
torstai 26. kesäkuuta 2014
Tämän vähempi ei kelpaa!
Let me not to the marriage of true minds
Admit impediments. Love is not love
Which alters when it alteration finds,
Or bends with the remover to remove:
O, no! it is an ever-fixed mark,
That looks on tempests and is never shaken;
It is the star to every wandering bark,
Whose worth's unknown, although his height be taken.
Love's not Time's fool, though rosy lips and cheeks
Within his bending sickle's compass come;
Love alters not with his brief hours and weeks,
But bears it out even to the edge of doom.
If this be error and upon me proved,
I never writ, nor no man ever loved.
Admit impediments. Love is not love
Which alters when it alteration finds,
Or bends with the remover to remove:
O, no! it is an ever-fixed mark,
That looks on tempests and is never shaken;
It is the star to every wandering bark,
Whose worth's unknown, although his height be taken.
Love's not Time's fool, though rosy lips and cheeks
Within his bending sickle's compass come;
Love alters not with his brief hours and weeks,
But bears it out even to the edge of doom.
If this be error and upon me proved,
I never writ, nor no man ever loved.
(Shakespeare: Sonnet 116)
Suomeksi:
Uskollisten mielten liitolle ei ole
esteitä: rakkaus ei ole rakkautta
jos se muuttuu muuttumisen halusta
tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Ei, ei! Se on ikuisesti luja merkki,
se kohtaa myrskyn eikä koskaan horju;
se eksyneille laivoille on tähti
jonka sijainti tunnetaan, ei mahti.
Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi
niittää poskien ja huulten hehkun,
rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan
vaan kestää päiviemme loppuun asti.
Jos tässä erehdyn ja minulle se todistetaan,
en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan.
(En tiedä kenen kääntämä.)
Auf Deutsch:
Nichts kann den Bund zwei treuer Herzen hindern,
Die wahrhaft gleichgestimmt. Lieb' ist nicht Liebe,
Die Trennung oder Wechsel könnte mindern,
Die nicht unwandelbar im Wandel bliebe.
O nein! Sie ist ein ewig festes Ziel,
Das unerschüttert bleibt in Sturm und Wogen,
Ein Stern für jeder irren Barke Kiel, -
Kein Höhenmaß hat seinen Werth erwogen.
Lieb' ist kein Narr der Zeit, ob Rosenmunde
Und Wangen auch verblühn im Lauf der Zeit -
Sie aber wechselt nicht mit Tag und Stunde,
Ihr Ziel ist endlos, wie die Ewigkeit.
Wenn dies bei mir als Irrthum sich ergiebt,
So schrieb ich nie, hat nie ein Mann geliebt.
Übersetzt von Friedrich Bodenstedt (1866)
Ehkä sopimaton kuvitus tähän, mutta fiilis on tänään näiden uhmakkaiden nuorukaisten taideteokseen kiteyttämä:
Suomeksi:
Uskollisten mielten liitolle ei ole
esteitä: rakkaus ei ole rakkautta
jos se muuttuu muuttumisen halusta
tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Ei, ei! Se on ikuisesti luja merkki,
se kohtaa myrskyn eikä koskaan horju;
se eksyneille laivoille on tähti
jonka sijainti tunnetaan, ei mahti.
Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi
niittää poskien ja huulten hehkun,
rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan
vaan kestää päiviemme loppuun asti.
Jos tässä erehdyn ja minulle se todistetaan,
en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan.
(En tiedä kenen kääntämä.)
Auf Deutsch:
Nichts kann den Bund zwei treuer Herzen hindern,
Die wahrhaft gleichgestimmt. Lieb' ist nicht Liebe,
Die Trennung oder Wechsel könnte mindern,
Die nicht unwandelbar im Wandel bliebe.
O nein! Sie ist ein ewig festes Ziel,
Das unerschüttert bleibt in Sturm und Wogen,
Ein Stern für jeder irren Barke Kiel, -
Kein Höhenmaß hat seinen Werth erwogen.
Lieb' ist kein Narr der Zeit, ob Rosenmunde
Und Wangen auch verblühn im Lauf der Zeit -
Sie aber wechselt nicht mit Tag und Stunde,
Ihr Ziel ist endlos, wie die Ewigkeit.
Wenn dies bei mir als Irrthum sich ergiebt,
So schrieb ich nie, hat nie ein Mann geliebt.
Übersetzt von Friedrich Bodenstedt (1866)
Ehkä sopimaton kuvitus tähän, mutta fiilis on tänään näiden uhmakkaiden nuorukaisten taideteokseen kiteyttämä:
 |
| Gustav ja Kassander, 6v. |
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Kiitollinen tänään...
- Aamulenkistä kaatosateessa.
- Siitä, että saan tehdä yhden pienen pojan onnelliseksi hakemalla hänet kesken päivää pois tarhasta voidaksemme leipoa kahdestaan korvapuusteja huomisiin tarhan juhliin.
- Hildan onnellisesta kikatuksesta. Siitä, kuinka lapsi osaa iloita pienistä asioista. Esimerkiksi lempijugurtista.
- Elämäntilanteesta, jossa kaikki on mahdollista. Olen tajunnut, että samassa kohtaa, missä tuntuu, että kaikki ovet ovat lyöty kiinni ja suunta on epäselvä, piilee mahdollisuus uudesta. En ole joutunut vielä valitsemaan. Mikään ei ole lyöty lukkoon!
- Huomisesta Saksan pelistä ja siitä, että lasten isä tulee katsomaan peliä innokkaiden lastensa kanssa.
- Good Wife- sarjasta, jonka sain keväällä synttärilahjaksi. Sen katsominen on ollut viime iltoina ja öinä mukavaa ja rentouttavaa.
- Autosta sadesäällä. Ja noin muutenkin.
- Vesimelonista.
- Siitä, että saa käyttää lempivaatteita, kun niille ei ole tällä säällä liian kylmä eikä kuuma. Joka kesä huomaan nimittäin, että lempivaatekauteni meni ohi muutmassa viikossa...
- Maitokahvista.
- Siitä, että saan tehdä yhden pienen pojan onnelliseksi hakemalla hänet kesken päivää pois tarhasta voidaksemme leipoa kahdestaan korvapuusteja huomisiin tarhan juhliin.
- Hildan onnellisesta kikatuksesta. Siitä, kuinka lapsi osaa iloita pienistä asioista. Esimerkiksi lempijugurtista.
- Elämäntilanteesta, jossa kaikki on mahdollista. Olen tajunnut, että samassa kohtaa, missä tuntuu, että kaikki ovet ovat lyöty kiinni ja suunta on epäselvä, piilee mahdollisuus uudesta. En ole joutunut vielä valitsemaan. Mikään ei ole lyöty lukkoon!
- Huomisesta Saksan pelistä ja siitä, että lasten isä tulee katsomaan peliä innokkaiden lastensa kanssa.
