keskiviikko 29. lokakuuta 2014
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
torstai 23. lokakuuta 2014
Ásgeir Trausti: Nýfallið Regn
Nýfallið regn
Glymur í bárujárni, barist er um nótt.
Blikar á tár og kannski vantar sumarfró.
Húsið þar lekur, myndast alltaf mygla þar.
Minningar, drekar leiðast næstum allstaðar.
Stífum straumum fer, nálægt mér,
nýfallinn regndropaher.
Blikar á tár og kannski vantar sumarfró.
Húsið þar lekur, myndast alltaf mygla þar.
Minningar, drekar leiðast næstum allstaðar.
Stífum straumum fer, nálægt mér,
nýfallinn regndropaher.
Svartur á leikinn, svona á veröld þetta hér.
Svífur nú leikur máninn yfir þér og mér.
Enda þótt næði flesta daga kalt um kinn.
Komum og ræðum þetta saman, vinur minn.
Stífum straumum fer, nálægt mér,
nýfallinn regndropaher
Stífum straumum fer, nálægt mér,
nýfallinn regndropaher
Svífur nú leikur máninn yfir þér og mér.
Enda þótt næði flesta daga kalt um kinn.
Komum og ræðum þetta saman, vinur minn.
Stífum straumum fer, nálægt mér,
nýfallinn regndropaher
Stífum straumum fer, nálægt mér,
nýfallinn regndropaher
tiistai 21. lokakuuta 2014
Ajatuksia avioliitosta ja avioerosta
Haluan tarkentaa eilistä kirjoitustani.
En usko avioeroon. En usko siihen, että se olisi ratkaisu yhtikäs mihinkään.
Miksi? Koska olen oppinut, että ihmissuhteet ovat monimutkaisempia, kuin sopimukset. Ne eivät ala tietystä päivämäärästä, eivätkä lopu, kun niin päätetään.
Etenkin, jos perheessä on lapsia, vanhempien suhde toisiinsa on elämän pituinen.
En usko siihen, että keski-ikäinen ihminen olisi viisaampi, kuin nuori. Hän on korkeintaan elämää kokeneempi. Mutta on väärin uskoa, että vuosien tai vuosikymmenien yhteiselon jälkeen ihminen yhtäkkiä tajuaisi, minkälaista ihmistä hän todella kaipaa vierelleen. Sen toisen sijaan.
En syytä. Ihminen voi tosiaan kokea yhteiselon täysin mahdottomaksi. Se saattaa olla oikeasti mahdotonta. Mutta ratkaiseeko avioero tosiaan ongelman? Toisaalta: ehkä kaikkiin elämän ongelmiin ei ole ratkaisua. On vain parempia ja huonompia. Kivuliaita ja vieläkin kipeämpiä.
Olen miettinyt paljon ihmissuhteiden rajoja. Mistä ne alkavat ja mihin loppuvat. Olen ymmärtänyt, ettei ihmissuhteita tarvitse, ei edes aina voi määritellä sen kummemmin. On vapauttavaa, jos osaa päästää irti kangistuneista muodoista. Antaa ihmissuhteen muovautua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Ei ole mitään reseptiä sille suhteelle, mikä avioliiton jälkeen jää jäljelle. Onko se muka jokin mitta, elääkö toisen kanssa yhdessä. Se, harrastatko hänen kanssaan seksiä? Se, millä tavalla rakastaa?
Niin, mikä tapa on se kaunein, parhain, puhtain tapa rakastaa toista ihmistä?
Entä jos ei enää rakasta? Ei sekään ole avioliiton mitta.
Rakkaus ja intohimo ovat monimutkaisia asioita, eikä niille ole kaavoja. Niiden välille on vain jotenkin löydettävä tasapaino. On pysyttävä avoimena ja joustavana. Enkä tällä suinkaan tarkoita avointa suhdetta, jos joku sellaista tästä lukee!
Rakkautta ja intohimoa ei voi laittaa purkkiin ja hyllylle. Se olisi ihmiselämän tuhlausta. Eikä ne sinne purkkiin tukahtuisi, vaikka laittaisikin. Korkeintaan kävisivät, kuten jääkaappiin unohtunut sima, jonka korkki on liian tiukasti kiinni: aiheuttavat räjähtäessään kamalan sotkun!
Tämä kuulostaa ehkä siltä, etten uskoisi avioliittoon. Päinvastoin! Uskon siihen, että se on paljon enemmän, paljon joustavampi, paljon kauniimpi, kuin miksi se nykyisen mielletään. Uskon avioliiton pyhyyteen. Sen erityiseen asemaan.
Siihen, että aina kannattaa yrittää. Siihen, ettei avioliitosta ole hätäuloskäyntiä.
Uskon myös siihen, ettei toista voi pakottaa jäämään. Eikä avioliitto ole tarkoitettu yksin elettäväksi.
Mutta kun toinen lähtee, ihmissuhde voi muovautua uudeksi, hyväksi. Sellaiseksi, joka ei tarvitse välttämättä minkäänlaisia määritteitä. Ainakaan omassa päässä.
Mitä muut ajattelevat, se on toinen asia. He saattavat kokea hyvän avioliitonjälkeisen suhteen hävityksi valtapeliksi. Sellaiseksi, jonka on hävinnyt se, joka on joustavampi.
Kun tosiasiassa aidosta, rehellisestä joustavuudesta hyötyvät aina lapset. Eikö se ole todellinen voitto?
En usko avioeroon. En usko siihen, että se olisi ratkaisu yhtikäs mihinkään.
Miksi? Koska olen oppinut, että ihmissuhteet ovat monimutkaisempia, kuin sopimukset. Ne eivät ala tietystä päivämäärästä, eivätkä lopu, kun niin päätetään.
Etenkin, jos perheessä on lapsia, vanhempien suhde toisiinsa on elämän pituinen.
En usko siihen, että keski-ikäinen ihminen olisi viisaampi, kuin nuori. Hän on korkeintaan elämää kokeneempi. Mutta on väärin uskoa, että vuosien tai vuosikymmenien yhteiselon jälkeen ihminen yhtäkkiä tajuaisi, minkälaista ihmistä hän todella kaipaa vierelleen. Sen toisen sijaan.
En syytä. Ihminen voi tosiaan kokea yhteiselon täysin mahdottomaksi. Se saattaa olla oikeasti mahdotonta. Mutta ratkaiseeko avioero tosiaan ongelman? Toisaalta: ehkä kaikkiin elämän ongelmiin ei ole ratkaisua. On vain parempia ja huonompia. Kivuliaita ja vieläkin kipeämpiä.
Olen miettinyt paljon ihmissuhteiden rajoja. Mistä ne alkavat ja mihin loppuvat. Olen ymmärtänyt, ettei ihmissuhteita tarvitse, ei edes aina voi määritellä sen kummemmin. On vapauttavaa, jos osaa päästää irti kangistuneista muodoista. Antaa ihmissuhteen muovautua uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Ei ole mitään reseptiä sille suhteelle, mikä avioliiton jälkeen jää jäljelle. Onko se muka jokin mitta, elääkö toisen kanssa yhdessä. Se, harrastatko hänen kanssaan seksiä? Se, millä tavalla rakastaa?
Niin, mikä tapa on se kaunein, parhain, puhtain tapa rakastaa toista ihmistä?
Entä jos ei enää rakasta? Ei sekään ole avioliiton mitta.
Rakkaus ja intohimo ovat monimutkaisia asioita, eikä niille ole kaavoja. Niiden välille on vain jotenkin löydettävä tasapaino. On pysyttävä avoimena ja joustavana. Enkä tällä suinkaan tarkoita avointa suhdetta, jos joku sellaista tästä lukee!
