Mikään ei ole lopullista

Eilisestä kirjoituksestani voi saada sellaisen kuvan, etten ole itse koskaan valinnut väärin. Että olen aina ja joka tilanteessa, oli päivä kuinka paska tahansa, valinnut sen oikean tien.

En ole.

En ole se hyväksi ohjelmoitu robotti minäkään. Olen seissyt monessa risteyksessä ja valinnut väärin. Myös tietoisesti. Olen loukannut ihmisiä ja ollut itsekin hyvin eksyksissä. Jopa niin eksyksissä, että myös minä aloin selittää valintojani vaikealla elämäntilanteellani. Etten muka voinut muuten. Että kun kerran muutkin. Että vaikea elämäntilanne loi uuden moraalisen kehyksen, rajatilanteen, johon ei päde samat säännöt.

Aloin uskoa omaan hyvyyteeni, että tosiaan yritin parhaani.

Rajatilanne (Karl Jaspersin "Grenzsituation") on tosiasia. Se on elämäntilanne, jossa pätee eri säännöt. Olen kokenut tämän tilanteen ja siksi myös tiedän, mistä puhun.

Mutta tiedän myös, että rajatilanne on rajatilanne vain poikkeuksena. Heti, kun tuo mullistuksen hetki on ohi, kysymys ei ole enää hetkellisestä hairahduksesta tai kompastuksesta, vaan tietoisesta päätöksestä lähteä seuraamaan jotain tietä.

Rajalla viivytään vain hetki. Sen jälkeen ollaan jo sen toisella puolella. Sitten kyse ei olekaan enää rajatilanteesta, vaan uudesta moraalisesta kehyksestä. Eikä tällä tietoisesti valitulla tiellä päde enää selitykset siitä, miten sinne ollaan alunperin jouduttu.

Eilen luin hyvä lauseen eräällä juoksijasivustolla: "Juoskemista voi verrata suihkussa käymiseen: Se, että käyt tänään pesulla, ei ole selitys sille, että haiset ensi viikolla."

Uskon vakaasti siihen, ettei mikään ole lopullista. Että jokaisella on mahdollisuus palata takaisin ja ohjata alus takaisin oikealle kurssille. Ei ole olemassa loputonta, horisonttiin katoavaa tietä, jonka kummallakin puolella kohoaisi korkea ylitsepääsemätön muuri. Päinvastoin jokaisella, myös väärillä poluilla, tulee vastaan uusia risteyksiä, joissa voi päättää uudelleen, mihin päin jatkaa.

Mutta sitä ennen on myönnettävä itselleen, että on ylipäänsä väärällä tiellä. Ja ettei sille ole mitään pätevää selitystä, paitsi itsepetos.

Risteys

Olen miettinyt viime päivinä paljon valintoja, joita elämässämme teemme. Ja sitä, mikä merkitys niillä on meille itsellemme ja ympärillämme oleville.

Jokainen ihminen syntyy tiettyine lahjoineen tiettyihin olosuhteisiin, saa tietyt geenit matkaansa. Lähtökohdat eivät ole tasavertaiset, eivät oikeudenmukaiset eivätkä reilut. Jokainen joutuu tekemään omista lähtökohdistaan valintoja aivan itse.

On ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti osaa asettua toisten asemaan. Heiltä puuttu empatiakyky, he ovat ehkä traumatisoituneet tai heillä ei ole psykologisia voimavaroja käsitellä vaikeita asioita elämässään kasvaakseen niiden myötä. Moni suorastaan lapioi sontaa maton alle, sinne johonkin sydämen uumeniin, kunnes haju on sietämätön ja kaikki purskahtaa päivänvaloon.

Niin, voiko ihmistä siis oikeasti syyttää valinnoistaan?

Voiko lähtenyttä aviomiestä syyttää, jos hän on kokenut avioliiton ahdistavaksi? Voiko rakastajatarta syyttää, jos hän ei omassa kamalassa elämäntilanteessaan kykene taistelemaan sitä huumaavaa huomiota vastaan, jota hän saa naimisissa olevalta mieheltä? Voiko murhaajaa syyttää siitä, että hän on kasvanut niin hurjissa olosuhteissa, kokenut itse väkivaltaa, ettei hän ole oppinut ratkomaan ongelmia toisin?

Ei voi, jos olettaa, että ihminen on perimmältään hyvä. Silloinhan ihminen tekisi aina ja joka tilanteessa parhaan kykynsä mukaisesti. Mutta kun ei tee. Ihminen ei ole hyvä robotti, joka on ohjelmoitu valitsemaan aina kykyjensä mukaan parhaan mahdollisen ratkaisun.