- Good Wife- sarjasta, jonka sain keväällä synttärilahjaksi. Sen katsominen on ollut viime iltoina ja öinä mukavaa ja rentouttavaa.
- Autosta sadesäällä. Ja noin muutenkin.
- Vesimelonista.
- Siitä, että saa käyttää lempivaatteita, kun niille ei ole tällä säällä liian kylmä eikä kuuma. Joka kesä huomaan nimittäin, että lempivaatekauteni meni ohi muutmassa viikossa...
- Maitokahvista.
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Opetan lapsilleni tämän
Olen miettinyt viime päivinä paljon totuutta ja valhetta, petosta ja perää. Jalkojen alla olevaa kalliota tai petollisen upottavaa suota. Sitä, kuinka ihminen ei ole mitään, jos hän valehtelee.
Olen oppinut, että ihminen menettää täysin perustansa, horjuu, vajoaa, muuttuu lipeväksi, vellovaksi, häviää olemattomiin, jos hän valehtelee. Valehtelija puhuu itsensä olemattomaksi. Ylittäessään tietyn rajan, kukaan ei enää usko sitäkään, mikä hänessä on totta.
Silloin koko ihminen muuttuu haamuksi.
Valhe on kuin taltta. Jokainen vilppi on uusi isku, joka syventää halkeamaa - kunnes koko kallio murenee palasiksi.
Ystäväni sanoi kerran seuraavan lauseen, joka syöpyi mieleeni: "Murhaajakin on jotain: hän on murhaaja. Mutta valehtelija - hän ei ole mitään."
Niin, valehtelija ei ole mitään.
Siksi olen ymmärtänyt, että vaikken muuta lapsilleni opettaisikaan, haluan, että he oppivat olemaan rehellisiä. Näkyviä, ei häilyviä. Kosketeltavia, ei kaikkoavia kuin kangastukset ja kummitukset.
Haluan, että he oppivat maksamaan valheen seuraukset, kantamaan vastuun. Seisomaan virheidensä takana. Haluan, että he ovat sitä, mitä he sanovat. Ja sanovat sitä, mitä tarkoittavat. Etteivät yritä sieltä yli, mistä aita on matalin. Etteivät lopulta hukkuisi omien valheidensa suohon ja menettäisi kaikkea sitä, millä on mitään merkitystä tässä elämässä.
Tätä harjoittelemme joka päivä. Millään muulla ei ole juurikaan merkitystä.
Olen oppinut, että ihminen menettää täysin perustansa, horjuu, vajoaa, muuttuu lipeväksi, vellovaksi, häviää olemattomiin, jos hän valehtelee. Valehtelija puhuu itsensä olemattomaksi. Ylittäessään tietyn rajan, kukaan ei enää usko sitäkään, mikä hänessä on totta.
Silloin koko ihminen muuttuu haamuksi.
Valhe on kuin taltta. Jokainen vilppi on uusi isku, joka syventää halkeamaa - kunnes koko kallio murenee palasiksi.
Ystäväni sanoi kerran seuraavan lauseen, joka syöpyi mieleeni: "Murhaajakin on jotain: hän on murhaaja. Mutta valehtelija - hän ei ole mitään."
Niin, valehtelija ei ole mitään.
Siksi olen ymmärtänyt, että vaikken muuta lapsilleni opettaisikaan, haluan, että he oppivat olemaan rehellisiä. Näkyviä, ei häilyviä. Kosketeltavia, ei kaikkoavia kuin kangastukset ja kummitukset.
Haluan, että he oppivat maksamaan valheen seuraukset, kantamaan vastuun. Seisomaan virheidensä takana. Haluan, että he ovat sitä, mitä he sanovat. Ja sanovat sitä, mitä tarkoittavat. Etteivät yritä sieltä yli, mistä aita on matalin. Etteivät lopulta hukkuisi omien valheidensa suohon ja menettäisi kaikkea sitä, millä on mitään merkitystä tässä elämässä.
Tätä harjoittelemme joka päivä. Millään muulla ei ole juurikaan merkitystä.
perjantai 20. kesäkuuta 2014
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Ajatuksia lenkkipolulla (ainakin siellä kulkee ajatus!)
Juostessani juuri kolmatta kymppiäni tällä viikolla, lenkki tuntui luistavan erityisen hyvin. (Oma nopeuteni on yllättänyt itsenikin tällä viikolla: kahteen kertaan onnistuin juoksemaan 10 km 55 minuutissa - eikä siis missään kisaolosuhteissa! Hyvä minä! Harjoitus tekee siis tosiaan mestarin, vaikka mestaruuskin on suhteellista...)
Tänään askel oli keveääkin kevyempi ja mieli huoleton, vapaa ja avoin.
Katsellessani edessäni aukenevaa hiekkatietä ja sitä reunustavaa koivikkoa, ajatukseni harhailivat muutaman viikon päästä alkavaan kovaan maratontreeniin. Mietin itse juoksua: neljäkymmentäkaksi kidutuskilometriä. Mietin maaliviivaa. Ajattelin, että sitten, sitten, kun 28.9.2014 pääsen kuolemankielistä 42 kilometrin jälkeen maaliin, sitten olen selvinnyt.
Kuvittelin, kuinka kaikki ongelmani ratkeisivat sillä autuaalla hetkellä. Kuinka vastassa olisi joku satujen prinssi ja onnelliset lapset. Ajattelin, että siihen loppuisi ehkä juoksuharrastukseni. Kun olisin vihdoin saavuttanut suurimman tavoitteeni ja selvinnyt maratonilta.
Mietin, että kun elämäni vihdoin saisi suunnan esimerkiksi prinssin myötä, se jähmettyisi kauniiksi kuva-asetelmaksi satujen hääkellojen kajahdellessa taustalla. Jostain kuuluisi vielä sanat: "Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."
Nauratti. Miten aikuinen nainen voi ajatella näin? Kellot ovat jo kerran kajahdelleet ja vaimenneetkin. Tiedänhän hyvin, että hääkellojen soidessa elämä vasta alkaa ja kaunis virheetön kuva alkaa saada ääriviivoja, kontrastia, särmää - säröäkin. Niin ja liikettä, elämää!
Kyllähän minä sen tiedän.
Tämän tajutessani koin suuren oivalluksen, joka tulee auttamaan kovasti sekä kestävyystreenissä, maratonilla että elämässä noin yleensä. Nimittäin sen, että matka jatkuu!
Maratonin maali ja kaikki suurimmat haaveeni ovat vain yksi etappi elämän pituisella kestävyysjuoksulla.
Psykologisesti tämä ajatus on olennainen juoksutreenissä. Ennen ollessani huonommassa kunnossa ajattelin, että juoksen vielä tuon puun kohdalle, vielä tuonne mutkaan, vielä tuohon risteykseen, sitten saan pysähtyä.