Rakkautta ja intohimoa ei voi laittaa purkkiin ja hyllylle. Se olisi ihmiselämän tuhlausta. Eikä ne sinne purkkiin tukahtuisi, vaikka laittaisikin. Korkeintaan kävisivät, kuten jääkaappiin unohtunut sima, jonka korkki on liian tiukasti kiinni: aiheuttavat räjähtäessään kamalan sotkun!
Tämä kuulostaa ehkä siltä, etten uskoisi avioliittoon. Päinvastoin! Uskon siihen, että se on paljon enemmän, paljon joustavampi, paljon kauniimpi, kuin miksi se nykyisen mielletään. Uskon avioliiton pyhyyteen. Sen erityiseen asemaan.
Siihen, että aina kannattaa yrittää. Siihen, ettei avioliitosta ole hätäuloskäyntiä.
Uskon myös siihen, ettei toista voi pakottaa jäämään. Eikä avioliitto ole tarkoitettu yksin elettäväksi.
Mutta kun toinen lähtee, ihmissuhde voi muovautua uudeksi, hyväksi. Sellaiseksi, joka ei tarvitse välttämättä minkäänlaisia määritteitä. Ainakaan omassa päässä.
Mitä muut ajattelevat, se on toinen asia. He saattavat kokea hyvän avioliitonjälkeisen suhteen hävityksi valtapeliksi. Sellaiseksi, jonka on hävinnyt se, joka on joustavampi.
Kun tosiasiassa aidosta, rehellisestä joustavuudesta hyötyvät aina lapset. Eikö se ole todellinen voitto?
maanantai 20. lokakuuta 2014
Sukupolvien perintö
En ehkä sano usein, kuinka kiitollinen olen elämästäni. Siitä, etteivät asiat jääneet tukahtuneena tulehtumaan vuosiksi. Siitä, että ero oli käsinkosketeltava, ei vain aavisteltavaa pahaa oloa. Sellaista, joka puhkeaa lasten pahana olona sitten joskus. Että loppujen lopuksi minua kunnioitettiin lähtemällä. Tekemällä selkeä ero. Että lasteni isä pitää huolta, rakastaa, leipoo lasten kanssa viikonloppuisin muffinseja. Että meillä on niin hyvät välit.
Olen kiitollinen, että olen saanut käsitellä tätä kaikkea, elämääni, ajoissa.
Olen niin suunnattoman kiitollinen, että olen perinyt äitini suvulta, isoäidiltäni, äidiltäni, sokean optimismin, ymmärryksen ja hyväksynnän. Asenteen, jolle ei mikään elämän tyrmäys voi yhtikäs mitään. Ja isältäni uskon totuuteen, majakan valoon myrskyisellä merellä. Vankan, horjumattoman uskon rakastavaan, anteeksi antavaan Jumalaan. Uskon siihen, että armo on oikeasti olemassa.
Minulla on eväät.
Toivon, että voin antaa edes jotain näistä eteenpäin lapsilleni.
Olen kiitollinen, että olen saanut käsitellä tätä kaikkea, elämääni, ajoissa.
Olen niin suunnattoman kiitollinen, että olen perinyt äitini suvulta, isoäidiltäni, äidiltäni, sokean optimismin, ymmärryksen ja hyväksynnän. Asenteen, jolle ei mikään elämän tyrmäys voi yhtikäs mitään. Ja isältäni uskon totuuteen, majakan valoon myrskyisellä merellä. Vankan, horjumattoman uskon rakastavaan, anteeksi antavaan Jumalaan. Uskon siihen, että armo on oikeasti olemassa.
Minulla on eväät.
Toivon, että voin antaa edes jotain näistä eteenpäin lapsilleni.
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
Ensi kerralla
Ennen olisin sanonut, että epäonnistuin.
En ole koskaan vielä joutunut kokemaan tämänlaista pettymystä juoksuharrastuksessani: olen kyllä usein juossut huonommin, kuin mitä olen toivonut. Mutta olen onnistunut aina paranatamaan aikojani. Tänään puolimaratonilla saavuin maaliin 7 minuuttia omaa ennätystäni hitaammin. Ketutti. Koko juoksun aikana tunsin oloni tukalaksi, sattui, oli huono olo. Ei huvittanut. Kaikki oli tyhmää.
Mutta kun saavuin maaliin ja siellä odotti lapset isänsä kanssa sekä hyvä yhteinen ystävä, paha mieli kaikkosi. Sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Kippistettiin täkäläisittäin urheilusuorituksen jälkeen vehnäoluella, katsottiin lasten peuhaamista maaliviivan vieressä olevassa leikkipuistossa, annettiin syysauringon lämmittää kasvoja, ihailtiin keltaisia lehtiä kirkkaansinistä taivasta vasten, nautittiin järveltä puhaltavasta kirpeästä tuulesta.
Päästin irti siitä, miten asioiden olisi pitänyt mennä - minun mielestäni. Kieltäydyin syyllisyydestä, itseni soimaamisesta, huonommuudentunteesta. Ajatuksesta, etten muka riitä.
Ei se siitä kuitenkaan nyt jälkikäteen parane.
Ajattelin viisastuneesti vain: Ensi kerralla sitten.
lauantai 18. lokakuuta 2014
"Olen kaunis!"-projektin satoa
Muutamalta sain useammankin kuvan ja mielenkiintoisia ajatuksia siitä, minkä prosessin he kävivät läpi ottaessaan kuvat. Eräs nuori kaunis nainen huomasi ottaneensa ensin mielistelevämmän kuvan, sellaisen, "joka saa instagrammissa paljon tykkäyksiä". Otettuaan sen, hän huomasi, että se oli vain pintaa. Kuva ei vastannut sitä, minkälaisena hän itse oikeasti kokee itsensä kauniina.
Toinen nainen kertoi siitä, kuinka on vaikea uskaltaa sanoa itsestään, että on kaunis. Kuinka hän muistaa kuulleensa karjalaiselta isoäidiltään, kuinka tämä oli saanut pienenä tyttönä selkäänsä, kun oli kysynyt omalta äidiltään: "Ooks mie kaunis?"
Miltä tuntuu katsoa näiden kauniiden naisten omakuvia? Mitä ajatuksia selfiet sinussa herättävät? Ovatko kuvat mielestäsi pinnallisia? Vai näetkö ehkä sittenkin syvemmälle? Ovatko kuvat sinusta kauniita, epätoivoisia, vahvoja, narsistisia, kauneusihanteiden mukaisia?
Kuvitteletko näkeväsi objektin? Uskotko, että nämä naiset yrittävät olla mieliksi?
Kun kuulostelet ajatuksiasi, mieti kertovatko ne oikeasti jotain näistä naisista - vaiko sittenkin ehkä enemmän jotain sinusta. Siitä, mitä sinä itse ajattelet kauneudesta. Siitä, mitä ajattelet itsestäsi. Mistä ajatuksesi juontavat?
Mieti myös, miksi et ehkä luota siihen, että nämä naiset tasan tarkkaan tietävät, mitä he tekevät. Etteivät he suinkaan ole objekteja, uhreja, vaan sittenkin tekijöitä. Oman itsensä sankarittaria. Uuden ajan itsenäisiä, itsevarmoja, itselleen kauniita naisia. He eivät tarvitse katsojaa, ketään, kenen silmien kautta he olisivat kauniita.
Kerään projektiini kaikenlaisia ajatuksia. Jos projekti herättää sinussa jotain, olisin todella kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta osoitteeseen: frauanniberlin@gmail.com.
"Olen kaunis!"-projekti ei ole vielä läheskään valmis. Jos haluat itse osallistua projektiin, olet tervetullut näiden kauniiden naisten joukkoon. Haasta myös ystävättäresi mukaan! Tarvitsen vielä PALJON enemmän selfie-kuvia! Lisää tietoa projektista löydät täältä ja täältä.