Ihmisellä on vapaa tahto. Eikä hän ole perimmältään hyvä. Hän ei aina tee valintoja puhtaalla mielellä ja sydämellä. Vaan hyvin usein nimenomaan itsekkäistä syistä. Ja hän valitsee joskus myös aivan tietoisesti väärin. Omaatuntoansa vastaan.

Siksi olen tullut siihen tulokseen, että valintojemme edessä olemme tasavertaisia. Huolimatta siitä, mitä selityksiä meillä olisi.

Kun valitsemme huonon, pahan tai loukkaavaan, teemme sen itse. Ei siksi, että meillä oli huono lapsuus, koska isä löi, koska meitä sorsitaan yhteiskunnassa syystä tai toisesta tai, koska ex-mies oli narsisti. Emme tee huonoja valintoja siksi, että olemme jääneet yksinhuoltajiksi, sairastuneet vakavaan tautiin tai koska työkaveri kiusaa.

Valitettavasti elämä on tie, jossa on päivitäin ainakin sata risteystä. Jokaisessa risteyksessä täytyy valita mahdollisimman hyvin, mihin päin matka jatkuu - oli päivä kuinka paska tahansa.

Siksi on myös omalla vastuullamme, kuinka eksyksiin joudumme. Ja se, minkälaisia reppuja selässämme kannamme. Mitä enemmän huonoja valintoja teemme, sitä painavampaa taakkaa joudumme mukanamme kantamaan.

Tämä olisi lohdutonta, jos olemassa ei olisi armoa.

Armo on yhtäkkiä edessämme seisova tienkyltti, joka ohjaa oikeaan. Kohtaamamme ihminen, joka ei maksakaan pahaa pahalla. Kun saammekin kaiken, kun emme ole ansainneet mitään.

Samalla tavalla, kuin voimme tehdä oikeita valintoja, voimme mennä pidemmälle ja miettiä, kenen elämässä voisimme pysäyttää pahan kierteen. Kaiken ei tarvitse olla reilua, kun on tarpeeksi vahva.

Väsynyt prinsessa

Zakk Wylde

Sama Anni

Ne, jotka lukevat jo kauemmin blogiani tietävät, että omakuvat ja valokuvapäiväkirjan pitäminen on minulle elämän kriisitilanteissa selviytymiskeino. Se auttaa tajuamaan, että vaikka sisällä kaikki tuntuu räjähtävän käsiin, kun tuntuu, että luhistun, että hajoan palasiksi, olen edelleen muille ulospäin sama Anni.

Poikien juhlat

Nyt

Selvisimme kummankin pojan synttärijuhlista. Onnistuin täyttämään pienten toiveet järjestämällä Hermannille 5v.-viidakkojuhlat ja Gustaville 7v.-tiedemies-juhlat (teimme yksinkertaisin kotikonstein fyysiikan ja kemian kokeita).

Selvisin muutenkin yhdestä elämäni vaikeimmista viikoista.

Kun on pimeää, kannattaa muistaa, että jokaisella päivällä on iltansa. Se tulee, tapahtui mitä tapahtui. Sitten tulee taas aamu. Ja taas ilta. Aika ei pysähdy, vaikka siltä tuntuisi.

Se, että aika kuluu, saattaa tuntua lohduttomalta. Etenkin silloin, kun sen haluaisi psyäyttää. Pitää hetkestä kiinni. Mutta juuri nyt sekuntiviisarin tikityksessä on jotain lohdullisen kannattelevaa. Kun maailma järkkyy, jokin pysyy samana. Jokin vie eteenpäin.

Vaikka vuorokausi on usein liiankin lyhyt, joskus se muuttaa elämää perusteellisesti. Viime vuosina yksi uudelleen ja uudelleen päässäni soiva laulu on "What a difference a day makes". Laulussa kyse on rakastumisesta. Sama pätee kuitenkin myös negatiivisiin kokemuksiin. Tänään on näin - huomenna elämä saattaa olla täysin erilaista.

Se ei ole omissa käsissämme. Ei ole.

Niin, järkytykset eivät ilmoita itsestään etukäteen. Muuten niiden olemus muuttuisi, eivätkä ne olisi enää läheskään yhtä yllättäviä.

Lasten isän diagnoosi on aika toivoton. Toivoton tarkoittaa lähinnä, ettei parantuminen ole odotettavissa. Lopullista diagnoosia ei olla vielä lausuttu. Ja toivoa on aina. Eikä diagnoosi sinänsä muutenkaan kerro mitään elinodotuksesta tai elämän laadusta. Se nähdään, kun aika kuluu. Ja aika kuluu kyllä, kuten sanoin. Aivan itsestään.

Jos annan itselleni luvan kysyä "miksi?", tulen toivottomaksi. Alkaa pelottaa. Kun kysyn "miten?", ahdistun.  

