Tää mamma lähtis nyt hurvittelemaan. Tässä esimakua ystävättären ja kameran kanssa pelleilystä. Tsau!
perjantai 30. toukokuuta 2014
Ulos!
Tää mamma lähtis nyt hurvittelemaan. Tässä esimakua ystävättären ja kameran kanssa pelleilystä. Tsau!
torstai 29. toukokuuta 2014
Kiitollinen keskeneräisyydestä
Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä asioita pitää painottaa moneen otteeseen: keskeneräisyys on siunaus!
Etko usko? En minäkään olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, kuinka vapauttavaa on oppia nauttimaan keskeneräisyydestä. Siitä, että asiat eivät ole staattisesti paikoillaan, valmiita, kuolleita. Vaan vapaita, otteesta luikertelevia, sinkoilevia, ilotulitusmaisen räjähtäväisiä...
Ennen koin stressiä siitä, että tyyny oli väärässä kohtaa. Se häiritsi esteettisyyden tajuani. Näin kotini jonkinlaisena maalauksellisena asetelmana, jossa jokaisella asialla oli paikkansa. Jos taulu roikkui mielestäni väärässä kohtaa, se piti heti siirtää. Jos ikkunalaudalle asettelemani kukkaruukut olivat epäloogisessa järjestyksessä, ne piti rytmittää oikein.
Voit kuvitella, minkälaista stressiä lapset aluksi aiheuttivat: He häiritsivät seesteisen harmoonista asetelmaani.
En tiedä miten tällainen tiukkapipoinen ja pikkutarkka ajattelutapa kehittyi ennen niin vapaan boheemiin mieleeni. Mistä se sai maaperän?
En osaa vastata tähän kysymykseen. Mutta olen iloinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mikä on sen tuhonnut ja vienyt mennessään. Hyvästi kiristävä pipo - ei tarvitse tulla takaisin!
Yritän silti analysoida, miksi minusta tuli sellainen: Olen perimmiltäni kontrollityyppi. Yritän hallita kaikkea, vaikka saatan ulospäin vaikuttaa vapaalta, sponttaanilta, rennoltakin ihmiseltä. Hallitsijataipumukseni menee niin pitkälle, ettei riitä päättäminen pelkästään siitä mitä, vaan haluan päättä itse myös tavasta miten. En suostu tekemään asioita siten, kuten on tapana tehdä. Haluan tehdä kaiken paremmin.
Tämä näkyy siinä, että koen täysin mahdottomaksi laittaa ruokaa reseptin mukaan, opiskella kursseja suositellussa järjestyksessä (joka olisi helpottanut asioita suuresti yliopsitolla!), virkata yksikin projekti alusta loppuun ohjeen mukaan, paneutua ohjeisiin noin niin kuin yleisesti, tai tehdä yhtikäs mitään minkäänlaisen kaavan mukaan. Ihmettelen kyllä kerta toisensa jälkeen ihmeellisiä tuloksia, mutten ole valmis muuttamaan menetelmiäni paremman tuloksen toivossa.
Minä itse tiedän paremmin! (Samalla ihmettelen lasteni suurta uhmaa...)
Tämän kontrollintarpeen tunnistaneena ja viimevuosien kokemuksesta oppineena tiedän nyt, ettei elämää voi hallita. Ei sitten lainkaan.
Ja sekös on vapauttavaa!
Ei auta, että elää kaavan mukaan. Eikä auta sekään, että ui vastavirtaan. Että luo itse kaavat. Ei auta, että hallitsee kaikkea - aina jokin yllättää ja uhmaa oman elämän kuviteltua itsevaltiasta, minua.
Olen oppinut, että mitä enemmän annan valtaa kaaokselle, mitä luottavaisemmin uskallan hypätä vapaaseen pudotukseen, ottaa riskin, antaa asioiden olla ja tulla, kuten tulevat, sitä onnellisempi olen. Kyse ei ole siitä, että mikä tahansa olisi ok - jonkinlaisesta moraalittomasta tilasta. Ei, tarkoitan luottamusta siihen, että kaaos kantaa. Että luotan elämäni suuremman käteen. Johdatukseen. Annan ohjat käsistä.
Tässä lista niistä asioista, jotka ovat tällä hetkellä ihanan keskeneräistä kotonamme (en edes aloita listaa elämästämme) :
- Olkkarin verhoja ei ole. Ei ole verhotankoakaan. On ihanaa, että ikkunoihin voi kuvitella kaikenlaisia, erilaisia verhoja.
- Seinää vasten nojaava pino maalausalustoja. Niihin voi maalata mitä vain.
- Jalustalla odottava keskeneräinen taulu. Se odottaa inspiraatiota.
- Olkkarin pöydällä odottavat sadat helmet - mitä ihania korviksia niistä vielä saakaan!
- Toisessa lastenhuoneessa odottavat poraustyöt. Huoneesta tulee vielä ihana pesä kahdelle lapselle.
- Tietokoneella odottavat monet kirjoitusprojektit... Romaanikin on aloitusta vaille valmis!
- Seinillä pyörivät, jatkuvasti paikkaansa muuttavat taulut.
- Kirjapinot.
- Lattialta puuttuva matto. Se pitäisi tehdä. Tai vähintään ostaa.
Etko usko? En minäkään olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, kuinka vapauttavaa on oppia nauttimaan keskeneräisyydestä. Siitä, että asiat eivät ole staattisesti paikoillaan, valmiita, kuolleita. Vaan vapaita, otteesta luikertelevia, sinkoilevia, ilotulitusmaisen räjähtäväisiä...
Ennen koin stressiä siitä, että tyyny oli väärässä kohtaa. Se häiritsi esteettisyyden tajuani. Näin kotini jonkinlaisena maalauksellisena asetelmana, jossa jokaisella asialla oli paikkansa. Jos taulu roikkui mielestäni väärässä kohtaa, se piti heti siirtää. Jos ikkunalaudalle asettelemani kukkaruukut olivat epäloogisessa järjestyksessä, ne piti rytmittää oikein.
Voit kuvitella, minkälaista stressiä lapset aluksi aiheuttivat: He häiritsivät seesteisen harmoonista asetelmaani.
En tiedä miten tällainen tiukkapipoinen ja pikkutarkka ajattelutapa kehittyi ennen niin vapaan boheemiin mieleeni. Mistä se sai maaperän?
En osaa vastata tähän kysymykseen. Mutta olen iloinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mikä on sen tuhonnut ja vienyt mennessään. Hyvästi kiristävä pipo - ei tarvitse tulla takaisin!
Yritän silti analysoida, miksi minusta tuli sellainen: Olen perimmiltäni kontrollityyppi. Yritän hallita kaikkea, vaikka saatan ulospäin vaikuttaa vapaalta, sponttaanilta, rennoltakin ihmiseltä. Hallitsijataipumukseni menee niin pitkälle, ettei riitä päättäminen pelkästään siitä mitä, vaan haluan päättä itse myös tavasta miten. En suostu tekemään asioita siten, kuten on tapana tehdä. Haluan tehdä kaiken paremmin.