Kiitos jo nyt kaikille näille kauniille naisille kuvistaan! Olette upeita! <3
Nyt
Juostessani tänään utuisessa syysmetsässä ymmärsin jälleen kerran yhden tärkeän asian.
Ajattelin huomista puolimaratonia. Pelotti ja jännitti, miltä tuntuu juosta pitkästä aikaa 21 kilometriä. Harmitti, etten ole jaksanut juosta juuri lainkaan maratonin jälkeen, josta on nyt vajaat kolme viikkoa.
Olin ajatuksissani sekä huomisessa, että eilisessä - peläten tulevaa, katuen eilistä.
Onnekseni huomasin, että elämä on opettanut. Ja, että olen tosiaankin ottanut opikseni!
Pysähdyin. Hiljaisuus. Hengitys. Tässä. Nyt.
Ajattelin seuraavaa askelta, sitten sitä seuraavaa. Kuuntelin kuran litinää lenkkareiden alla. Haistoin kostean metsän tuoksun. Vedin keuhkot täyteen ilmaa.
Hymy levisi kasvoilleni. Olin. Nyt. Tässä. Ja se oli hyvä.
Ajattelin huomista puolimaratonia. Pelotti ja jännitti, miltä tuntuu juosta pitkästä aikaa 21 kilometriä. Harmitti, etten ole jaksanut juosta juuri lainkaan maratonin jälkeen, josta on nyt vajaat kolme viikkoa.
Olin ajatuksissani sekä huomisessa, että eilisessä - peläten tulevaa, katuen eilistä.
Onnekseni huomasin, että elämä on opettanut. Ja, että olen tosiaankin ottanut opikseni!
Pysähdyin. Hiljaisuus. Hengitys. Tässä. Nyt.
Ajattelin seuraavaa askelta, sitten sitä seuraavaa. Kuuntelin kuran litinää lenkkareiden alla. Haistoin kostean metsän tuoksun. Vedin keuhkot täyteen ilmaa.
Hymy levisi kasvoilleni. Olin. Nyt. Tässä. Ja se oli hyvä.
perjantai 17. lokakuuta 2014
Vapaa minä
Nuorena naisena luulin, että täytyy valita jokin rooli: madonna, äiti, pyhä maitolehmä, vamppi, huora, kaikkien kaveri, poikatyttö... Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen kaikkea tätä. Enkä mitään näistä.
Olen vain minä.
Pidän huolta ihmissuhteistani, rakastan, yritän olla rehellinen ja lojaali. Koetan tehdä hyvää. En aina onnistu, mutta kuitenkin aina vain paremmin. En enää piiskaa itseäni, jos en täytä jotain roolia: kuvassa on muutenkin aina jokin ryppy tai vääränlainen varjo, joka ei ole paikallaan.
En enää välitä, mitä muut ajattelevat. He näkevät kuitenkin aina vain sen, mitä he itse haluavat nähdä.
Ainoa, kenen mielipiteestä välitän on Hän, joka näkee käsitellyn julkisivun, oikeiden ja väärien varjojen, roolihahmojen ja omien ennakkoluulojensa lävitse kokonaisen Annin. Muita en tarvitse.
Se on vapautta se.
tiistai 14. lokakuuta 2014
Syksy
Juoksen paikallani.
Mutta vuodenajat vaihtuvat jalkojeni alla.
Siitä tiedän, että jokin muuttuu.
Että aika kuluu.
Että mennään eteenpäin.
Sisälläni kaikki on ennallaan.
Vaikka kipu ei enää kourista,
tunne pysyy.
En ole niin kuin muut.
En toimi samalla tavalla.
En osaa vaihtaa kenkiä,
juosta uuteen suuntaan.
Ehkä on turha odottaa,
että minä muutun.
Ehkä riittää,
että vuodenajat.
Mutta vuodenajat vaihtuvat jalkojeni alla.
Siitä tiedän, että jokin muuttuu.
Että aika kuluu.
Että mennään eteenpäin.
Sisälläni kaikki on ennallaan.
Vaikka kipu ei enää kourista,
tunne pysyy.
En ole niin kuin muut.
En toimi samalla tavalla.
En osaa vaihtaa kenkiä,
juosta uuteen suuntaan.
Ehkä on turha odottaa,
että minä muutun.
Ehkä riittää,
että vuodenajat.
maanantai 13. lokakuuta 2014
Minua inspiroi
Aina se menee näin: Kun aloittaa luovan työn ja hakee inspiraatiota, inspiroituu yleensä aloittamaan jotain aivan muuta.
Nyt esimerkiksi teen taas Fräulein Berlin korvakoruja (saa tilata!), koristelen kynttilöitä, maalaan pieniä tauluja (lue futuurimuodossa), teen joulukortteja, joista otatutan vedoksia myytäväksi. Näistä enemmän lähitulevaisuudessa...
Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, olen innostunut näistä:
Näiden kahden taiteilijan tai työn yhteys toisiinsa ei ole itsestäänselvyys. Ainakaan minulle. Mutta ne liittyvät aika mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Nimittäin erään naisen, ehkä maailmankaikkeuden vaikutusvaltaisimman muusan, Alma Mahlerin kautta.
Kummatkin taiteilijat työskentelivät osan elämästään Wienissä, jossa he kummatkin rakastuivat Almaan. Gustav Klimt oli paljon Almaa vanhempi, joka oli tuolloin 17-vuotias. Alman vanhemmat tekivät kaikkensa estääkseen Klimtin kosiskelun. Eikä ole täysin selvää, minkä laatuinen suhde Almalla ja Klimtillä oli.
Monen muun suhteen ja avioliiton (esimerkiksi Gustav Mahleriin) jälkeen Almalla oli pitkä rakkaussuhde Oskar Kokoschkaan, jonka kanssa Alma ei koskaan mennyt naimisiin ja jonka lapsen hän abortoi. (Kyseinen raskauden keskeytys oli Kokoschkalle ilmeisen traumaattinen ja se vaikutti radikaalisti hänen töihinsä.)
Kaikessa raakuudessaan, Alman kauneus kiehtoo minua. Se valta, joka hänellä oli niin moneen maailmanluokan taiteilijaan ja heidän elämäntyöhönsä. En moralisoi, en sympatisoi, vaan ihmettelen. Ja jotenkin ihailen. Vaikken ikinä itse haluaisi joutua sellaisen epätoivoisen rakkauden inspiroimaksi. Alma osasi ilmeisesti syöstä miehet täydelliseen epätoivoon, jossa he synnyttivät kovien tuskien alaisena parhaat työnsä.
Ja ajatellen kauneutta noin niin kuin yleisesti, myös liittyen "Olen kaunis!"-projektiini, Alma on oivallinen esimerkki siitä, että kauneus ja vetovoima ovat todellakin jotain aivan muuta, kuin kuori. Alma ei nimittäin ollut mielestäni mitenkään erityisen kaunis nainen. Noin niin kuin objektiivisesti, klassisesti katsottuna.
Nyt esimerkiksi teen taas Fräulein Berlin korvakoruja (saa tilata!), koristelen kynttilöitä, maalaan pieniä tauluja (lue futuurimuodossa), teen joulukortteja, joista otatutan vedoksia myytäväksi. Näistä enemmän lähitulevaisuudessa...
Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, olen innostunut näistä:
 |
| Gustav Klimt: Halaus (luonnos maalausta varten), vuotta en tiedä. |
 |
| Oskar Kokoschka, Alpenlandschaft bei Mürren, 1912 |
Näiden kahden taiteilijan tai työn yhteys toisiinsa ei ole itsestäänselvyys. Ainakaan minulle. Mutta ne liittyvät aika mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Nimittäin erään naisen, ehkä maailmankaikkeuden vaikutusvaltaisimman muusan, Alma Mahlerin kautta.