Sittemmin olen tajunnut, kuinka itse laitan itselleni näin puhuessani rajan jaksamiselleni: Jos sanon, että täytyy jaksaa vain tuohon asti, on lähes mahdoton jaksaa enää tuon näkymättömän viivan yli.
Näin on käynyt konkreettisesti esimerkiksi eräällä 15 km-juoksulla, kun luulin maalin olevan mutkan takana, kun siihen todellisuudessa olikin vielä noin 500 metriä. Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta kun antaa kaikkensa liian aikaisin, on vaikea jaksaa enää sen jälkeen. En ole koskaan kitunut niin paljon kuin tuolloin! Jos olisin alun perin osannut asettaa tavoitteeni, maalin, oikeaan kohtaan mielessäni, olisin jaksanut paljon paremmin.
Elämässä asiat ovat hankalampia. On hyvin vaikea tietää, milloin on tosiaan saapunut maaliin. Milloin saa pysähtyä? Kuten jo kirjoitin, elämän maalissa tuskin kajahtelevat hääkellot. Siellä soi pikemmin hautajaistrumpetti.
Tämä ajatus suhteuttaa kummasti kaikki muut elämän etapit ja auttaa jaksamaan loppuun asti.
Tänään askel oli keveääkin kevyempi ja mieli huoleton, vapaa ja avoin.
Katsellessani edessäni aukenevaa hiekkatietä ja sitä reunustavaa koivikkoa, ajatukseni harhailivat muutaman viikon päästä alkavaan kovaan maratontreeniin. Mietin itse juoksua: neljäkymmentäkaksi kidutuskilometriä. Mietin maaliviivaa. Ajattelin, että sitten, sitten, kun 28.9.2014 pääsen kuolemankielistä 42 kilometrin jälkeen maaliin, sitten olen selvinnyt.
Kuvittelin, kuinka kaikki ongelmani ratkeisivat sillä autuaalla hetkellä. Kuinka vastassa olisi joku satujen prinssi ja onnelliset lapset. Ajattelin, että siihen loppuisi ehkä juoksuharrastukseni. Kun olisin vihdoin saavuttanut suurimman tavoitteeni ja selvinnyt maratonilta.
Mietin, että kun elämäni vihdoin saisi suunnan esimerkiksi prinssin myötä, se jähmettyisi kauniiksi kuva-asetelmaksi satujen hääkellojen kajahdellessa taustalla. Jostain kuuluisi vielä sanat: "Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."
Nauratti. Miten aikuinen nainen voi ajatella näin? Kellot ovat jo kerran kajahdelleet ja vaimenneetkin. Tiedänhän hyvin, että hääkellojen soidessa elämä vasta alkaa ja kaunis virheetön kuva alkaa saada ääriviivoja, kontrastia, särmää - säröäkin. Niin ja liikettä, elämää!
Kyllähän minä sen tiedän.
Tämän tajutessani koin suuren oivalluksen, joka tulee auttamaan kovasti sekä kestävyystreenissä, maratonilla että elämässä noin yleensä. Nimittäin sen, että matka jatkuu!
Maratonin maali ja kaikki suurimmat haaveeni ovat vain yksi etappi elämän pituisella kestävyysjuoksulla.
Psykologisesti tämä ajatus on olennainen juoksutreenissä. Ennen ollessani huonommassa kunnossa ajattelin, että juoksen vielä tuon puun kohdalle, vielä tuonne mutkaan, vielä tuohon risteykseen, sitten saan pysähtyä.
Sittemmin olen tajunnut, kuinka itse laitan itselleni näin puhuessani rajan jaksamiselleni: Jos sanon, että täytyy jaksaa vain tuohon asti, on lähes mahdoton jaksaa enää tuon näkymättömän viivan yli.
Näin on käynyt konkreettisesti esimerkiksi eräällä 15 km-juoksulla, kun luulin maalin olevan mutkan takana, kun siihen todellisuudessa olikin vielä noin 500 metriä. Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta kun antaa kaikkensa liian aikaisin, on vaikea jaksaa enää sen jälkeen. En ole koskaan kitunut niin paljon kuin tuolloin! Jos olisin alun perin osannut asettaa tavoitteeni, maalin, oikeaan kohtaan mielessäni, olisin jaksanut paljon paremmin.
Elämässä asiat ovat hankalampia. On hyvin vaikea tietää, milloin on tosiaan saapunut maaliin. Milloin saa pysähtyä? Kuten jo kirjoitin, elämän maalissa tuskin kajahtelevat hääkellot. Siellä soi pikemmin hautajaistrumpetti.
Tämä ajatus suhteuttaa kummasti kaikki muut elämän etapit ja auttaa jaksamaan loppuun asti.
maanantai 16. kesäkuuta 2014
Kohti uusia seikkailuja
Ne eivät jättäneet pulaan Extreme Runin eikä Cross Challengein esteissä (vaikka meinasin kummassakin juoksussa hukata toisen lenkkarini jonnekin polvenkorkuiseen mutaan!). Olen pessyt ne moneen kertaan pesukoneessa.
Kapusin niillä vuorelle. Olen ollut niissä iloinen, sydän onnesta pakahtumaisillaan. Olen ollut epätoivoinen, itkenyt ne jalassa ja löytänyt taas jostain toisen polun varrelta toivoa. Olen miettinyt ne jalssa pääni puhki, ratkoen kaikenlaisia suuria ja pieniä elämän kysymyksiä.
Olen juossut näillä kengillä kahden estejuoksun lisäksi yhden puolimaratonin, yhden 15 km-juoksun, 5 kymppiä ja yhden 5 km-kilpailun.
Ne eivät antaneet luovuttaa, vaan veivät uudelleen ja uudelleen lenkkipolulle, veivät eteenpäin ja kantoivat.
 |
| Nämä kengät ovat opettaneet sisua ja sitkeyttä! |
 |
| Aika hyvästellä... |
Lenkkarit eivät sinänsä ole vielä kuluneet liikaa ja pehmustavat edelleen askelta riittävästi. Mutta repaleisilla kengillä on vaikea juosta. Sen lisäksi muutaman viikon kuluttua alkaa systemaattinen maratontreeni. Nyt on sopivasti aikaa juosta uudet kengät makaviksi!
Sitäpaitsi uudet olivat alennuksessa. Ja ovat niin ihanan PINKIT!
 |
| Uusille poluille! |
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Revolverisankari
Kirjoitan tätä blogiani ohjeistuksena itselleni. Joskus harvoin haluan jakaa jotain, jonka itse hallitsen jo aika hyvin, jotain hyväksi osoittautunutta.