Tämä näkyy siinä, että koen täysin mahdottomaksi laittaa ruokaa reseptin mukaan, opiskella kursseja suositellussa järjestyksessä (joka olisi helpottanut asioita suuresti yliopsitolla!), virkata yksikin projekti alusta loppuun ohjeen mukaan, paneutua ohjeisiin noin niin kuin yleisesti, tai tehdä yhtikäs mitään minkäänlaisen kaavan mukaan. Ihmettelen kyllä kerta toisensa jälkeen ihmeellisiä tuloksia, mutten ole valmis muuttamaan menetelmiäni paremman tuloksen toivossa.
Minä itse tiedän paremmin! (Samalla ihmettelen lasteni suurta uhmaa...)
Tämän kontrollintarpeen tunnistaneena ja viimevuosien kokemuksesta oppineena tiedän nyt, ettei elämää voi hallita. Ei sitten lainkaan.
Ja sekös on vapauttavaa!
Ei auta, että elää kaavan mukaan. Eikä auta sekään, että ui vastavirtaan. Että luo itse kaavat. Ei auta, että hallitsee kaikkea - aina jokin yllättää ja uhmaa oman elämän kuviteltua itsevaltiasta, minua.
Olen oppinut, että mitä enemmän annan valtaa kaaokselle, mitä luottavaisemmin uskallan hypätä vapaaseen pudotukseen, ottaa riskin, antaa asioiden olla ja tulla, kuten tulevat, sitä onnellisempi olen. Kyse ei ole siitä, että mikä tahansa olisi ok - jonkinlaisesta moraalittomasta tilasta. Ei, tarkoitan luottamusta siihen, että kaaos kantaa. Että luotan elämäni suuremman käteen. Johdatukseen. Annan ohjat käsistä.
Tässä lista niistä asioista, jotka ovat tällä hetkellä ihanan keskeneräistä kotonamme (en edes aloita listaa elämästämme) :
- Olkkarin verhoja ei ole. Ei ole verhotankoakaan. On ihanaa, että ikkunoihin voi kuvitella kaikenlaisia, erilaisia verhoja.
- Seinää vasten nojaava pino maalausalustoja. Niihin voi maalata mitä vain.
- Jalustalla odottava keskeneräinen taulu. Se odottaa inspiraatiota.
- Olkkarin pöydällä odottavat sadat helmet - mitä ihania korviksia niistä vielä saakaan!
- Toisessa lastenhuoneessa odottavat poraustyöt. Huoneesta tulee vielä ihana pesä kahdelle lapselle.
- Tietokoneella odottavat monet kirjoitusprojektit... Romaanikin on aloitusta vaille valmis!
- Seinillä pyörivät, jatkuvasti paikkaansa muuttavat taulut.
- Kirjapinot.
- Lattialta puuttuva matto. Se pitäisi tehdä. Tai vähintään ostaa.
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Kultainen olo
Viime päivinä on ollut kultainen olo. Ei, ei siten kuin luulet: ei kukaan ole ollut kutsumassa minua kullakseen. Tai antamassa sellaista tunnetta, että olisin kallisarvoinen, kultaakin kirkkaampi aarre.
Mutta iän ja kokemuksen myötä, aikuiseksi varttuessaan, nainen vihdoin vapautuu (ainakin vähän) miehen katseesta. Siitä toiselta saadusta pönkityksestä, peilin tarpeesta ja tunteestä, että on vain juuri niin arvokas, niin paljon, sellainen, minä toiset minua pitävät.
Kyllä olen tämän nuorempanakin tiennyt. Luulin olevani itsenäinen, riippumaton, sinut itseni kanssa, sisäisesti sovussa minäni kanssa. Mutta näin jälkikäteen tiedän, etten ollut vielä lähelläkään sitä.
Tarvitsin lapsen kaltaisesti toiselta, vanhemmilta, ystäviltä, miehiltä, mieheltä, ainakin peilikuvaltani varmistuksen, että se mitä teen, mitä olen, on hyvää.
Huomaan, että olen perustanut oman identiteettini ainakin parisuhteessa pitkälti hyvin symbioottisesti. Luulin nuorempana jopa, että juuri sitä kutsutaan rakkaudeksi. Sitä, että rakastavaiset, aviopari, on yhtä.
Tämä ei tarkoita, että olisin aina ollut samaa mieltä toisen kanssa. Päinvastoin! Ehkä moni nuorenparin riita johtuukin juuri siitä, ettei kestä toisen erilaisuutta, eroa, itsenäisyyttä - kun haluaa olla yhtä.
David Schnarchia pidetään parisuhde- ja seksuaaliterapian guruna ja olen lukenut hänen kirjansa "The Passionate Marriage"/ "Die Psychologie sexueller Leidenschaft".
Schnarchin perusteesi on, että hyvän ja toimivan parisuhteen ydin on kahden ihmisen OPITTU erillisyys ja itsenäisyys toisistaan. Hänen mukaansa kukaan ei opi tätä automaattisesti, vaan se on opittava yleensä kovan koulun ja elämänkokemuksen kautta.
Schnarchin mukaan pariskunnan erillisyys takaa kahden riippumattoman ihmisen dynaamisen suhteen toisiinsa. Näiden erillisten kappaleiden välille on mahdollisuus kehittyä vetovoimaa. Kun taas kahden symbioottisessa suhteessa toisistaan riipuvaisen ihmisen suhde muuttuu ajan myötä staattiseksi ja vetovoima katoaa: toista ei enää näe erillisenä, joka aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia, muun muassa valtapeliä ja intohimon häviämistä.
Kahden aikuisen, erillisen ihmisen suhde taas ei kuoleta intohimoa, parisuhteen peruspilaria. (Schnarch ei sano, että pitkän avioliiton pitäisi olla jatkuvasti ja samalla tavalla intohimoinen, kuin se on sen alkuvaiheessa. Vaan hän painottaa rakkauden ja pitkän toisen tuntemisen ja hyväksymisen tuomaa intiimisyyttä intohimon yhtenä muotona. Schnarch sanookin, että vasta pitkä suhde takaa aidon intohimon toista ihmistä kohtaan.)
Suosittelen kirjaa kaikille parisuhteessa eläville, mutta myös niille, jotka ovat kiinnostuneita omasta kasvustaan oikeasti itsenäiseksi aikuiseksi.
Näissä merkeissä kultaiseen oloon palatakseni: minulla on tätä nykyä kultainen olo, siitä riippumatta, mitä muut ajattelevat ja vaikka sitä minulle ei kukaan sanokaan. :)
perjantai 23. toukokuuta 2014
Kiitollinen tänään...
- Ilosta, joka kutittaa ja pulppuaa sisällä.
- Auringosta.
- Lapsista.
- Gustavin itse kirjoittamista sanoista. Siitä taiasta, kun pieni poika tajuaa homman jujun ja äänteet saavat paperilla muotonsa.