Kummatkin taiteilijat työskentelivät osan elämästään Wienissä, jossa he kummatkin rakastuivat Almaan. Gustav Klimt oli paljon Almaa vanhempi, joka oli tuolloin 17-vuotias. Alman vanhemmat tekivät kaikkensa estääkseen Klimtin kosiskelun. Eikä ole täysin selvää, minkä laatuinen suhde Almalla ja Klimtillä oli.
Monen muun suhteen ja avioliiton (esimerkiksi Gustav Mahleriin) jälkeen Almalla oli pitkä rakkaussuhde Oskar Kokoschkaan, jonka kanssa Alma ei koskaan mennyt naimisiin ja jonka lapsen hän abortoi. (Kyseinen raskauden keskeytys oli Kokoschkalle ilmeisen traumaattinen ja se vaikutti radikaalisti hänen töihinsä.)
Kaikessa raakuudessaan, Alman kauneus kiehtoo minua. Se valta, joka hänellä oli niin moneen maailmanluokan taiteilijaan ja heidän elämäntyöhönsä. En moralisoi, en sympatisoi, vaan ihmettelen. Ja jotenkin ihailen. Vaikken ikinä itse haluaisi joutua sellaisen epätoivoisen rakkauden inspiroimaksi. Alma osasi ilmeisesti syöstä miehet täydelliseen epätoivoon, jossa he synnyttivät kovien tuskien alaisena parhaat työnsä.
Ja ajatellen kauneutta noin niin kuin yleisesti, myös liittyen "Olen kaunis!"-projektiini, Alma on oivallinen esimerkki siitä, että kauneus ja vetovoima ovat todellakin jotain aivan muuta, kuin kuori. Alma ei nimittäin ollut mielestäni mitenkään erityisen kaunis nainen. Noin niin kuin objektiivisesti, klassisesti katsottuna.
 |
| http://de.wikipedia.org/wiki/Alma_Mahler-Werfel |
lauantai 11. lokakuuta 2014
Urheasti ja rohkeasti kauniita!
Tänään, kansainvälisenä tyttöjen päivänä, haluan tuoda uuden, uhmakkaamman näkökulman esiin "Olen kaunis!"-projektistani.
Viime päivinä olen ajatellut paljon noiden kahden sanan merkitystä. Minulle lähetettyjen selfie-kuvien mukana on tullut paljon ajatuksia herättäviä, koskettavia lauseita siitä, mitä tämä projekti osallistuneille naisille merkitsee. Siitä, minkä tähden on vaikea kokea itsensä kauniiksi.
On suorastaan järkyttävää huomata, kuinka niin monen ulos päin kauniin kuoren alla on kipua, pelkoa sekä vääristynyt minäkuva.
Lukiessani naisten lähettämiä tarinoita ja kokemuksia kauneudesta, sisimmässäni nousi uhma.
Meillä on oikeus kelvata! Meidät on luotu riittävän hyviksi. Raksetettaviksi. Kyse on vain siitä, että olemme menettäneet uskomme itseemme.
Meidän naisten tulisi vihdoin emansipoitua, sanoa itsemme irti muiden meille asettamista rajoista. Siitä, miten muut meistä puhuvat. Mitä muut meistä ajattelevat. Muiden kauneusihanteista.
Enkä suinkaan nyt tarkoita, että koko naiseuden pitäisi kollektiivisesti luopua niistä kauneusihanteista, "jotka miehet ovat keksineet", joihin he muka meidät pakottavat.
Ei se niin ole. Monen naisen mielestä nämä samaiset ihanteet ovat nimittäin ihan hyviä ja kauniita heistäkin. Ja miksi ne eivät saisi olla?
Uskon nimenomaan siihen, että jokaisella naisella on oikeus kokea itse itsensä kauniiksi sellaisena kuin hän itse haluaa. Vaikka se vastaisi jotain kliseetä. Jotain, joka on myös miehistä ihanaa.
Kyse on enemmänkin siitä asenteesta, jolla nainen jotain tekee. Niin, uskokaa tai älkää, nainenkin voi olla tekijä. Hänelläkin voi olla asennetta. Ihan oikeesti. Hän voi valita olla elämänsä sankari. Hänen ei tarvitse tuudittautua turvalliseen uhrirooliin, siihen, että miehet ottaa, vie ja tekee naisraukoille.
"Jos häiritsee, että mies katsoo tissejä, laita paidan napit kiinni," kirjoitti saksalaistoimittaja Birgit Kelle saman nimisessä kirjassaan noin vuosi sitten. ("Dann mach doch die Bluse zu!")
Toisin sanoen: Jos käytät naisen aseita, älä sitten valita, että ne tehoavat!
Jotenkin miellän burleskitaitelijan uuden naisen arkkityypiksi: hän seisoo lavalla näennäisesti objektina, kaikkien katseltavana. Mutta hän ei olekaan objekti, vaan subjekti. Hänellä on täysi valta. Hän on oman itsensä suvereeni kuningatar. Hän määrää. Hän leikittelee naiseuden kliseillä. Pilkkaa niitä, juhlii niitä. Hän nauttii huomiosta, mutta kokee itsensä kauniiksi kaikista katseista tai niiden puutteesta riippumatta.
Toisin sanoen hän on vapaa.
Olen sitä mieltä, ettei naisen tarvitse yrittää olla parempi mies ollakseen tarpeeksi hyvä nainen.
Naisen ei myöskään tarvitse kilpailla miesten kanssa perinteisesti maskuliinisiksi mielletyillä aloilla, ollakseen arvokas. Ei tarvitse orjuuttaa itseään työmarkkinoilla, jossa ihmisen arvo mitataan hänen saamalla palkallaan, ei tarvitse tehdä uraa, ei tarvitse käyttää housupukuja tai mennä armeijaan.
Toki hän saa tehdä näin, jos hän itse haluaa. Mutta hänen arvonsa ei riipu siitä, vastaako hän feministien kuvaa tarpeeksi tasa-arvoisesta naisesta.
Ei, nainen on yhtä arvokas, tasa-arvoinen, riittävän hyvä - ei halpa tai tyhmä, vaikka hän käyttäisi huulipunaa ja minihameita. Vaikka hän räpsyttelisi pitkiä tekoripsiään, naputtelisi rakennekynsiään, saisi kymmenen lasta ja olisi kotiäiti. Jos hän vain itse sitä haluaa.
Milloin feministit vihdoin arvostavat naista niin paljon, etteivät hekin vuosisatojen miesvallan jälkeen uskoisi, että nainen tarvitsee jonkun muka fiksumman puhumaan puolestaan? Sanomaan mikä on hänelle hyväksi. Mikä saa olla kaunista. Mikä on soveliasta.
Sosiologina tiedän, ettei tämä aivan näin yksinkertaista ole. Että kyse on koulutuksesta ja rahasta. Ja että raha merkitsee myös perheen sisällä valtaa. Ja vallasta on kaikki kiinni.
Tässä mielessä, siskot, käykäämme siis taistoon! Uhmatkaamme kaikkea sitä, mikä meitä nujertaa. Mikä tekee olomme pieneksi, arvottomaksi ja rumaksi!
Olkaamme urheasti ja rohkeasti kauniita!
Viime päivinä olen ajatellut paljon noiden kahden sanan merkitystä. Minulle lähetettyjen selfie-kuvien mukana on tullut paljon ajatuksia herättäviä, koskettavia lauseita siitä, mitä tämä projekti osallistuneille naisille merkitsee. Siitä, minkä tähden on vaikea kokea itsensä kauniiksi.
On suorastaan järkyttävää huomata, kuinka niin monen ulos päin kauniin kuoren alla on kipua, pelkoa sekä vääristynyt minäkuva.
Lukiessani naisten lähettämiä tarinoita ja kokemuksia kauneudesta, sisimmässäni nousi uhma.