Yleensä kuitenkin, kirjoitan ajatuksiani ja oivalluksiani ylös sitä mukaan, kun niitä päähän pälkähtää. Muistiin. Ettei vain unohtuisi. Keskittääkseni ajatukseni. Ettei ne häviäisi johonkin päässä vallitsevaan sumuun ja arjen kaaokseen.
Kirjoitan myös muistutuksena itselleni, mikä on tärkeää. Erottaakseni olennaisen siitä, mikä saa unohtua. Mihin ei tarvitse takertua, jonka voin päästää menemään. Näihin asioihin kuuluu kaikki se, joka syö minulta energiaa ja nakertaa voimiani. Joka vetää minua alas, masentaa. Joka saa katkeraksi, sulkee sydämen. Syyllistää, vihaa, syyttää ja saa käpertymään kuoreen.
Kirjoittaessani tätä blogia, koen taistelevani kuin soturi näkymätöntä mielen vihollista vastaan. Jokaisella askeleella, jokaisen uuden oivalluksen ja kirjoituksen kautta saan uuden kestävämmän haarniskan osan, uuden vahvemman kilven, uuden terävämmän miekan (tai vaikkapa lempiaseeni .357 magnum revolverin...) ollakseni varustautunut koitoksiin. Ollakseni taas vahva. Pystyäkseni taistelemaan.
Soturin mielikuva tällaisessa taistelussa on oikea silloin, kun vihollinen ei ole toinen ihminen. Niin kauan, kun kohdistamme sotamme niihin, "jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", niin kauan olemme vihan ja katkeruuden kierteessä, niiden vankeja.
Minun viholliseni ei ole lasteni isä. Ei heidän siskonsa äiti. Eikä kukaan muukaan, joka on minua elämässäni satuttanut. Heille olen antanut anteeksi (ja teen niin joka päivä, uudelleen ja uudelleen) ja vapauttanut sitä kautta itseni negatiivisten tunteiden orjuudesta.
Niin, vihollinen ei ole kukaan toinen ihminen. Se on oma mieleni ja siihen vaikuttavat asiat. Taistelen sen salakavalia hyökkäyksiä, sen ansoja, rotkoja ja pimentoja vastaan. Yritän olla ovelampi. Treenata ja kehittää sitä siihen suuntaan, ettei siinä olisi enää tarttumapintaa pahalle.
Ja onnistun siinä aina vain paremmin, sillä harjoitus tekee tunnetusti mestarin - ja revolverisankarin.
Yleensä kuitenkin, kirjoitan ajatuksiani ja oivalluksiani ylös sitä mukaan, kun niitä päähän pälkähtää. Muistiin. Ettei vain unohtuisi. Keskittääkseni ajatukseni. Ettei ne häviäisi johonkin päässä vallitsevaan sumuun ja arjen kaaokseen.
Kirjoitan myös muistutuksena itselleni, mikä on tärkeää. Erottaakseni olennaisen siitä, mikä saa unohtua. Mihin ei tarvitse takertua, jonka voin päästää menemään. Näihin asioihin kuuluu kaikki se, joka syö minulta energiaa ja nakertaa voimiani. Joka vetää minua alas, masentaa. Joka saa katkeraksi, sulkee sydämen. Syyllistää, vihaa, syyttää ja saa käpertymään kuoreen.
Kirjoittaessani tätä blogia, koen taistelevani kuin soturi näkymätöntä mielen vihollista vastaan. Jokaisella askeleella, jokaisen uuden oivalluksen ja kirjoituksen kautta saan uuden kestävämmän haarniskan osan, uuden vahvemman kilven, uuden terävämmän miekan (tai vaikkapa lempiaseeni .357 magnum revolverin...) ollakseni varustautunut koitoksiin. Ollakseni taas vahva. Pystyäkseni taistelemaan.
Soturin mielikuva tällaisessa taistelussa on oikea silloin, kun vihollinen ei ole toinen ihminen. Niin kauan, kun kohdistamme sotamme niihin, "jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", niin kauan olemme vihan ja katkeruuden kierteessä, niiden vankeja.
Minun viholliseni ei ole lasteni isä. Ei heidän siskonsa äiti. Eikä kukaan muukaan, joka on minua elämässäni satuttanut. Heille olen antanut anteeksi (ja teen niin joka päivä, uudelleen ja uudelleen) ja vapauttanut sitä kautta itseni negatiivisten tunteiden orjuudesta.
Niin, vihollinen ei ole kukaan toinen ihminen. Se on oma mieleni ja siihen vaikuttavat asiat. Taistelen sen salakavalia hyökkäyksiä, sen ansoja, rotkoja ja pimentoja vastaan. Yritän olla ovelampi. Treenata ja kehittää sitä siihen suuntaan, ettei siinä olisi enää tarttumapintaa pahalle.
Ja onnistun siinä aina vain paremmin, sillä harjoitus tekee tunnetusti mestarin - ja revolverisankarin.
"Once Upon a Time in West" by Sergio Leone
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Joka päivä jotain hyvää
Olen viime viikon aikana leikkinyt uudenlaista leikkiä. Sen nimi on: "Mitähän kivoja yllätyksiä tänään löytyy polun varrelta?" Leikin säännöt ovat seuraavat:
- Herää hymysuin, jos mahdollista.
- Mieti heti alkuun, jo ennen kuin nouset, kaikkea sitä hyvää, ihanaa ja ilahduttavaa, mitä tänään voisi tapahtua. Yritä olla kuin innostunut lapsi, jolle kaikki on mahdollista eikä mikään mahdotonta. Tärkeää tässä kohtaa on olla nimeämättä kuitenkaan mitään liian tarkkoja odotuksia. (Tarkoitus on ilahtua päivän mittaan, ei pettyä!)
-Syö mieluiten mansikoita aamupalaksi.
- Juo aamukahvi ja yritä keskittyä tähän hetkeen, olla läsnä. (Yritä poistaa mielestäsi huolet tulevasta. Niiden aika on ajallaan...) "Tämä hetki" minun aamussani on yleensä: lasten kohtaamista, heidän pelleilyyn osallistumista, olla hermostumatta kaatuneesta mehusta, sanoa "ei haittaa!", keskustella autossa matkalla tarhaan esikoisen kanssa siitä, "kuka loi Jumalan..."
- Päivän kuluessa huomaa esimerkiksi viileä tuuli, kaunis perhonen, aamun raikas tuoksu, kesäillan täyteläinen rauha. Kukka, hymy, ilme...
- Tee jotain sponttaania, mitä olet itse pitänyt ehkä hieman hulluna. Riko joku rajasi - ainakin kerran päivässä. Virkistää kummasti mieltä!
- Älä tulkitse lenkkipolulla näkemääsi sisiliskoa, kaunista maisemaa, onnen tunnetta hyvin tehdystä työstä tai illan viinilasillista SATTUMANA, joka kuuluu sinulle, johon sinulla on oikeus, jonka olet ansainnut, vaan LAHJANA, joka annetaan. (Jos olisi käynyt toisin, nenästäsi saattaisi kasvaa jo horsmaa! Ajattelepa sitä!)