- Toivosta. Minulla on tulevaisuus. Luotan nyt siihen.
- Siitä, etten enää usko toivoni, iloni tai onneni riippuvan kenestäkään ihmisestä. Olen päästänyt irti, avannut käteni ja päästänyt aarteeni lentoon. Olen luottanut sen hyvään talteen, suuremman käteen. (Tähän asti olen takertunut siihen, kuin Gollum rakkaaseensa.)
-17 km 16 km lenkistä, jolle lähden kohta. Ja jos uskallan, talviturkinheitosta matkan varrella... (jos ei lasketa tammikuista talviturkin hetkellistä riisuntaa.) Olen KIITOLLINEN aivan mahtavan raikkaasta uinnista lenkin puolessavälissä.
- Pihaan istuttamistani tomaateista ja kurkuista. Ja lasten niiden innokkaasta kastelusta.
- Kesäaamun tuoksusta. Niin, nyt se on täällä: helpompi, huolettomampi vuodenaika!
- Teistä lukijoista. On kovin rohkaisevaa, että viime viikon aikana siuvllani on käyty entistä useammin. Kiitos, kiitos, kiitos!
- Auringosta.
- Lapsista.
- Gustavin itse kirjoittamista sanoista. Siitä taiasta, kun pieni poika tajuaa homman jujun ja äänteet saavat paperilla muotonsa.
- Toivosta. Minulla on tulevaisuus. Luotan nyt siihen.
- Siitä, etten enää usko toivoni, iloni tai onneni riippuvan kenestäkään ihmisestä. Olen päästänyt irti, avannut käteni ja päästänyt aarteeni lentoon. Olen luottanut sen hyvään talteen, suuremman käteen. (Tähän asti olen takertunut siihen, kuin Gollum rakkaaseensa.)
-
- Pihaan istuttamistani tomaateista ja kurkuista. Ja lasten niiden innokkaasta kastelusta.
- Kesäaamun tuoksusta. Niin, nyt se on täällä: helpompi, huolettomampi vuodenaika!
- Teistä lukijoista. On kovin rohkaisevaa, että viime viikon aikana siuvllani on käyty entistä useammin. Kiitos, kiitos, kiitos!
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Tytär ja sen äiti
Epistä!
Olen viime päivinä miettinyt paljon epäreiluuden käsitettä. Olen tullut siihen tulokseen, että se on modernin maailman, individualismin tuotosta. Ja se on sekä yksilöiden, että ehkä kokonaisten yhteiskuntien suurimpia kompastuskiviä.
En sano, etteikö pitäisi olla reilu. Uskon, että ihmisten välinen reiluuden hyve on ollut olemassa kauemmin, kuin tämä käsite. Sitä on kutsuttu jollain toisella nimellä, esimerkiksi oikeudenmukaisuudeksi.
Epis-sanassa kaikuu taustalla toisenlaisen kohtelun ansaitseminen.
En sano, etteikö kaikilla ihmisillä noin yleensä ainakin utooppisissa olosuhteissa pitäisi teoriassa olla samat lähtökohdat. Olisi reilua, että kaikilla olisi kaikki hyvin. Että kaikki kokisivat saavansa yhtä paljon rusinoita pullasta.
Maailma on kuitenkin paha, ihmiset itsekkäitä, erilaisia ja elämä "epäreilua".
Lähtökohdat eivät ole jaettu tasan, eikä ole myöskään ihmisten lahjat, taidot, kyvyt, terveys tai onni.
Eikä niitä saa tasattua, vaikka politiikka kuinka tekee parhaansa. Eikä erilaisuuteen auta myöskään euroopassa melkein uskonnon asemaan noussut usko tasa-arvoon. Aina ihmiset keksivät uusia hierarkioita, kun toisista tulee poliittisesti epäkorrekteja. (Esimerkiksi sorsitaan niitä, jotka eivät ole yhtä avarakatseisia!) Ihmiset tulevat aina psysymään toisilleen erilaisina. Olemme kyllä saman arvoisia - muttei meistä koskaan saa samanlaisia!
Menemättä sen syvemmällä poliittiselle tasolle, sama pätee yksilön elämässä.
Olen huomannut itsessäni paljon "epis-ajatuksia". Epistä, että mies lähti. Epistä, että vietiin usko eheään. Epistä, että vietiin perhe. Epistä, että vietiin seesteinen vauva- ja pikkulapsiarki...
Voisin jatkaa listaa, mutten viitsi. Ajatuksessa epäreiluudesta on aina myös ripaus katkeruutta vatkattuna sekaan. Ja olen sodassa katkeruutta vastaan!
Mietin sitä, että kun mies lähti toisen naisen matkaan tyttäreni ollessa kaksi kuukautta, kuinka minulta vietiin muka idylli. Se, miten asioiden olisi pitänyt olla. "Sillai niin kuin ennenvanhaan".
Havahduin tähän ajatukseen.
Kun tajusin, että tuskin kenelläkään ennen minua eläneellä naisella, äidillä, vaimolla on koskaan ollut yhtä idyllistä elämää, kuin meillä tämän päivän lellilapsilla. Jotka kuitenkin valittavat paljon vähemmästä. Kun ei ole varaa luomuruokaan, kun lapsilisät menevät ehkä verolle tai kodinhoitotukia ei saa tarpeeksi. Niin, tai kun joutuu kasvattamaan perheensä yksin.
Mietin isoäitiäni, pohjanmaalaista seitsemän lapsen maatilanemäntää. Oli eläimet, viljeltävä, pellot, oli leivottvat, vaatetukset, ommeltava, neulottava, pyykit, oli lapset, oli sairaat lapset, oli kuolleet lapset, oli sodat, oli miehet, miesten työt ja oli miesten maailma, johon ei ollut juurikaan asiaa, saati sanottavaa...
Eikä nämä naiset varmaankaan sanoneet, että elämä olisi epäreilua.
Se oli ehkä epätasa-arvoista. Epäoikeudenmukaistakin. Mutta elämä oli. Osattiin olla myös kiitollisia. Ehkä, koska uskottiin elämän olevan lahja. Ylhäältä annettu. Ylhäältä otettu. Eikä ihmisen ansaitsema perusoikeus.
En sano, etteikö epäkohtiin pitäisi puuttua. Mutta joskus kannattaa ajatella, voiko elämä oikeasti olla epäreilua. Mihin sitä oikein vertaamme? Itselleni tämä ajatus on avannut uusia onnellisempia horisontteja.
En sano, etteikö pitäisi olla reilu. Uskon, että ihmisten välinen reiluuden hyve on ollut olemassa kauemmin, kuin tämä käsite. Sitä on kutsuttu jollain toisella nimellä, esimerkiksi oikeudenmukaisuudeksi.
Epis-sanassa kaikuu taustalla toisenlaisen kohtelun ansaitseminen.