Meillä on oikeus kelvata! Meidät on luotu riittävän hyviksi. Raksetettaviksi. Kyse on vain siitä, että olemme menettäneet uskomme itseemme.
Meidän naisten tulisi vihdoin emansipoitua, sanoa itsemme irti muiden meille asettamista rajoista. Siitä, miten muut meistä puhuvat. Mitä muut meistä ajattelevat. Muiden kauneusihanteista.
Enkä suinkaan nyt tarkoita, että koko naiseuden pitäisi kollektiivisesti luopua niistä kauneusihanteista, "jotka miehet ovat keksineet", joihin he muka meidät pakottavat.
Ei se niin ole. Monen naisen mielestä nämä samaiset ihanteet ovat nimittäin ihan hyviä ja kauniita heistäkin. Ja miksi ne eivät saisi olla?
Uskon nimenomaan siihen, että jokaisella naisella on oikeus kokea itse itsensä kauniiksi sellaisena kuin hän itse haluaa. Vaikka se vastaisi jotain kliseetä. Jotain, joka on myös miehistä ihanaa.
Kyse on enemmänkin siitä asenteesta, jolla nainen jotain tekee. Niin, uskokaa tai älkää, nainenkin voi olla tekijä. Hänelläkin voi olla asennetta. Ihan oikeesti. Hän voi valita olla elämänsä sankari. Hänen ei tarvitse tuudittautua turvalliseen uhrirooliin, siihen, että miehet ottaa, vie ja tekee naisraukoille.
"Jos häiritsee, että mies katsoo tissejä, laita paidan napit kiinni," kirjoitti saksalaistoimittaja Birgit Kelle saman nimisessä kirjassaan noin vuosi sitten. ("Dann mach doch die Bluse zu!")
Toisin sanoen: Jos käytät naisen aseita, älä sitten valita, että ne tehoavat!
Jotenkin miellän burleskitaitelijan uuden naisen arkkityypiksi: hän seisoo lavalla näennäisesti objektina, kaikkien katseltavana. Mutta hän ei olekaan objekti, vaan subjekti. Hänellä on täysi valta. Hän on oman itsensä suvereeni kuningatar. Hän määrää. Hän leikittelee naiseuden kliseillä. Pilkkaa niitä, juhlii niitä. Hän nauttii huomiosta, mutta kokee itsensä kauniiksi kaikista katseista tai niiden puutteesta riippumatta.
Toisin sanoen hän on vapaa.
Olen sitä mieltä, ettei naisen tarvitse yrittää olla parempi mies ollakseen tarpeeksi hyvä nainen.
Naisen ei myöskään tarvitse kilpailla miesten kanssa perinteisesti maskuliinisiksi mielletyillä aloilla, ollakseen arvokas. Ei tarvitse orjuuttaa itseään työmarkkinoilla, jossa ihmisen arvo mitataan hänen saamalla palkallaan, ei tarvitse tehdä uraa, ei tarvitse käyttää housupukuja tai mennä armeijaan.
Toki hän saa tehdä näin, jos hän itse haluaa. Mutta hänen arvonsa ei riipu siitä, vastaako hän feministien kuvaa tarpeeksi tasa-arvoisesta naisesta.
Ei, nainen on yhtä arvokas, tasa-arvoinen, riittävän hyvä - ei halpa tai tyhmä, vaikka hän käyttäisi huulipunaa ja minihameita. Vaikka hän räpsyttelisi pitkiä tekoripsiään, naputtelisi rakennekynsiään, saisi kymmenen lasta ja olisi kotiäiti. Jos hän vain itse sitä haluaa.
Milloin feministit vihdoin arvostavat naista niin paljon, etteivät hekin vuosisatojen miesvallan jälkeen uskoisi, että nainen tarvitsee jonkun muka fiksumman puhumaan puolestaan? Sanomaan mikä on hänelle hyväksi. Mikä saa olla kaunista. Mikä on soveliasta.
Sosiologina tiedän, ettei tämä aivan näin yksinkertaista ole. Että kyse on koulutuksesta ja rahasta. Ja että raha merkitsee myös perheen sisällä valtaa. Ja vallasta on kaikki kiinni.
Tässä mielessä, siskot, käykäämme siis taistoon! Uhmatkaamme kaikkea sitä, mikä meitä nujertaa. Mikä tekee olomme pieneksi, arvottomaksi ja rumaksi!
Olkaamme urheasti ja rohkeasti kauniita!
 |
| Photo: Lux Artifex |
perjantai 10. lokakuuta 2014
"Olen kaunis!" - Next Step
Sitten kun olet lähettänyt ihanan, kauniin, upean, riittävän hyvän selfie-kuvasi minulle osoitteeseen frauanniberlin@gmail.com, voit siirtyä projektin seuraavaan vaiheeseen:
Kaksi kirjoitusharjoitusta
1. Kerro, miltä tuntui ottaa selfie. Miltä tuntui sanoa kuvastasi: "Olen kaunis!"? Mitä ajattelet itsestäsi, miellätkö itsesi kauniiksi? Kirjaa ylös selfie-kuvastasi ja lauseesta "olen kaunis!" se, mikä tulee mieleen - vaikka ranskalaisin viivoin.
2. Kirjoita itsestäsi lyhyt esittely. Kerro kuka olet. Jotain tärkeää elämästäsi. Teksti voi olla muutaman lauseen tai kokonaisen sivun pituinen - sellainen, mikä tuntuu omalta. Ennen kuin aloitat, lue tämä blogikirjoitukseni.
Jos suostut jakamaan ajatuksesi kanssani, laita tekstit samaiseen meiliosoitteeseen. Mielelläni käyttäisin tekstejä "Olen kaunis!"-projektissa nimettömänä kuvien välissä.
Kaksi kirjoitusharjoitusta
1. Kerro, miltä tuntui ottaa selfie. Miltä tuntui sanoa kuvastasi: "Olen kaunis!"? Mitä ajattelet itsestäsi, miellätkö itsesi kauniiksi? Kirjaa ylös selfie-kuvastasi ja lauseesta "olen kaunis!" se, mikä tulee mieleen - vaikka ranskalaisin viivoin.
2. Kirjoita itsestäsi lyhyt esittely. Kerro kuka olet. Jotain tärkeää elämästäsi. Teksti voi olla muutaman lauseen tai kokonaisen sivun pituinen - sellainen, mikä tuntuu omalta. Ennen kuin aloitat, lue tämä blogikirjoitukseni.
Jos suostut jakamaan ajatuksesi kanssani, laita tekstit samaiseen meiliosoitteeseen. Mielelläni käyttäisin tekstejä "Olen kaunis!"-projektissa nimettömänä kuvien välissä.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
"Olen kaunis!"
Minulla on uusi projekti. Yksi niistä sadasta keskeneräisestä.
Projektin nimi on "Olen kaunis!"
Tarkoituksena on kerätä aivan tavallisten, eri-ikäisten naisten SELFIE-kuvia, mieluiten kännykän kameralla otettuja. Selfiet ovat niitä somessa levitettäviä, joskus kovin ärsyttäviä itseotettuja valokuvia, joissa ihmiset kuvaavat itseään sellaisina, joina he haluavat itsensä nähdä.
Sellaisina, joina he itse haluavat itsensä nähdä.
Kuulostele tätä lausetta. Siitä kaikuu ennen kaikkea epävarmuus ja kaipuu. Mutta myös valta. Valta nähdä itsensä sellaisena, kuin itse haluaa.
Yhdestä näkökulmasta SELFIE-kuvat ovat someyhteiskuntamme epätoivoinen avunhuuto tulla nähdyksi. Niin, tulla nähdyksi yhteisössä, jossa oikeastaan jokainen on kokoajan näkyvissä. Ja vain eniten tykätyt, eniten klikatut pysyvät tunnista toiseen esillä. Sivun yläosassa, näkyvillä, eivätkä unohdu jonnekin virtuaaliseen nirvanaan.