Jos et tulkitse sitä, mitä sinulla on, itsestäänselvyydeksi ja oikeudeksi, silloin osaat olla siitä myös kiitollinen!
Nämä eivät ole uusia ajatuksia ja ne kuulostavat ärsyttävältä motivaatiotreeniltä - mitä ne ovatkin.
Mutta olen viime viikon aikana onnistunut keräämään päivittäin polkuni varrelta kaiken värisiä ja muotoisia kukkia, joita en ole ennen edes huomannut. Ja kas kummaa: iltaa kohti käteeni oli päivittäin kertynyt suuri kimppu kaikenlaista kivaa, ihanaa ja ilahduttavaa.
Esimerkkejä viimeviikolta:
- Maksaessani juhlakenkiä, ne olivatkin yllättäen alennuksessa ja maksoivat monen kympin sijaan vain 8,50 €.
- Minut kutsuttiin grillaamaan rakkaiden ihmisten kanssa, vaikken olisi sitä sinä päivänä ja niissä olosuhteissa odottanut. Kuvio oli sen verran monimutkainen. Katsellessani ilta-auringossa kimaltelevaa järveä olut toisessa ja makkara toisessa kädessä, kaikkien rakkaiden lasten (omien sekä ystävien) pyöriessä ympärilläni, tajusin olevani hyvin onnellinen.
- Mennessämme täpötäydelle rannalle lasten kanssa, saimme parhaan mahdollisen paikan - jota kukaan muu ei ollut huomannut. Siellä oli oma rauha, veteen pääsi suoraan, varjoa, äidillä oli suora näkymä lasten leikkeihin... Kuulostaa ehkä pieneltä ilolta, mutta tämä seikka lahjoitti minulle ja lapsille ehkä tämän kesän ihanimman päivän.
- Tapasin sattumalta vanhan ystävän.
- Sain yllättäen kukkia.
Mitäköhän kivaa tänään tapahtuu? Jänskää!
- Herää hymysuin, jos mahdollista.
- Mieti heti alkuun, jo ennen kuin nouset, kaikkea sitä hyvää, ihanaa ja ilahduttavaa, mitä tänään voisi tapahtua. Yritä olla kuin innostunut lapsi, jolle kaikki on mahdollista eikä mikään mahdotonta. Tärkeää tässä kohtaa on olla nimeämättä kuitenkaan mitään liian tarkkoja odotuksia. (Tarkoitus on ilahtua päivän mittaan, ei pettyä!)
-Syö mieluiten mansikoita aamupalaksi.
- Juo aamukahvi ja yritä keskittyä tähän hetkeen, olla läsnä. (Yritä poistaa mielestäsi huolet tulevasta. Niiden aika on ajallaan...) "Tämä hetki" minun aamussani on yleensä: lasten kohtaamista, heidän pelleilyyn osallistumista, olla hermostumatta kaatuneesta mehusta, sanoa "ei haittaa!", keskustella autossa matkalla tarhaan esikoisen kanssa siitä, "kuka loi Jumalan..."
- Päivän kuluessa huomaa esimerkiksi viileä tuuli, kaunis perhonen, aamun raikas tuoksu, kesäillan täyteläinen rauha. Kukka, hymy, ilme...
- Tee jotain sponttaania, mitä olet itse pitänyt ehkä hieman hulluna. Riko joku rajasi - ainakin kerran päivässä. Virkistää kummasti mieltä!
- Älä tulkitse lenkkipolulla näkemääsi sisiliskoa, kaunista maisemaa, onnen tunnetta hyvin tehdystä työstä tai illan viinilasillista SATTUMANA, joka kuuluu sinulle, johon sinulla on oikeus, jonka olet ansainnut, vaan LAHJANA, joka annetaan. (Jos olisi käynyt toisin, nenästäsi saattaisi kasvaa jo horsmaa! Ajattelepa sitä!)
Jos et tulkitse sitä, mitä sinulla on, itsestäänselvyydeksi ja oikeudeksi, silloin osaat olla siitä myös kiitollinen!
Nämä eivät ole uusia ajatuksia ja ne kuulostavat ärsyttävältä motivaatiotreeniltä - mitä ne ovatkin.
Mutta olen viime viikon aikana onnistunut keräämään päivittäin polkuni varrelta kaiken värisiä ja muotoisia kukkia, joita en ole ennen edes huomannut. Ja kas kummaa: iltaa kohti käteeni oli päivittäin kertynyt suuri kimppu kaikenlaista kivaa, ihanaa ja ilahduttavaa.
Esimerkkejä viimeviikolta:
- Maksaessani juhlakenkiä, ne olivatkin yllättäen alennuksessa ja maksoivat monen kympin sijaan vain 8,50 €.
- Minut kutsuttiin grillaamaan rakkaiden ihmisten kanssa, vaikken olisi sitä sinä päivänä ja niissä olosuhteissa odottanut. Kuvio oli sen verran monimutkainen. Katsellessani ilta-auringossa kimaltelevaa järveä olut toisessa ja makkara toisessa kädessä, kaikkien rakkaiden lasten (omien sekä ystävien) pyöriessä ympärilläni, tajusin olevani hyvin onnellinen.
- Mennessämme täpötäydelle rannalle lasten kanssa, saimme parhaan mahdollisen paikan - jota kukaan muu ei ollut huomannut. Siellä oli oma rauha, veteen pääsi suoraan, varjoa, äidillä oli suora näkymä lasten leikkeihin... Kuulostaa ehkä pieneltä ilolta, mutta tämä seikka lahjoitti minulle ja lapsille ehkä tämän kesän ihanimman päivän.
- Tapasin sattumalta vanhan ystävän.
- Sain yllättäen kukkia.
Mitäköhän kivaa tänään tapahtuu? Jänskää!
 |
| Rannan paras paikka ja valaistuminen... tai ainakin kiitollinen mieli. |
perjantai 6. kesäkuuta 2014
torstai 5. kesäkuuta 2014
Ajatusten ankkuri
Uutinen lapsilleni syntyvästä siskosta, tuntui aluksi tikariniskulta suoraan sydämeen. Lohdullisin kuulemani lause oli tuolloin: "Älä huoli, sinun ei tarvitse hoitaa enää tätä vauvaa." Lause kirpaisi aluksi, kuin desinfiointiaine haavassa. Mutta sanat seurasivat minua vaikeina hetkinä ja osottautuivat lopulta kauaskantoisimmiksi ja rohkaisevimmiksi. Sillä ne eivät kauhistelleet, säälineet eivätkä voivotelleet. Ne olivat viisaan naisen (tarkemmin ottaen äitini) viisaita sanoja.