En sano, etteikö kaikilla ihmisillä noin yleensä ainakin utooppisissa olosuhteissa pitäisi teoriassa olla samat lähtökohdat. Olisi reilua, että kaikilla olisi kaikki hyvin. Että kaikki kokisivat saavansa yhtä paljon rusinoita pullasta.
Maailma on kuitenkin paha, ihmiset itsekkäitä, erilaisia ja elämä "epäreilua".
Lähtökohdat eivät ole jaettu tasan, eikä ole myöskään ihmisten lahjat, taidot, kyvyt, terveys tai onni.
Eikä niitä saa tasattua, vaikka politiikka kuinka tekee parhaansa. Eikä erilaisuuteen auta myöskään euroopassa melkein uskonnon asemaan noussut usko tasa-arvoon. Aina ihmiset keksivät uusia hierarkioita, kun toisista tulee poliittisesti epäkorrekteja. (Esimerkiksi sorsitaan niitä, jotka eivät ole yhtä avarakatseisia!) Ihmiset tulevat aina psysymään toisilleen erilaisina. Olemme kyllä saman arvoisia - muttei meistä koskaan saa samanlaisia!
Menemättä sen syvemmällä poliittiselle tasolle, sama pätee yksilön elämässä.
Olen huomannut itsessäni paljon "epis-ajatuksia". Epistä, että mies lähti. Epistä, että vietiin usko eheään. Epistä, että vietiin perhe. Epistä, että vietiin seesteinen vauva- ja pikkulapsiarki...
Voisin jatkaa listaa, mutten viitsi. Ajatuksessa epäreiluudesta on aina myös ripaus katkeruutta vatkattuna sekaan. Ja olen sodassa katkeruutta vastaan!
Mietin sitä, että kun mies lähti toisen naisen matkaan tyttäreni ollessa kaksi kuukautta, kuinka minulta vietiin muka idylli. Se, miten asioiden olisi pitänyt olla. "Sillai niin kuin ennenvanhaan".
Havahduin tähän ajatukseen.
Kun tajusin, että tuskin kenelläkään ennen minua eläneellä naisella, äidillä, vaimolla on koskaan ollut yhtä idyllistä elämää, kuin meillä tämän päivän lellilapsilla. Jotka kuitenkin valittavat paljon vähemmästä. Kun ei ole varaa luomuruokaan, kun lapsilisät menevät ehkä verolle tai kodinhoitotukia ei saa tarpeeksi. Niin, tai kun joutuu kasvattamaan perheensä yksin.
Mietin isoäitiäni, pohjanmaalaista seitsemän lapsen maatilanemäntää. Oli eläimet, viljeltävä, pellot, oli leivottvat, vaatetukset, ommeltava, neulottava, pyykit, oli lapset, oli sairaat lapset, oli kuolleet lapset, oli sodat, oli miehet, miesten työt ja oli miesten maailma, johon ei ollut juurikaan asiaa, saati sanottavaa...
Eikä nämä naiset varmaankaan sanoneet, että elämä olisi epäreilua.
Se oli ehkä epätasa-arvoista. Epäoikeudenmukaistakin. Mutta elämä oli. Osattiin olla myös kiitollisia. Ehkä, koska uskottiin elämän olevan lahja. Ylhäältä annettu. Ylhäältä otettu. Eikä ihmisen ansaitsema perusoikeus.
En sano, etteikö epäkohtiin pitäisi puuttua. Mutta joskus kannattaa ajatella, voiko elämä oikeasti olla epäreilua. Mihin sitä oikein vertaamme? Itselleni tämä ajatus on avannut uusia onnellisempia horisontteja.
Sia - uusi rakkaus
Tää versio on live ja laulajalla pettää välillä ääni. Tanssija on lapsi. Alkuperäinen video (kannattaa katsoa youtubessa. Saksan lakien takia, sitä ei voi täällä katsoa sitä kautta) on samanlainen, mutta siinä raja lapsen ja aikuisen välillä on häilyvämpi. Aluksi en äidin näkökulmasta osannut sanoa, meneekö video mielestäni liian pitkälle. Tekeekö se tytöstä Lolitan, pikkunaisen, pedofiilien unelman? Ajattelin, että tekee.
Katseltuani olen kuitenkin tajunnut, että rajan vetäminen on tietoinen ja tahallinen. Ja se nimen omaan vedetään. Video herättää ajatuksia ja tuo esille kontrastin VIATTOMUUDEN ja teennäisen pinnallisuuden ja itsensä myymisen (sen kaikissa muodoissa) välillä. Ja se sopii laulun tekstiin, jossa kyse on takertumista yhteen onnenhetkeen, ettei hukkuisi epätoivoon.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Luopuminen ja luovuttaminen
Eilen kirjoitin luopumisesta. Siitä, että elämässä joutuu kovaan kouluun, jossa on opittava päästämään irti ja jättämään taakseen. Se tekee kipeetä, mutta on olennaista ihmisyydelle.
Kaikenlisäksi se kasvattaa luonnetta. Pumpulissa elävä ihminen on henkisesti köyhä. Vaikka uskon, että "pumpuli" on vain ennakkoluulo: Jokaisella ihmisellä on omat työmaansa ja taistelurintamansa. Ei elämä lelli ketään. Lellilapsiajatuksia kutsutaan kateudeksi.
Tänään lenkillä ajattelin kuntoani, terveyttäni ja maratontreeniä. Ajattelin, että juoksuni on kaiken muun taistelun ohessa, myös taistelua juuri luopumista vastaan. Siinä juostessani ajattelin, että kyllä olen hyvä ihminen, kun saarnaan luopumisesta ja itse taistelen hampaat irvessä sitä vastaan.
Sitten tajusin, että sitä tunnetta ja taistelua kutsutaan elämänhaluksi, elämäntahdoksi, elämäniloksi.
Taistelu on merkki elämästä. Siitä, että vielä hengitämme. Ettemme ole vielä luovuttaneet. Monet kauheita sodassa kokeneet tai nälkää nähneet ihmiset sanovatkin, että elämänhalu on hengissäpysymisen edellytys: Kun ihminen luovuttaa, hän kuolee pois. Ensin henkisesti, sitten fyysisesti.
Olenkin kirjoittanut paljon luovuttamisesta ja siitä, kuinka minä en anna periksi, en! En juoksukilpailuissa enkä elämässä. Vaan taistelen maaliin asti.
Siinä aamuauringossa juostessani ajattelin, että luopumisella ja luovuttamisella on suuri ero.
Luopuminen ei tarkoita elämänhalusta luopumista. Se tarkoittaa parhaansa yrittämistä, kaikkensa antamista loppuun asti niissä olosuhteissa, jotka elämä jakelee. Samalla se tarkoittaa luopumista niistä asioista, jotka estävät pääsyn käsiksi omaan olemisen ytimeen.
Joskus elämä pakottaa polvilleen ja luopumaan. Mutta juuri siinä piilee kasvun avain.