Selfiet kertovat tarinaa siitä, minkälaista on yrittää päteä kauniina ympäristössä, jossa kauneus ei ole kännykän näyttöä syvempää.
Usein etenkin suomalaisista juuri selfie-kuvat ovat vastenmielisiä, koska niissä korostuu muka jokin inhottava narsistinen piirre nykyihmisistä. Niissä tuodaan itseä muka liikaa esille. Moni ajattelee, että kaunis saa olla vain, jos joku muu on sitä mieltä sinusta.
Miksi ihmeessä?
Eikö paljon tärkeämpää, paljon terveempää, paljon eheyttävämpää, itsevarmempaa, emansipoituneempaa olisi miettiä, mitä itse ajattelemme itsestämme? Tärkeää on se, että itse pidämme itseämme riittävän kauniina. Riittävän hyvinä. Silloin muulla, ei iällä, ei pinnalla, ei rypyillä, ei kiloilla ole väliä.
Tässä piilee kauneuden salaisuus.
Olen todennut selfie-kuvien ja muunkin itsensä kuvaamisen olevan hyvin terapeuttista. Etenkin vääristyneelle, loukatulle minäkuvalle. Työkalulla ei ole niin väliä - oli se sitten valokuvapäiväkirja, burleskiesitys, tarina, tapa puhua itsestäni, blogi, valokuva, maalattu omakuva. Kaikilla näillä ja monella muullakin tavalla voi muovata omaa asennetta itseensä.
Idea lähti "voimauttavasta valokuvauksesta". Sain aikoinaan tämän kirjan äidiltäni lahjaksi ja se teki minuun syvän vaikutuksen.
Kun mieheni noin kaksi vuotta sitten valitsi toisen naisen, minäkuvani murskaantui. Ennen olin katsonut peiliin ja nähnyt siellä väsyneen äidin, jolla oli ylipainoa, mutta joka oli kuitenkin omalla tavallaan aivan riittävän kaunis. Kun maailmani romahti ja katsoin peiliin, siellä olikin yhtäkkiä vieras, ruma, vanha akka.
En nähnyt enää merkkiäkään kauniista. Näin ainoastaan liikakilot, rypyt ja silmäpussit. Näin itseni ylipainoisena, kömpelönä, huonona. Kriisin edestessä en tajunnut, että olin laihtunut muutamassa viikossa kymmenen kiloa, näin ne edelleen peilissä. Vasta, kun vaatteet tippuivat kirjaimellisesti päältäni, aloin epäillä, että korvien välissä heitti.
Siitä alkoi pitkä prosessi, jossa työstin omaa mielikuvaani itsestäni. Huomasin, kuinka riippuvainen olin ollut siitä, mitä muut minusta ajattelevat: kun en kelvannut enää miehelleni, en muka kelvannut enää ollenkaan.
Opin erottamaan subjektiivisen ja objektiivisen kuvan. Ja ymmärsin, että subjektiivista kuvaa voi muokata mielensä mukaan. Ymmärsin, mikä voimavara siinä piili.
Pala palaselta aloin rakentamaan uutta minäkuvaa niistä sirpaleista, jotka olivat jääneet jäljelle.
Apunani käytin niitä välineitä, joita minulla oli ennestään tai joita koin kaipaavani.
- Toimittajana kieli oli minulle tärkeää: aloin kirjoittamaan ja puhumaan itsestäni kauniisti. (Esimerkiksi tässä blogissa!)
- Kuvataiteista kiinnostuneena otin kuvia ja maalasin omakuvia.
- Tanssin harrastajana kokeilin burleskia, koska siinä oli kyse enemmästä, kuin kauniista, viettelevistä liikkeistä tai vaatteista. Siinä oli nimenomaan kyse sisäisestä asenteesta. Siitä, että jokainen nainen on kaunis, jos vain itse haluaa.
Vapauduin muiden mielipiteistä ja omista peloista. Ajatuksesta, etten muka riittäisi. Ymmärsin, että jos en riitä itselleni, en ikinä voi riittää kenellekään.
---
Haastan sinut lähettämään minulle SELFIEN itsestäsi. Sellaisena, millaisena itse haluat nähdä itsesi. Kuvaa saa käsitellä niin paljon, kuin haluat. Saat olla siinä niin kaunis, kuin haluat. Tai niin "ruma". Ihan sellainen, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ainoa ehto tätä projektia varten on nimenomaan se, että olet ottanut kuvan itse. Jos toinen kuvaa sinua, silloin olet jo toisen silmän kautta nähty.
Haluan koota kaikista lähetetyistä selfie-kuvista ensin tänne blogiini kollaasin. Ja myöhemmin ehkä taideteoksen - jossain muodossa. (Kirjana tai näyttelynä. Siitä enemmän sitten.)
HUOM! Julkaisen kollaasin vasta, kun kuvia on kertynyt tarpeeksi. Eli ei tarvitse pelätä olla ensimmäinen!
Laita kuva osoitteeseen: frauanniberlin@gmail.com
Kun lähetät minulle kuvasi, annat minulle samalla luvan käyttää sitä tässä "Olen kaunis!"-projektissa.
JAA tätä kaikkien tuttujesi kanssa. Pyydä heitäkin lähettämään minulle kuvansa. Yritetään saada kokoon oikein iso kollaasi kauniista naisista - ja miksei miehistäkin!
Lisää "Olen kaunis!"- projektista myöhemmin!
Minä teen aloitteen:
Projektin nimi on "Olen kaunis!"
Tarkoituksena on kerätä aivan tavallisten, eri-ikäisten naisten SELFIE-kuvia, mieluiten kännykän kameralla otettuja. Selfiet ovat niitä somessa levitettäviä, joskus kovin ärsyttäviä itseotettuja valokuvia, joissa ihmiset kuvaavat itseään sellaisina, joina he haluavat itsensä nähdä.
Sellaisina, joina he itse haluavat itsensä nähdä.
Kuulostele tätä lausetta. Siitä kaikuu ennen kaikkea epävarmuus ja kaipuu. Mutta myös valta. Valta nähdä itsensä sellaisena, kuin itse haluaa.
Yhdestä näkökulmasta SELFIE-kuvat ovat someyhteiskuntamme epätoivoinen avunhuuto tulla nähdyksi. Niin, tulla nähdyksi yhteisössä, jossa oikeastaan jokainen on kokoajan näkyvissä. Ja vain eniten tykätyt, eniten klikatut pysyvät tunnista toiseen esillä. Sivun yläosassa, näkyvillä, eivätkä unohdu jonnekin virtuaaliseen nirvanaan.
Selfiet kertovat tarinaa siitä, minkälaista on yrittää päteä kauniina ympäristössä, jossa kauneus ei ole kännykän näyttöä syvempää.
Usein etenkin suomalaisista juuri selfie-kuvat ovat vastenmielisiä, koska niissä korostuu muka jokin inhottava narsistinen piirre nykyihmisistä. Niissä tuodaan itseä muka liikaa esille. Moni ajattelee, että kaunis saa olla vain, jos joku muu on sitä mieltä sinusta.
Miksi ihmeessä?
Eikö paljon tärkeämpää, paljon terveempää, paljon eheyttävämpää, itsevarmempaa, emansipoituneempaa olisi miettiä, mitä itse ajattelemme itsestämme? Tärkeää on se, että itse pidämme itseämme riittävän kauniina. Riittävän hyvinä. Silloin muulla, ei iällä, ei pinnalla, ei rypyillä, ei kiloilla ole väliä.
Tässä piilee kauneuden salaisuus.