Niin, minun ei tosiaan tarvitse hoitaa tätä lasta. Se oli aluksi suurin lohtu. Tähän asti olin saanut vauvoja kahden vuoden välein. Ja tämä lasten sisko, olisi oikeasti kuulunut syntyä meidän perheeseemme. Näin aluksi ajattelin. Olimmehan aina toivoneet neljää lasta. Ehkä se siksi niin sattui.
Mutta miten iloinen ja kiitollinen olen nyt, että vauva-aika on tosiaan ohi!
Katsellessani eilen varttuvia lapsiani rantaleikeissä tajusin, että nuorimman ollessa nyt 2,5 v., osaan ja myös haluan vihdoin sulkea sen kappaleen elämässäni.
Mutta muutenkin ajatukseni ovat muuttuneet.
Sittemmin juuri lasten siskon syntymä on muodostunut mielessäni koko tämän perhetragedian suurimmaksi siunaukseksi: koen, että tämän pienen ihmisen olemassaolo antaa kaikelle tapahtuneelle jonkinlaisen oikeutuksen, syyn, sisällön ja merkityksen.
Tämä kaikki ei ollutkaan turhaa!
Tyttö on kuin ankkuri, myrskyssä heitetty. Ilman sitä moni asia ajelehtisi tuulten mukana, suunnattomana ja eksyksissä. Ja nyt puhun lähinnä itsestäni ja omista ajatuksistani.
Kuulostaa ehkä kornilta tai käsittämättömältä. Mutta elämä on ihmeellistä ja asiat tosiaan voivat näyttää ja tuntua aluksi täysin erilaiselta, kuin mitä ne oikeasti ovat ja minkä merkityksen ne loppujen lopuksi saavat.
Niin, minun ei tosiaan tarvitse hoitaa tätä lasta. Se oli aluksi suurin lohtu. Tähän asti olin saanut vauvoja kahden vuoden välein. Ja tämä lasten sisko, olisi oikeasti kuulunut syntyä meidän perheeseemme. Näin aluksi ajattelin. Olimmehan aina toivoneet neljää lasta. Ehkä se siksi niin sattui.
Mutta miten iloinen ja kiitollinen olen nyt, että vauva-aika on tosiaan ohi!
Katsellessani eilen varttuvia lapsiani rantaleikeissä tajusin, että nuorimman ollessa nyt 2,5 v., osaan ja myös haluan vihdoin sulkea sen kappaleen elämässäni.
Mutta muutenkin ajatukseni ovat muuttuneet.
Sittemmin juuri lasten siskon syntymä on muodostunut mielessäni koko tämän perhetragedian suurimmaksi siunaukseksi: koen, että tämän pienen ihmisen olemassaolo antaa kaikelle tapahtuneelle jonkinlaisen oikeutuksen, syyn, sisällön ja merkityksen.
Tämä kaikki ei ollutkaan turhaa!
Tyttö on kuin ankkuri, myrskyssä heitetty. Ilman sitä moni asia ajelehtisi tuulten mukana, suunnattomana ja eksyksissä. Ja nyt puhun lähinnä itsestäni ja omista ajatuksistani.
Kuulostaa ehkä kornilta tai käsittämättömältä. Mutta elämä on ihmeellistä ja asiat tosiaan voivat näyttää ja tuntua aluksi täysin erilaiselta, kuin mitä ne oikeasti ovat ja minkä merkityksen ne loppujen lopuksi saavat.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Gin Wigmore
Valitettavasti Saksan lakien mukaan vain liveversiona.
Mutta voit googlata: Gin Wigmore: Man like That
Aamulenkillä...
...päätin, että nyt saa alkaa uusi elämä. Ei uudelle ole mitään merkkejä. Mikään ei ole muuttunut. Asiat ovat edelleen aika monimutkaisia. Ja toisinaan jo ihan hyvin. Mutten yksinkertaisesti enää jaksa ajatella jumittavani paikallaan, kuin käsijarru päällä, pääsemättä eteenpäin.
Miksi ajattelisin niin, koska jokainen askel, jokainen hengitys, jokainen hetki, jokainen aamu ja päivä ja ilta vievät eteenpäin. Tulevaisuuteni muovautuu kokoajan silmieni edessä. Elämä kulkee ohitse, jos en hyppää nopeasti kyytiin - pian lapsetkin ovat jo isoja! Ja näin on asiat, vaikka kuinka uskottelisin itselleni elämäni olevan paussilla.
Siksi ajattelenkin nyt, että on vain yksi suunta: tästä kohtaa rohkeasti eteenpäin. Taakse katsomatta, turhia katumatta ja kiitollisin askelin.
Miksi ajattelisin niin, koska jokainen askel, jokainen hengitys, jokainen hetki, jokainen aamu ja päivä ja ilta vievät eteenpäin. Tulevaisuuteni muovautuu kokoajan silmieni edessä. Elämä kulkee ohitse, jos en hyppää nopeasti kyytiin - pian lapsetkin ovat jo isoja! Ja näin on asiat, vaikka kuinka uskottelisin itselleni elämäni olevan paussilla.
Siksi ajattelenkin nyt, että on vain yksi suunta: tästä kohtaa rohkeasti eteenpäin. Taakse katsomatta, turhia katumatta ja kiitollisin askelin.
Sanoista "tästä eteenpäin" tuli mieleen The Killers:in biisi From Here on Out.
tiistai 3. kesäkuuta 2014
I'm not calling you a liar
Olen postannut tän ennenkin, mutta kuuntelen taas:
I'm not calling you a liar, just don't lie to me
I'm not calling you a thief, just don't steal from me
I'm not calling you a ghost, just stop haunting me
And I love you so much, I'm gonna let you kill me
There's a ghost in my lungs and it sighs in my sleep
Wraps itself around my tongue as it softly speaks
Then it walks, then it walks with my legs
To fall, to fall, to fall at your feet
There but for the grace of God go on
I'm not calling you a thief, just don't steal from me
I'm not calling you a ghost, just stop haunting me
And I love you so much, I'm gonna let you kill me
There's a ghost in my lungs and it sighs in my sleep
Wraps itself around my tongue as it softly speaks
Then it walks, then it walks with my legs
To fall, to fall, to fall at your feet
There but for the grace of God go on
And when you kiss me, I am happy enough to die
I'm not calling you a liar, just don't lie to me
And I love you so much, I'm gonna let you
I'm not calling you a thief, just don't
And I love you so much, I'm gonna let you
I'm not calling you a ghost, just stop
There's a ghost in my mouth and it talks in my sleep
Wraps itself around my tongue as it softly speaks
Then it walks, then it walks, then it walks with my legs
To fall, to fall, to fall, to fall, to fall, to fall
To fall, to fall, to fall, to fall
To fall, to fall at your feet
There but for the grace of God go on
I'm not calling you a liar, just don't lie to me
And I love you so much, I'm gonna let you
I'm not calling you a thief, just don't
And I love you so much, I'm gonna let you
I'm not calling you a ghost, just stop
There's a ghost in my mouth and it talks in my sleep
Wraps itself around my tongue as it softly speaks
Then it walks, then it walks, then it walks with my legs
To fall, to fall, to fall, to fall, to fall, to fall
To fall, to fall, to fall, to fall
To fall, to fall at your feet
There but for the grace of God go on
And when you kiss me, I am happy enough
Seljankukkasiirappia ja arkoja unelmia
Jäätyäni yksin lasten kanssa, tuuletin roolivaatekaappini ja heitin suurimman osan siellä roikkuvista esiintymisasuista pois. Jäljelle jäi muutama koristeeton, pelkistetty ja käytännöllinen puku.