Filosofi Karl Jaspersin mukaan juuri tällaisissa rajatilanteissa (Grenzsituation), jolloin ennalta opitut selviytymiskeinot eivät enää päde, ihminen pääsee käsiksi olemisen ytimeen. Hän puhuu paljon myös epäonnistumisesta ja sen kautta löytyvästä avaimesta olemiseen, elämään.
Mutta hänkin painottaa, että epäonnistua saa vain, jos ei alunperin halunnut tai jopa aikonut epäonnistua - toisin sanoen luovuttaa. Vasta kun on anatanut kaikkensa, epäonnistuminen ei ole enää luovuttamista. Silloin epäonnistumisessa löytyy positiivista kasvunpotentiaalia. Ehkä juuri luopumisen kautta. Esimerkiksi, kun joutuu luopumaan omista saavuttamattomista unelmista ja tavoitteista. (Tämä on minun tulkintaani Jaspersin tekstistä.)
Luopuminen, toisin kuin luovuttaminen, tarkoittaa olosuhteiden hyväksymistä ja oman sisimmän, oman ytimensä erottamista kaikesta muusta. Hallittavan erottamista siitä, mitä ei voi hallita. Mitä ei voi ottaa mukaansa viimeiselle vaellukselle.
Luopumisessa kiteytyy se, mikä on minua ja minulle olennaista. Mitkä asiat jäävät jäljelle, kun luopuu kaikesta, mistä voi? Mistä en voi luopua luopumatta itsestäni? Sillä jos luovun siitä, minua ei enää ole.
Sitten olen luovuttanut.
Liitän tämän ajatuksen aina erityisesti vastarintataistelijoihin ja marttyyreihin: He luopuvat kaikesta, jopa elämästään, koska eivät ole valmiita luopumaan siitä, mihin uskovat, ytimestään. Siitä, mistä luopuminen merkitsisi samalla itsestään luopumista.
Ja tässä ajatuksessa selkenee mielestäni luopumisen ja luovuttamisen ero: Jos on valmis luopumaan elämästään, muttei ytimestään, silloin taistelee loppuun saakka. Eikä luovuta kuolemassakaan.
Kaikenlisäksi se kasvattaa luonnetta. Pumpulissa elävä ihminen on henkisesti köyhä. Vaikka uskon, että "pumpuli" on vain ennakkoluulo: Jokaisella ihmisellä on omat työmaansa ja taistelurintamansa. Ei elämä lelli ketään. Lellilapsiajatuksia kutsutaan kateudeksi.
Tänään lenkillä ajattelin kuntoani, terveyttäni ja maratontreeniä. Ajattelin, että juoksuni on kaiken muun taistelun ohessa, myös taistelua juuri luopumista vastaan. Siinä juostessani ajattelin, että kyllä olen hyvä ihminen, kun saarnaan luopumisesta ja itse taistelen hampaat irvessä sitä vastaan.
Sitten tajusin, että sitä tunnetta ja taistelua kutsutaan elämänhaluksi, elämäntahdoksi, elämäniloksi.
Taistelu on merkki elämästä. Siitä, että vielä hengitämme. Ettemme ole vielä luovuttaneet. Monet kauheita sodassa kokeneet tai nälkää nähneet ihmiset sanovatkin, että elämänhalu on hengissäpysymisen edellytys: Kun ihminen luovuttaa, hän kuolee pois. Ensin henkisesti, sitten fyysisesti.
Olenkin kirjoittanut paljon luovuttamisesta ja siitä, kuinka minä en anna periksi, en! En juoksukilpailuissa enkä elämässä. Vaan taistelen maaliin asti.
Siinä aamuauringossa juostessani ajattelin, että luopumisella ja luovuttamisella on suuri ero.
Luopuminen ei tarkoita elämänhalusta luopumista. Se tarkoittaa parhaansa yrittämistä, kaikkensa antamista loppuun asti niissä olosuhteissa, jotka elämä jakelee. Samalla se tarkoittaa luopumista niistä asioista, jotka estävät pääsyn käsiksi omaan olemisen ytimeen.
Joskus elämä pakottaa polvilleen ja luopumaan. Mutta juuri siinä piilee kasvun avain.
Filosofi Karl Jaspersin mukaan juuri tällaisissa rajatilanteissa (Grenzsituation), jolloin ennalta opitut selviytymiskeinot eivät enää päde, ihminen pääsee käsiksi olemisen ytimeen. Hän puhuu paljon myös epäonnistumisesta ja sen kautta löytyvästä avaimesta olemiseen, elämään.
Mutta hänkin painottaa, että epäonnistua saa vain, jos ei alunperin halunnut tai jopa aikonut epäonnistua - toisin sanoen luovuttaa. Vasta kun on anatanut kaikkensa, epäonnistuminen ei ole enää luovuttamista. Silloin epäonnistumisessa löytyy positiivista kasvunpotentiaalia. Ehkä juuri luopumisen kautta. Esimerkiksi, kun joutuu luopumaan omista saavuttamattomista unelmista ja tavoitteista. (Tämä on minun tulkintaani Jaspersin tekstistä.)
Luopuminen, toisin kuin luovuttaminen, tarkoittaa olosuhteiden hyväksymistä ja oman sisimmän, oman ytimensä erottamista kaikesta muusta. Hallittavan erottamista siitä, mitä ei voi hallita. Mitä ei voi ottaa mukaansa viimeiselle vaellukselle.
Luopumisessa kiteytyy se, mikä on minua ja minulle olennaista. Mitkä asiat jäävät jäljelle, kun luopuu kaikesta, mistä voi? Mistä en voi luopua luopumatta itsestäni? Sillä jos luovun siitä, minua ei enää ole.
Sitten olen luovuttanut.
Liitän tämän ajatuksen aina erityisesti vastarintataistelijoihin ja marttyyreihin: He luopuvat kaikesta, jopa elämästään, koska eivät ole valmiita luopumaan siitä, mihin uskovat, ytimestään. Siitä, mistä luopuminen merkitsisi samalla itsestään luopumista.
Ja tässä ajatuksessa selkenee mielestäni luopumisen ja luovuttamisen ero: Jos on valmis luopumaan elämästään, muttei ytimestään, silloin taistelee loppuun saakka. Eikä luovuta kuolemassakaan.
 |
| Minun mittaisia koiranputkia aamulenkillä |
maanantai 19. toukokuuta 2014
Luopumista
Olen tullut siihen tulokseen, että elämä on ilmeisesti pohjimmiltaan luopumista. Varmaan tajuttuani tämän, pääsen jäseneksi siihen vanhojen ja viisaiden naisten (miksei miestenkin) kerhoon, johon otetaan jäseneksi tämän initiaatiorituaalin menestyksekkään läpäisyn jälkeen.
Siis, kun tajuaa, ettei elämä olekaan haalimista, haluamista, saamista, keräämistä, toivomista... Vaan nimenomaan kaikesta siitä luopumista: miehistä, lapsista, ystävistä, terveydestä, intohimosta, idealismista, lihaksista, kunnosta, kauneudesta, menestykestä, nuoruudesta, laihuudesta - lopulta elämästä.