Olen todennut selfie-kuvien ja muunkin itsensä kuvaamisen olevan hyvin terapeuttista. Etenkin vääristyneelle, loukatulle minäkuvalle. Työkalulla ei ole niin väliä - oli se sitten valokuvapäiväkirja, burleskiesitys, tarina, tapa puhua itsestäni, blogi, valokuva, maalattu omakuva. Kaikilla näillä ja monella muullakin tavalla voi muovata omaa asennetta itseensä.
Idea lähti "voimauttavasta valokuvauksesta". Sain aikoinaan tämän kirjan äidiltäni lahjaksi ja se teki minuun syvän vaikutuksen.
Kun mieheni noin kaksi vuotta sitten valitsi toisen naisen, minäkuvani murskaantui. Ennen olin katsonut peiliin ja nähnyt siellä väsyneen äidin, jolla oli ylipainoa, mutta joka oli kuitenkin omalla tavallaan aivan riittävän kaunis. Kun maailmani romahti ja katsoin peiliin, siellä olikin yhtäkkiä vieras, ruma, vanha akka.
En nähnyt enää merkkiäkään kauniista. Näin ainoastaan liikakilot, rypyt ja silmäpussit. Näin itseni ylipainoisena, kömpelönä, huonona. Kriisin edestessä en tajunnut, että olin laihtunut muutamassa viikossa kymmenen kiloa, näin ne edelleen peilissä. Vasta, kun vaatteet tippuivat kirjaimellisesti päältäni, aloin epäillä, että korvien välissä heitti.
Siitä alkoi pitkä prosessi, jossa työstin omaa mielikuvaani itsestäni. Huomasin, kuinka riippuvainen olin ollut siitä, mitä muut minusta ajattelevat: kun en kelvannut enää miehelleni, en muka kelvannut enää ollenkaan.
Opin erottamaan subjektiivisen ja objektiivisen kuvan. Ja ymmärsin, että subjektiivista kuvaa voi muokata mielensä mukaan. Ymmärsin, mikä voimavara siinä piili.
Pala palaselta aloin rakentamaan uutta minäkuvaa niistä sirpaleista, jotka olivat jääneet jäljelle.
Apunani käytin niitä välineitä, joita minulla oli ennestään tai joita koin kaipaavani.
- Toimittajana kieli oli minulle tärkeää: aloin kirjoittamaan ja puhumaan itsestäni kauniisti. (Esimerkiksi tässä blogissa!)
- Kuvataiteista kiinnostuneena otin kuvia ja maalasin omakuvia.
- Tanssin harrastajana kokeilin burleskia, koska siinä oli kyse enemmästä, kuin kauniista, viettelevistä liikkeistä tai vaatteista. Siinä oli nimenomaan kyse sisäisestä asenteesta. Siitä, että jokainen nainen on kaunis, jos vain itse haluaa.
Vapauduin muiden mielipiteistä ja omista peloista. Ajatuksesta, etten muka riittäisi. Ymmärsin, että jos en riitä itselleni, en ikinä voi riittää kenellekään.
---
Haastan sinut lähettämään minulle SELFIEN itsestäsi. Sellaisena, millaisena itse haluat nähdä itsesi. Kuvaa saa käsitellä niin paljon, kuin haluat. Saat olla siinä niin kaunis, kuin haluat. Tai niin "ruma". Ihan sellainen, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ainoa ehto tätä projektia varten on nimenomaan se, että olet ottanut kuvan itse. Jos toinen kuvaa sinua, silloin olet jo toisen silmän kautta nähty.
Haluan koota kaikista lähetetyistä selfie-kuvista ensin tänne blogiini kollaasin. Ja myöhemmin ehkä taideteoksen - jossain muodossa. (Kirjana tai näyttelynä. Siitä enemmän sitten.)
HUOM! Julkaisen kollaasin vasta, kun kuvia on kertynyt tarpeeksi. Eli ei tarvitse pelätä olla ensimmäinen!
Laita kuva osoitteeseen: frauanniberlin@gmail.com
Kun lähetät minulle kuvasi, annat minulle samalla luvan käyttää sitä tässä "Olen kaunis!"-projektissa.
JAA tätä kaikkien tuttujesi kanssa. Pyydä heitäkin lähettämään minulle kuvansa. Yritetään saada kokoon oikein iso kollaasi kauniista naisista - ja miksei miehistäkin!
Lisää "Olen kaunis!"- projektista myöhemmin!
Minä teen aloitteen:
Lyhyt elämä
Elämä on kovin lyhyt! Olen nyt sen ikäinen, miksi omat vanhempani aina miellän. Olen keski-ikäinen. Enkä suinkaan ole ensimmäinen, joka tässä vaiheessa eroaa, revittelee, juoksee maratonin, kuuntelee taas metallia, käyttää valokynää, tykähtyy saksofonin ääneen, haaveilee laskuvarjohypystä, tajuaa, kuinka nopeasti kaikki on jo ohi.
Ajatus ei ole lohduton: se tuo aikaisempia sukupolvia lähemmäksi. Vanhukset eivät olekaan eri tekoa. He ovat vain silmänräpäyksen päässä minusta. Itse koen elämän lyhyyden haasteena. Sen tajuaminen auttaa nousemaan myrskyä vastaan, nauttimaan sateen piiskasta kasvoilla, toivottamaan tuulen tervetulleeksi. Uskaltautumaan ulos nuoruuden suojasta. Kävelemään rajalla. Tekemään oikeita päätöksiä. Raksatamaan. Oikeasti. Riisumaan haarniskat. Elämään. Täysillä.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Bucket List
Nyt kun burleskiesitys ja maratoni ovat takana, mitäs nyt? Mitä seuraavaksi? Olen sisäisesti jo sen verran eheä, ettei rajoja tarvitse hakea enää niin kaukaa. Tässä kuitenkin muutamia asioita, unelmia, joita haluan vielä eläessäni tehdä. Nämä eivät ole järkeviä. Ne ovat ihan vain minua varten. Minun unelmiani. Eivät äidin. Eivät vaimon. Eivät ex-vaimon. Ne ovat Annin. Ja ne toteutuvat sitten joskus.
Unelmoida saa! Ja pitää!
- Hypätä laskuvarjolla
- Ajaa moottoripyöräkortti
- Sukeltaa sukelluslaitteilla
- Pitää taidenäyttely
- Kirjoittaa kirja
- Vaeltaa viikko tai kaksi rinkka selässä. Lapissa, alpeilla, norjassa, islannissa, pyreneillä...
- Käydä Seattlessa, tavata parhain ystävä. Jälleennäkeminen sitten 14 vuoden...
- Wien, Roma, Praha... Scotland, Ireland
- Himalaya (ei tartte olla 8km...)
- Interrail. :D
- Jooga intensiivikurssi. Heh, joo, aika arkiseksi menee.
Ja paljon enemmän. Tässä alkuun.
Unelmoida saa! Ja pitää!
- Hypätä laskuvarjolla
- Ajaa moottoripyöräkortti
- Sukeltaa sukelluslaitteilla
- Pitää taidenäyttely
- Kirjoittaa kirja
- Vaeltaa viikko tai kaksi rinkka selässä. Lapissa, alpeilla, norjassa, islannissa, pyreneillä...
- Käydä Seattlessa, tavata parhain ystävä. Jälleennäkeminen sitten 14 vuoden...
- Wien, Roma, Praha... Scotland, Ireland
- Himalaya (ei tartte olla 8km...)
- Interrail. :D
- Jooga intensiivikurssi. Heh, joo, aika arkiseksi menee.
Ja paljon enemmän. Tässä alkuun.
Kiitollinen tänään
Olen ollut kaikesta treenistä huolimatta viime kuukausina hyvin alla päin. Tajusin, että se saattaa johtua siitä, että vierottauduin tekemästä näitä elintärkeitä kiitollisuuslistoja. Tämän aion korjata heti alkuunsa aamukahvin äärellä (ja arvaat oikein, kahvi on ensimmäinen listallani!).