Pitkään aikaan en jaksanut tehdä mitään ylimääräistä: pyhittää perhe-elämää, leipoa pullantuoksuista lapsuutta tai panostaa kodin henkeen. Olinhan tehnyt monta vuotta juuri sitä!
Kun mies lähti, tuntui kuin kaikki se, koko vuosien työni, perhe-elämän sisältö ja merkitys olisi rytistetty roskana koriin.
On hirveän vaikeaa uskaltaa palata roskikselle, ottaa sinne heitetty kuva perheestä, suoristaa ja puhdistaa se ja antaa sille uusi paikka elämässämme.
Olla taas perhe, meidänlaisemme. Olla taas pullantuoksuinen äiti, minunlaiseni. Ja samalla maratoneja-juokseva-burleskia-tanssiva-revolverilla-ampuva-laskuvarjohypystä-ja-eiger-ultra-trailistä-haaveileva-rajoja-rikkova-kaikki-on-mahdollista-äiti.
Sillä se on mahdollista! Kun roolia ei tarvitse valita.
Tässä tämän päivän tuotosta: kuusi litraa seljankukkamehua. Olen niistä iloinen ja suunnattoman onnellinen. Kukaan ei ehkä ymmärrä, kuinka. Ja mitä unelmia, kiitollisuutta ja toiveita näihin laseihin tuli samalla pullotettua!
Pitkään aikaan en jaksanut tehdä mitään ylimääräistä: pyhittää perhe-elämää, leipoa pullantuoksuista lapsuutta tai panostaa kodin henkeen. Olinhan tehnyt monta vuotta juuri sitä!
Kun mies lähti, tuntui kuin kaikki se, koko vuosien työni, perhe-elämän sisältö ja merkitys olisi rytistetty roskana koriin.
On hirveän vaikeaa uskaltaa palata roskikselle, ottaa sinne heitetty kuva perheestä, suoristaa ja puhdistaa se ja antaa sille uusi paikka elämässämme.
Olla taas perhe, meidänlaisemme. Olla taas pullantuoksuinen äiti, minunlaiseni. Ja samalla maratoneja-juokseva-burleskia-tanssiva-revolverilla-ampuva-laskuvarjohypystä-ja-eiger-ultra-trailistä-haaveileva-rajoja-rikkova-kaikki-on-mahdollista-äiti.
Sillä se on mahdollista! Kun roolia ei tarvitse valita.
Tässä tämän päivän tuotosta: kuusi litraa seljankukkamehua. Olen niistä iloinen ja suunnattoman onnellinen. Kukaan ei ehkä ymmärrä, kuinka. Ja mitä unelmia, kiitollisuutta ja toiveita näihin laseihin tuli samalla pullotettua!
 |
| Hermann askarteli ukkelin. |
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Kallioita, verhoja ja naamareita
Olen miettinyt viimeaikoina paljon sitä, kuinka paljon toista ihmistä voi oikeasti tuntea. Vai jääkö hänen ja minun väliin ainiaisiksi esirippu, kallionseinämä, läpikuultava, muttei läpinäkyvä verho tai kenties sittenkin harhaan johtava naamari?
Ja kuinka paljon ihmistä voi syyttää siitä, ettei hän kykene olemaan täysin avoin toiselle? Ei oikeastaan yhtään.
Miellän itseni avoimeksi kirjaksi - kirjoitanhan tässä blogissanikin suhteellisen avoimesti elämästäni. Mutta vaikka kuinka kuvittelen vuodattavani rehellisesti ajatuksiani elämästäni, vaikka kuinka kuvittelen minun ja lukijan välille suoran, esteettömän yhteyden, en voi mennä takaamaan, että sinä, lukija, ymmärrät juuri, mitä tarkoitan. Ehkä kuvitteletkin asiat aivan toisenlaisiksi. Riippumatta kirjoittamistani sanoista.
Ja tietenkin kirjoitan valikoidusti.
Vai haluaisitko kenties lukea tweettausmaisesti:
kello 6:45 #hildapissihousuihinsa
kello 7:01 #hermannheräsikiukkuisena
kello 7:34 #riitaagustavinkanssaaurinkorasvasta
kello 8:15 #kävinvessassa
kello 8:17 #täytintiskikoneen
kello 8:30 #tyttökaverinkanssalenkille
...
Kertomuksemme elämästämme on aina valikoitua. (Olen kirjoittanut aiheesta muutamaan otteeseen, esimerkiksi täällä.) Opimme iän ja sosialisaation myötä sen, mikä on soveliasta, hyvää, mielenkiintoista tai sympaattista kertoa missäkin tilanteessa.
Toiset kertovat enemmän joistain asioista kuin toiset. Jotkut eivät avaudu henkilökohtaisista asioista juuri koskaan kenellekään. Siihenkin vaikuttaa elämänkokemus - se kuinka paljon ihminen on oppinut luottamaan muihin. Tai kuinka perusteellisesti hän on menettänyt luottamuksensa ihmisiin noin yleensä.
Mutta kuinka paljon heitä voi syyttää siitä, ettei heistä saa otetta? Tai jos ei edes puhuta syyttelystä, kuinka paljon voi odottaa toiselta luottamusta ja sen kautta avoimuutta? Sielun sopukoiden raottamista?
Ehkä ero pitää vain vetää tahallisen petoksen ja tahattoman, valikoidun kerronnan, tai kertomatta jättämisen välille: Petoksen motiivi on saada toinen uskomaan muuta, kuin mikä on totta. Tahaton pimentoon jättäminen taas on kyvyttömyyttä ja haluttomuutta jakaa toisen kanssa tiettyjä, itselle arkoja asioita.
Kuka voi mennä sanomaan, mikä on toiselle arkaa?
Jos toista ei siis koskaan voi perinpohjin ymmärtää, jos lähin ihminenkin kykenee eräänä kauniina päiväni yllättämään täysin, mikä on sitten ihmisten yhteiselon perusta?
Väittäisin, että vääntelemätön rehellisyys.