Kuulostaa ehkä lohduttomalta, mutta tämän kerhon vip-jäsenet tietävät, että kyseessä on elämän ytimen maistaminen. Kokemus siitä oikeasta, siitä aidosta, siitä totuudesta. Jota pääsee lähemmäs, mitä enemmän osaa luopua. Mitä enemmän joutuu luopumaan. Mitä enemmän elämä laittaa työstämään juuri luopumisen kautta asioita.
Paljaana, kaikesta - myös katkeruudesta - luopuneena, nöyrtyneenä ja elämälle antautuneena ihminen on kauneimmillaan. Silloin ihminen on varmaan vihdoinkin sitä, miksi hänet on alun alkujaan luotu.
Toisaalta, silloin ihminen on valmis kuolemaan. Silloin hän on sinut elämänsä kanssa ja hänellä on sellainen olo, että hommat on hoidettu.
Siihen asti työtä on paljon. Ja toiveet, unelmat ja intohimot kantavat eteenpäin.
Matkalla vain pitää ilmeisesti oppia keventämään kuormaa. Täytyy vähentää lastia ja keskittyä olennaiseen. Matka ylös huipulle kun ei yleensä helpotu loppua kohti, päinvastoin! Ja siksi vain kokeneet selviävät menestyksekkäästi ylös asti.
Mutta vaeltajana tiedän, että näkymä korvaa kaiken vaivannäön! Ehkä se on elämässä vähän samalla tavalla.
Siis, kun tajuaa, ettei elämä olekaan haalimista, haluamista, saamista, keräämistä, toivomista... Vaan nimenomaan kaikesta siitä luopumista: miehistä, lapsista, ystävistä, terveydestä, intohimosta, idealismista, lihaksista, kunnosta, kauneudesta, menestykestä, nuoruudesta, laihuudesta - lopulta elämästä.
Kuulostaa ehkä lohduttomalta, mutta tämän kerhon vip-jäsenet tietävät, että kyseessä on elämän ytimen maistaminen. Kokemus siitä oikeasta, siitä aidosta, siitä totuudesta. Jota pääsee lähemmäs, mitä enemmän osaa luopua. Mitä enemmän joutuu luopumaan. Mitä enemmän elämä laittaa työstämään juuri luopumisen kautta asioita.
Paljaana, kaikesta - myös katkeruudesta - luopuneena, nöyrtyneenä ja elämälle antautuneena ihminen on kauneimmillaan. Silloin ihminen on varmaan vihdoinkin sitä, miksi hänet on alun alkujaan luotu.
Toisaalta, silloin ihminen on valmis kuolemaan. Silloin hän on sinut elämänsä kanssa ja hänellä on sellainen olo, että hommat on hoidettu.
Siihen asti työtä on paljon. Ja toiveet, unelmat ja intohimot kantavat eteenpäin.
Matkalla vain pitää ilmeisesti oppia keventämään kuormaa. Täytyy vähentää lastia ja keskittyä olennaiseen. Matka ylös huipulle kun ei yleensä helpotu loppua kohti, päinvastoin! Ja siksi vain kokeneet selviävät menestyksekkäästi ylös asti.
Mutta vaeltajana tiedän, että näkymä korvaa kaiken vaivannäön! Ehkä se on elämässä vähän samalla tavalla.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Elämäni odotushuoneessa
Istun täällä elämäni odotushuoneessa. Valaistus on hämärä. Olo on odottava, valpas, valmis hyppäämään pystyyn, kun kutsutaan. Kun ovi aukeaa edes raolle. Tai ikkuna. Tai tuuletusluukku...
Hetkittäin olen epätoivoinen. Toivoton. Sitten taas luottavainen. Elämäni on korkeamman kädessä: kyllä se suunta vielä näytetään, kunhan asiat loksahtavat paikoilleen.
Hetkittäin olen epätoivoinen. Toivoton. Sitten taas luottavainen. Elämäni on korkeamman kädessä: kyllä se suunta vielä näytetään, kunhan asiat loksahtavat paikoilleen.
Uusimmat Fräuleinit
Minun on ilo esitellä muutama uusi Fräulein!
 |
| Fräulein Edda, 14 €, turkoosi ja vihreä lasi, hopeoitu metalli |
 |
| Fräulein Elza, 10 €, laso, kupari |
 |
| Fräulein Ulrike, 12 €, ruskea, messinki |
 |
| Fräulein Lulu, 10 €, musta lasi (pilkut näkyvät vain valokuvassa!), hopeoitu metalli |
 |
| Fräulein Sonja, 14 €, kullanruskea lasihelmi, kupari |
 |
| Fräulein Alruna, 12 €, vihertävän valkoinen lasihelmi, messinki |
 |
| Fräulein Walburga, 12 €, kivi, hopeoitu metalli |
 |
| Fräulein Sissi, 10 €, harmaan vihreä, messinki |
 |
| Fräulein Hilda, 10 €, pinkki, messinki |
 |
| Fräulein Lilly, 10 €, messinki, musta, metallinhohtoinen musta (oudot pilkut näkyvät vain valouvassa!) |
 |
| Fräulein Vera, 12 €, vihreä, messinki |
 |
| Fräulein Zelda, 10 €, sininen lasi, hopeoitu metalli |
 |
| Fräulein Magda, 12 €, pinkki, messinki |
 |
| Fräulein Anna, 10 €, sininen, hopeoitu metalli |
 |
| Fräulein Rosa, 12 €, 925 hopea, lasi, vanha roosa |
 |
| Fräulein Edith, 14 €, kupari, musta |
 |
| Fräulein Elizaveta, 12 €, vihreä, messinki |
 |
| Fräulein Ophelia, 10 €, messinki, vihreä |
 |
| Fräulein Katharina, 12 €, ruskea, kupari |
 |
| Fräulein Kathi, 12 €, messinki, oranssi lasi |
Ota yhteys sivun kautta tai frauanniberlin@gmail.com
maanantai 12. toukokuuta 2014
Mahtinsa menettänyt
Tänä aamuna ajoin tarhasta salille jumppaan. Jotenkin matkan varrella osui silmään eräs pöheikössä ränsistyvä villa. Olen sitä ennenkin moneen kertaan ihaillut. Miettinyt, kuka "Villa Hirschgartenissa" on aikoinaan asunut.
Olen kuullut siitä tarnioita. Sen upeista saleista, sen henkeäsalpaavasta sisäänkäynistä ja aulassa olevista patsaista. Kuinka sinne aikoinaan teinit murtautuivat salaa juomaan olutta ja pussailemaan.
Kuinka siellä palaa talviöisin valot.
Mietin suuren linnamaisen rakennuksen kohtaloa: se on liian kallis ylläpidettäväksi, joten sen annetaan luhistua merkityksettömyyteen. Ajattelin, kuinka paljon potentiaalia tuolla talolla on. Mihin kaikkeen siitä olisi! Kuinka kaunis, kuinka monella kulmalla ja yksityiskohdalla se on siunattu.