Tänään olen kiitollinen:
1. Kahvista
2. Keltaisista kukista pöydälläni.
3. Hermannin viime päivien yhteistyöhalusta. (Helpottaa kovasti kaikkea!)
4. Uusista työmahdollisuuksista. Pimeään odotushuoneeseeni kajastaa ihan pieni valonpilke.
5. Syksyisestä auringosta.
6. Ihmisistä, jotka hymyilevät.
(Tämä kiitollisuusjumppa vaatii selvästi treeniä sekin... Kovin kankeaa tänään!)
7. Ettei kaikki vapaa-aika mene juoksemiseen.
8. Lasten aamuisesta kikatuksesta.
9. Lasten omatoimisuudesta! Kuinka elämä onkaan helppoa, kun lapset pukevat itse!
10. Ideoista.
Tänään olen kiitollinen:
1. Kahvista
2. Keltaisista kukista pöydälläni.
3. Hermannin viime päivien yhteistyöhalusta. (Helpottaa kovasti kaikkea!)
4. Uusista työmahdollisuuksista. Pimeään odotushuoneeseeni kajastaa ihan pieni valonpilke.
5. Syksyisestä auringosta.
6. Ihmisistä, jotka hymyilevät.
(Tämä kiitollisuusjumppa vaatii selvästi treeniä sekin... Kovin kankeaa tänään!)
7. Ettei kaikki vapaa-aika mene juoksemiseen.
8. Lasten aamuisesta kikatuksesta.
9. Lasten omatoimisuudesta! Kuinka elämä onkaan helppoa, kun lapset pukevat itse!
10. Ideoista.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Back from Marathonmania
Hei rakkaat lukijat! Olin poissa. Mutta nyt palaan!
Sukelsin syvälle maratonmeren kirkkaisiin vesiin. Löysin pimeitä, pelottavia syvänteitä. Näin, kuinka välkehtivän, rauhallisen pinnan alla käydään kovaa kivuliasta taistelua. Siellä odotti itkua, pettymyksiä, pelkoja, riittämättömyyden tunnetta, rajoja. Mutta myös niin kovin paljon voimaa, iloa, onnistumista ja itsensä voittamista!
Opin paljon itsestäni.
Pitkillä yksinäisillä 30 kilometrin juoksuilla vastassa ei ollut hirviöitä (paitsi toisinaan villisikoja!). Ei ulkopuolisia häiriötekijöitä, kuten loukkaantumisia, sairauksia tai muita elämän katastrofeja. Ei, vastassa olin minä itse, kaikkine heikkouksieni.
Ja sekös vasta hirviö olikin!
Kohtasin itseni aivan uudella tavalla. Huomasin esimerkiksi, kuinka olen opetellut tavan luovuttaa juuri nähdessäni maalin. Hidastan loppusuoralla silloin, kun pitäisi puristaa eniten. Opin, että kun pitäisi nousta taisteluun, antaa kaikkensa, riskeerata hieman, minä rupean selittelemään. Keksin tekosyitä, miksi en voi onnistua. Miksi ei ole kamalaa, jos epäonnistun. Miksi riitän muutenkin.
Niin, kyllä riitän muutenkin. Mutta minä itsehän olen tavoitteeni asettanut. Miksi niiden saavuttaminen ei loppusuoralla olekaan muka enää tärkeää? Kun se kuitenkin on.
Olen saanut elämässä liian paljon liian helpolla. Vasta nyt 35-vuotiaana, kolmen lapsen yksinhuoltajana, olen oppinut, kuinka kovaa työtä ihmiseltä vaaditaan, jos hän haluaa elämässään jotain saavuttaa. Elämässä ei ole kyse lahjakkuuksista, vaan hiesta, verestä ja kyyneleistä. Lahjakkuudet ovat sitten lisää, bonusta.
Opin myös, kuinka kova työ palkitaan. Toisinaan. Ja sen, kuinka paljon viisautta kuluneissa lauseissa joskus on. Kuinka tie tosiaan on päämäärä.
Tajusin itsestäni senkin, että pelkään ottaa riskejä. Antaa kaikkeni. Ymmärsin ensi kertaa, että olen elänyt suuren osan elämästäni turvakypärä päässä.
Ihmettelen, mitä näillä oivalluksilla nyt tekisin. Siitä varmasti seuraavien viikkojen aikana enemmän.
Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että selvisin hymyillen 42,195 kilometristä aivan maaliin asti. (Siitä on todistusaineistoa ja todistajiakin!)
Olen niin onnellinen tästä itselleni kovin symboolisesta juoksusta, jossa viimeisen kahden vuoden kova kamppailu elämän muilla tahoilla kristallisoitui käsin ja etenkin jaloin kosketeltavaksi.
Sukelsin syvälle maratonmeren kirkkaisiin vesiin. Löysin pimeitä, pelottavia syvänteitä. Näin, kuinka välkehtivän, rauhallisen pinnan alla käydään kovaa kivuliasta taistelua. Siellä odotti itkua, pettymyksiä, pelkoja, riittämättömyyden tunnetta, rajoja. Mutta myös niin kovin paljon voimaa, iloa, onnistumista ja itsensä voittamista!
Opin paljon itsestäni.
Pitkillä yksinäisillä 30 kilometrin juoksuilla vastassa ei ollut hirviöitä (paitsi toisinaan villisikoja!). Ei ulkopuolisia häiriötekijöitä, kuten loukkaantumisia, sairauksia tai muita elämän katastrofeja. Ei, vastassa olin minä itse, kaikkine heikkouksieni.
Ja sekös vasta hirviö olikin!
Kohtasin itseni aivan uudella tavalla. Huomasin esimerkiksi, kuinka olen opetellut tavan luovuttaa juuri nähdessäni maalin. Hidastan loppusuoralla silloin, kun pitäisi puristaa eniten. Opin, että kun pitäisi nousta taisteluun, antaa kaikkensa, riskeerata hieman, minä rupean selittelemään. Keksin tekosyitä, miksi en voi onnistua. Miksi ei ole kamalaa, jos epäonnistun. Miksi riitän muutenkin.
Niin, kyllä riitän muutenkin. Mutta minä itsehän olen tavoitteeni asettanut. Miksi niiden saavuttaminen ei loppusuoralla olekaan muka enää tärkeää? Kun se kuitenkin on.
Olen saanut elämässä liian paljon liian helpolla. Vasta nyt 35-vuotiaana, kolmen lapsen yksinhuoltajana, olen oppinut, kuinka kovaa työtä ihmiseltä vaaditaan, jos hän haluaa elämässään jotain saavuttaa. Elämässä ei ole kyse lahjakkuuksista, vaan hiesta, verestä ja kyyneleistä. Lahjakkuudet ovat sitten lisää, bonusta.
Opin myös, kuinka kova työ palkitaan. Toisinaan. Ja sen, kuinka paljon viisautta kuluneissa lauseissa joskus on. Kuinka tie tosiaan on päämäärä.
Tajusin itsestäni senkin, että pelkään ottaa riskejä. Antaa kaikkeni. Ymmärsin ensi kertaa, että olen elänyt suuren osan elämästäni turvakypärä päässä.
Ihmettelen, mitä näillä oivalluksilla nyt tekisin. Siitä varmasti seuraavien viikkojen aikana enemmän.
Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että selvisin hymyillen 42,195 kilometristä aivan maaliin asti. (Siitä on todistusaineistoa ja todistajiakin!)
Olen niin onnellinen tästä itselleni kovin symboolisesta juoksusta, jossa viimeisen kahden vuoden kova kamppailu elämän muilla tahoilla kristallisoitui käsin ja etenkin jaloin kosketeltavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)