Tiedän, että moni sanoo tähän, ettei sellaista ole olemassakaan, koska kaikki on tarinaa. Mutta ehkä kyse ei ole niinkään siitä mitä sanotaan, vaan sanotun motiiveista. Ovatko ne rehelliset?
Tämä perustuu lojaalisuuteen, haluun pitää asiat johonkin ihmiseen suorina. Se ei takaa näkyä kallioseinän lävitse, mutta se auttaa luottamaan, että sen takana on sitä, mitä kuvittelee siellä olevan. Sen, mitä yhdessä tämän ihmisen kanssa on "sovittu" siellä olevan.
Kun lojaalisuus vaihtaa kohdettaan, silloin vääntyy myös totuus ja sen myötä tarinat. Silloin mukaan tulee kieroja kertomuksia, valheita, petosta ja tahallista peittelyä. Silloin ihminen vetää verhon tahallaan itsensä ja toisen välille ja pakenee seinän taakse saadakseen olla siellä rauhassa.
Ja kuinka paljon ihmistä voi syyttää siitä, ettei hän kykene olemaan täysin avoin toiselle? Ei oikeastaan yhtään.
Miellän itseni avoimeksi kirjaksi - kirjoitanhan tässä blogissanikin suhteellisen avoimesti elämästäni. Mutta vaikka kuinka kuvittelen vuodattavani rehellisesti ajatuksiani elämästäni, vaikka kuinka kuvittelen minun ja lukijan välille suoran, esteettömän yhteyden, en voi mennä takaamaan, että sinä, lukija, ymmärrät juuri, mitä tarkoitan. Ehkä kuvitteletkin asiat aivan toisenlaisiksi. Riippumatta kirjoittamistani sanoista.
Ja tietenkin kirjoitan valikoidusti.
Vai haluaisitko kenties lukea tweettausmaisesti:
kello 6:45 #hildapissihousuihinsa
kello 7:01 #hermannheräsikiukkuisena
kello 7:34 #riitaagustavinkanssaaurinkorasvasta
kello 8:15 #kävinvessassa
kello 8:17 #täytintiskikoneen
kello 8:30 #tyttökaverinkanssalenkille
...
Kertomuksemme elämästämme on aina valikoitua. (Olen kirjoittanut aiheesta muutamaan otteeseen, esimerkiksi täällä.) Opimme iän ja sosialisaation myötä sen, mikä on soveliasta, hyvää, mielenkiintoista tai sympaattista kertoa missäkin tilanteessa.
Toiset kertovat enemmän joistain asioista kuin toiset. Jotkut eivät avaudu henkilökohtaisista asioista juuri koskaan kenellekään. Siihenkin vaikuttaa elämänkokemus - se kuinka paljon ihminen on oppinut luottamaan muihin. Tai kuinka perusteellisesti hän on menettänyt luottamuksensa ihmisiin noin yleensä.
Mutta kuinka paljon heitä voi syyttää siitä, ettei heistä saa otetta? Tai jos ei edes puhuta syyttelystä, kuinka paljon voi odottaa toiselta luottamusta ja sen kautta avoimuutta? Sielun sopukoiden raottamista?
Ehkä ero pitää vain vetää tahallisen petoksen ja tahattoman, valikoidun kerronnan, tai kertomatta jättämisen välille: Petoksen motiivi on saada toinen uskomaan muuta, kuin mikä on totta. Tahaton pimentoon jättäminen taas on kyvyttömyyttä ja haluttomuutta jakaa toisen kanssa tiettyjä, itselle arkoja asioita.
Kuka voi mennä sanomaan, mikä on toiselle arkaa?
Jos toista ei siis koskaan voi perinpohjin ymmärtää, jos lähin ihminenkin kykenee eräänä kauniina päiväni yllättämään täysin, mikä on sitten ihmisten yhteiselon perusta?
Väittäisin, että vääntelemätön rehellisyys.
Tiedän, että moni sanoo tähän, ettei sellaista ole olemassakaan, koska kaikki on tarinaa. Mutta ehkä kyse ei ole niinkään siitä mitä sanotaan, vaan sanotun motiiveista. Ovatko ne rehelliset?
Tämä perustuu lojaalisuuteen, haluun pitää asiat johonkin ihmiseen suorina. Se ei takaa näkyä kallioseinän lävitse, mutta se auttaa luottamaan, että sen takana on sitä, mitä kuvittelee siellä olevan. Sen, mitä yhdessä tämän ihmisen kanssa on "sovittu" siellä olevan.
Kun lojaalisuus vaihtaa kohdettaan, silloin vääntyy myös totuus ja sen myötä tarinat. Silloin mukaan tulee kieroja kertomuksia, valheita, petosta ja tahallista peittelyä. Silloin ihminen vetää verhon tahallaan itsensä ja toisen välille ja pakenee seinän taakse saadakseen olla siellä rauhassa.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Hyvä päivä
Tänään oli hyvä päivä. Hyvän vapaaviikonlopun hyvä päätös - eikä yhtään sunnuntai-angstia tai -bluesia. Olin pitkällä 21km lenkillä (viikon saldo oli 47 km!) ja iltapäivällä olimme ystävillä syömässä. Kotiin tultiin vasta kello 21 ja lapset kaatuivat onnellisen väsyneinä sänkyyn.
Iloa takaisin
Juostessani viime päivinä olen huomannut, kuinka ilo on kummasti kaikonnut harrastuksestani.
Juoksu on minulle tätä nykyä selviytymiskeino, henkirako, venttiili, aivojen räjäyttämiskeino, itsekuria, itsensä rääkkäystä - josta kyllä pidän. Olen riippuvainen siitä.
Juoksu on ajanottoa, minuuttipeliä, stressiä, laskemista, ohjelmia, ohjeita. Se on kilometrimääriä, kännykästä kuuluvia kilometrinopeuksia ja seuraavia tavoitteita.
Huomasin, kuinka olen unohtanut kohottaa kasvoni ylöspäin juostessani. Nauttimaan taivaasta ja puiden latvoista. Jättämään kaiken pahan taakseni. Hengittämään syvään. Hymyilemään.
Mitä väliä on millään muulla?
Juoksu on minulle tätä nykyä selviytymiskeino, henkirako, venttiili, aivojen räjäyttämiskeino, itsekuria, itsensä rääkkäystä - josta kyllä pidän. Olen riippuvainen siitä.
Juoksu on ajanottoa, minuuttipeliä, stressiä, laskemista, ohjelmia, ohjeita. Se on kilometrimääriä, kännykästä kuuluvia kilometrinopeuksia ja seuraavia tavoitteita.
Huomasin, kuinka olen unohtanut kohottaa kasvoni ylöspäin juostessani. Nauttimaan taivaasta ja puiden latvoista. Jättämään kaiken pahan taakseni. Hengittämään syvään. Hymyilemään.
Mitä väliä on millään muulla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)