Mietin talon mahdollisuuksia, mutta kuinka se kaikki kuluu vuosien myötä ja valuu sadeveden mukana maahan. Ja kuinka samalla kaikki se historia, kaikki ne unelmat ja ihmiskohtalot valuvat viemäriin, jotka kerran täyttivät sen huoneet ja antoivat sille sisällön.
Talon kohtalo on kai jollain tavalla kitkerämpi kuin ihmisen: ihminen kyllä kuolee aikanaan. Mutta sitä ennen hänellä itsellä on valta muuttaa elämänsä suuntaa. Astua uhrin orjuudesta. Kääntää kohtalonsa. Käyttää niitä lahjoja, joita hänelle on annettu.
Ihmisen ei tarvitse ränsistyä vuosisatoja olemattomaksi.
Sieltä se valtava hylätty talo tänäkin aamuna pälyili arasti metsikön takaa. Kunniansa menettäneenä ja häpeissään. Täysin arvolleen sopimattomasti.
Sitä kävi sääliksi.
Mietin, etten halua jäädä puun taakse. En halua arkana pälyillä sieltä. En halua hävetä. En halua sääliä. En halua tuhlata elämääni. Heittää potentiaaliani menemään.
Olen kuullut siitä tarnioita. Sen upeista saleista, sen henkeäsalpaavasta sisäänkäynistä ja aulassa olevista patsaista. Kuinka sinne aikoinaan teinit murtautuivat salaa juomaan olutta ja pussailemaan.
Kuinka siellä palaa talviöisin valot.
Mietin suuren linnamaisen rakennuksen kohtaloa: se on liian kallis ylläpidettäväksi, joten sen annetaan luhistua merkityksettömyyteen. Ajattelin, kuinka paljon potentiaalia tuolla talolla on. Mihin kaikkeen siitä olisi! Kuinka kaunis, kuinka monella kulmalla ja yksityiskohdalla se on siunattu.
Mietin talon mahdollisuuksia, mutta kuinka se kaikki kuluu vuosien myötä ja valuu sadeveden mukana maahan. Ja kuinka samalla kaikki se historia, kaikki ne unelmat ja ihmiskohtalot valuvat viemäriin, jotka kerran täyttivät sen huoneet ja antoivat sille sisällön.
Talon kohtalo on kai jollain tavalla kitkerämpi kuin ihmisen: ihminen kyllä kuolee aikanaan. Mutta sitä ennen hänellä itsellä on valta muuttaa elämänsä suuntaa. Astua uhrin orjuudesta. Kääntää kohtalonsa. Käyttää niitä lahjoja, joita hänelle on annettu.
Ihmisen ei tarvitse ränsistyä vuosisatoja olemattomaksi.
Sieltä se valtava hylätty talo tänäkin aamuna pälyili arasti metsikön takaa. Kunniansa menettäneenä ja häpeissään. Täysin arvolleen sopimattomasti.
Sitä kävi sääliksi.
Mietin, etten halua jäädä puun taakse. En halua arkana pälyillä sieltä. En halua hävetä. En halua sääliä. En halua tuhlata elämääni. Heittää potentiaaliani menemään.
torstai 8. toukokuuta 2014
Kallioiden välistä
Koin vaellukseni yksin positiiviseksi. Todistin sillä lähinnä itselleni, etten tarvitse ketään lukemaan karttaa, sanomaan mihin päin, mitä pitää varoa. Vaellus oli hyvin symbolinen: se kuvastaa uuttaa alkua, irtiottoa ja vapautta. Koin syvän yhteyden ja luottamuksen jalkojeni alla olevaan järkkymättömään, kovaan kallioon, joka kannatteli.
Ei, en rakenna taloani hiekalle.
Mutta koin vaellukseni myös yksinäiseksi. Ja ajoittain pelottavaksi. Pelolle ei ollut mitään syytä, paitsi psykologia ja mielikuvitus. En pelännyt luontoa, en siellä olevia eläimiä, enkä myöskään ihmisiä.
Enemmänkin kammotti tyhjyys ja täysi hiljaisuus.
En ole koskaan ennen kokenut 82 miljoonan ihmisen Saksassa sellaista hiljaisuutta, minkä koin kävellessäni Höllengrundin, helvetin kuilun, läpi aivan yksin. Noin tunnin. Korkeiden kallioseinämien ympäröimänä. Tapaamatta sieluakaan.
En joutunut paniikkiin. Pelkäsin, mutten onneksi pelkästään, vaan myös nautin kokemuksesta. Silti päästyäni sieltä tiesin, miksi paikkaa nimetään helvetin kuiluksi. Kallioseinämien paine, pimeiden luolien aukot, sammalpeitteet, kuilut, rotkot, pimeys, varjot, kaiku, äänettömyys, peitetty, ulospääsytön olo, ahdinko...
Siinä oli jotain yliluonnollista.
Olin jopa niin keskittynyt pääsemään eteenpäin, etten ottanut kuilusta ainoatakaan kuvaa. Ja se kertoo jo jotain.
Mutta vaelluksella oli myös toisenlaisia kokemuksia: juuri kun luuli joutuneensa umpikujaan, seinien saartamaksi, nurkan takaa avautuukin pieni rako lohkareiden väliin.
Ja sieltä kajasti valo.
Ei, en rakenna taloani hiekalle.
Mutta koin vaellukseni myös yksinäiseksi. Ja ajoittain pelottavaksi. Pelolle ei ollut mitään syytä, paitsi psykologia ja mielikuvitus. En pelännyt luontoa, en siellä olevia eläimiä, enkä myöskään ihmisiä.
Enemmänkin kammotti tyhjyys ja täysi hiljaisuus.
En ole koskaan ennen kokenut 82 miljoonan ihmisen Saksassa sellaista hiljaisuutta, minkä koin kävellessäni Höllengrundin, helvetin kuilun, läpi aivan yksin. Noin tunnin. Korkeiden kallioseinämien ympäröimänä. Tapaamatta sieluakaan.
En joutunut paniikkiin. Pelkäsin, mutten onneksi pelkästään, vaan myös nautin kokemuksesta. Silti päästyäni sieltä tiesin, miksi paikkaa nimetään helvetin kuiluksi. Kallioseinämien paine, pimeiden luolien aukot, sammalpeitteet, kuilut, rotkot, pimeys, varjot, kaiku, äänettömyys, peitetty, ulospääsytön olo, ahdinko...
Siinä oli jotain yliluonnollista.
Olin jopa niin keskittynyt pääsemään eteenpäin, etten ottanut kuilusta ainoatakaan kuvaa. Ja se kertoo jo jotain.
Mutta vaelluksella oli myös toisenlaisia kokemuksia: juuri kun luuli joutuneensa umpikujaan, seinien saartamaksi, nurkan takaa avautuukin pieni rako lohkareiden väliin.
Ja sieltä kajasti valo.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Kiitollinen juuri nyt...
Juuri nyt joudun todistamaan omien sanojeni totuutta: kiitollisuus on työkalu, joka on lääke surua, masennusta ja katkeruutta vastaan.
Minulla on menossa vaikea kausi. Ja mieli on usein maassa. Olen siitä välillä vähän kirjoittanutkin. Mutta olen itsekin hätkähtänyt sitä vauhtia, millä mieleni on luisunut kuoppaan ja voimattomuuttani taistella luisumista vastaan, saati sitten kykyä nousta sieltä.
Epätoivon syövereissä on vaikea ajatella "jotain vitsin ärsyttävää kiitollisuutta, kun kaikki on paskaa". Kyllähän teoriassa tiesin, mitä työkaluja minulla olisi käytettävissä. Olenhan siitä paljon kirjoittanut. Mutta minäpäs en halunnut. Ei huvittanut. Ei kiinnostanut.
Mutta täytyy myöntää, että aikansa mökötettyä ja säälittyä itseään, alkaa sekin olotila kummasti ärsyttää. Ja tämä on se tarvittava sytyke: sitä haluaa taas jotain kivaa elämäänsä.
Niinpä jätin tänään lenkin väliin ja uskaltauduin tietoiseen ajatustreeniin. Hieman eri tasolla, kuin viime viikkojen aikana (jota kukaan muu, kuin minä ei ehkä huomaa).
Harjoittamalla kykyä löytää elämästä asioita, jotka ovat hyvin, ajatukset oppivat kuvailemaan elämää positiivisessa valossa. Yhtäkkiä sysimustaan pimeyteen, johon ei tuntunut löytyvän mitään ulospääsyä, kajastaa pieni valon säde. Pienestä raosta pääsee livahtamaan sisimpään vähän toivoa. Ja yhtäkkiä uskaltaa taas katsoa eteenpäin, nousta ylös, pudistella pölyt yltään ja astua haparoivia ensiaskeleita luottavaisella mielellä.
"Mieltä voi muokata ihan samalla tavalla kuin kehoa. Sitä voi vahvistaa, treenata ja jumpata siitä mistä se on heikko ja surkastaa sieltä, missä on liikaa – esimerkiksi juuri katkeruutta..." (Pätkä pitämästäni Naisverkon seminaarin puheesta. Linkki löytyy oikeasta laidasta.)
Juuri nyt olen kiitollinen:
- Eilen käydyistä keskusteluista ja lohdullisista sekä herättelevistä, rehellisistä sanoista.
- Eilen saamastani rohkaisesvasta sähköpostiviestistä ja viimeisestä suuresta lahjoituksesta Nairobin naistentalolle ja hyväntekeväisyysjuoksulleni.
- Gustavin saaduista kehuista futistreeneissä ja pojan pulppuavasta onnesta.
- Siitä, että olin siellä kentän reunalla näkemässä pojan onnen.
- Pienestä toivon kajastuksesta. Pienestä valon säteestä, joka valaisee ja lämmittää ihmeen paljon!
- Viikonlopun vaelluksestani ja siitä, että todellakin uskalsin yksin!
- Puhelinkeskustelusta hyvän ystävän kanssa. Ei tarvitsekaan olla yksinäinen - pitää vain soittaa ystävälle...
- Jääkaapissa odottavasta parsasta.
- Ideoista. Ainakin olen siunattu niillä, joskaan en aina toteuttamisen lahjalla.
- Pharrell Williamsin "Happy"-biisistä. Joka on kuin huumetta. (Olen postannut sen aikaisemminkin tänne, mutta tässä taas. Tätä kuunnellessa on mahdotonta mököttää!)
Minulla on menossa vaikea kausi. Ja mieli on usein maassa. Olen siitä välillä vähän kirjoittanutkin. Mutta olen itsekin hätkähtänyt sitä vauhtia, millä mieleni on luisunut kuoppaan ja voimattomuuttani taistella luisumista vastaan, saati sitten kykyä nousta sieltä.
Epätoivon syövereissä on vaikea ajatella "jotain vitsin ärsyttävää kiitollisuutta, kun kaikki on paskaa". Kyllähän teoriassa tiesin, mitä työkaluja minulla olisi käytettävissä. Olenhan siitä paljon kirjoittanut. Mutta minäpäs en halunnut. Ei huvittanut. Ei kiinnostanut.
Mutta täytyy myöntää, että aikansa mökötettyä ja säälittyä itseään, alkaa sekin olotila kummasti ärsyttää. Ja tämä on se tarvittava sytyke: sitä haluaa taas jotain kivaa elämäänsä.
Niinpä jätin tänään lenkin väliin ja uskaltauduin tietoiseen ajatustreeniin. Hieman eri tasolla, kuin viime viikkojen aikana (jota kukaan muu, kuin minä ei ehkä huomaa).
Harjoittamalla kykyä löytää elämästä asioita, jotka ovat hyvin, ajatukset oppivat kuvailemaan elämää positiivisessa valossa. Yhtäkkiä sysimustaan pimeyteen, johon ei tuntunut löytyvän mitään ulospääsyä, kajastaa pieni valon säde. Pienestä raosta pääsee livahtamaan sisimpään vähän toivoa. Ja yhtäkkiä uskaltaa taas katsoa eteenpäin, nousta ylös, pudistella pölyt yltään ja astua haparoivia ensiaskeleita luottavaisella mielellä.
"Mieltä voi muokata ihan samalla tavalla kuin kehoa. Sitä voi vahvistaa, treenata ja jumpata siitä mistä se on heikko ja surkastaa sieltä, missä on liikaa – esimerkiksi juuri katkeruutta..." (Pätkä pitämästäni Naisverkon seminaarin puheesta. Linkki löytyy oikeasta laidasta.)
Juuri nyt olen kiitollinen:
- Eilen käydyistä keskusteluista ja lohdullisista sekä herättelevistä, rehellisistä sanoista.
- Eilen saamastani rohkaisesvasta sähköpostiviestistä ja viimeisestä suuresta lahjoituksesta Nairobin naistentalolle ja hyväntekeväisyysjuoksulleni.
- Gustavin saaduista kehuista futistreeneissä ja pojan pulppuavasta onnesta.
- Siitä, että olin siellä kentän reunalla näkemässä pojan onnen.
- Pienestä toivon kajastuksesta. Pienestä valon säteestä, joka valaisee ja lämmittää ihmeen paljon!
- Viikonlopun vaelluksestani ja siitä, että todellakin uskalsin yksin!
- Puhelinkeskustelusta hyvän ystävän kanssa. Ei tarvitsekaan olla yksinäinen - pitää vain soittaa ystävälle...
- Jääkaapissa odottavasta parsasta.
- Ideoista. Ainakin olen siunattu niillä, joskaan en aina toteuttamisen lahjalla.
- Pharrell Williamsin "Happy"-biisistä. Joka on kuin huumetta. (Olen postannut sen aikaisemminkin tänne, mutta tässä taas. Tätä kuunnellessa on mahdotonta mököttää!)
maanantai 5. toukokuuta 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)