En tiedä miten.

Äsken lenkillä ollessani (olen aivan rapakunnossa!), mietin kilometri kolmen kohdalla, että jaksaisinko juosta tänään 10 kilometriä. Sitten tajusin, että se nähdään sitten siellä risteyksessä, kun pitää tehdä päätös minkä tien valitsen.

Tajusin, että on aivan turha päättää etukäteen jaksanko, kun voimavaroja eikä tuntemuksia voi mitata etukäteen. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka villisika söisi välipalakseen matkanvarrella. Ei tiedä!

Elämä on opettanut viime vuosina yhden asian: on täysin turhaa kantaa huolta huomisesta. Sitä ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan. Eikä silloin auta parhaimmatkaan suunnitelmat. Ennemminkin liian tarkat, toteutumattomat suunnitelmat tekevät katkeraksi. (Joka on muuten psykologinen syy sille, miksi saattokodin lapset eivät koe omaa kuolemaansa uhkana tai surullisena: He eivät ole tehneet vielä elämälleen suunnitelmia, joista joutuisivat luopumaan.)

Parempi on siis keskittyä tähän päivään. Tehdä sen, minkä voi tehdä nyt. Tästä hetkestä käsin.

6.1.2015

Kiitollinen tänään

Vielä eilen luulin, ettei minulla olisi pitkään aikaan mitään, mistä voisin olla kiitollinen. Niin epätoivoiselta meidän tämänhetkinen tilanne tuntuu - ainakin välillä.

Lasten isällä todettiin vakava sairaus, kuten jo kirjoitin. Paluuta tavalliseen ja terveeseen elämään ei välttämättä enää ole.

Silti olen tänään aivan ylenpalttisen kiitollinen. Tänään oli hyvä päivä. Harvoin olen kokenut tällaista pulppuavaa iloa ja onnea pienistä valonpilkahduksista.

Tänään olen kiitollinen siitä, että:

- lasten isä on ehkä esikoisensa, Gustavin, synttäreinä kotona ja pääsee meille juhlimaan.
- lasten isä sai sairaalassa oman huoneen, kunnes pääsee ulos. Huoneen jakaminen kolmen, sairaan vanhan miehen kanssa oli lähes sietämätöntä. Etenkin, kun yksi haukkui kokoajan "homoksi" ja käski "painua helvettiin". :D
- lääkäri antoi toivoa ja sanoi, ettei elämän tarvitse olla niin epätoivoista tämän taudin kanssa. Ei niin mustaa, miksi olimme sitä maalailleet.
- on vielä muutama mutka matkassa, muutama uusi käänne ja toivonpilkahdus ennen lääketieteen viimeistä tarjoamaa hoitokeinoa.
- kahvista sairaalan käytävällä ja sairaanhoitajan ystävällisistä sanoista ja ajasta.
- etten itkenyt, kun lähdin sairaalan ovesta.
- lasten kanssa lattialla matolla syödystä iltapalapiknikistä. Lapset kysyivät: "istutko tosiaan meidän kanssa tässä?" Enkä edes syyttänyt itseäni, etten muuten ikinä... Vaan olin iloinen ja hetkessä läsnä.
- Viinilasillisesta.
- Duunista. Että voin tehdä kotoa... Kaikkien kannalta erinomaista.
- Suklaasta. Sillä voi elää.

Huonoja uutisia

Vuoden ensimmäinen päivä oli hyvä. Toisena päivänä saimme huonoja uutisia: lasten isällä todettiin vakava sairaus. Siitä joskus ehkä enemmän. Selvää on tässä vaiheessa vain, että pakka on sekoitettu ja kortit jaettu uudelleen - jälleen kerran.

Auld Lang Syne

 

Hier auf Deutsch

Auld Lang Syne

Should auld acquaintance be forgot,
And never brought to mind?
Should auld acquaintance be forgot,
And days o’ lang syne!

Chorus:
For auld lang syne, my dear
For auld lang syne,
We’ll tak a cup o’ kindness yet
For auld lang syne!

We twa hae run about the braes,
And pu’d the gowans fine,
But we’ve wander’d mony a weary foot
Sin’ auld lang syne.

We twa hae paidl’t in the burn
Frae morning sun till dine,
But seas between us braid hae roar’d
Sin’ auld lang syne.

And there’s a hand, my trusty fiere,
And gie’s a hand o’ thine,
And we’ll tak a right guid willie-waught
For auld lang syne!

And surely ye’ll be your pint’ stoup,
And surely I’ll be mine!
And we’ll tak a cup o’ kindness yet
For auld lang syne!

Times Gone By (modern English)

Should old acquaintances be forgotten,
And never brought to mind?
Should old acquaintances be forgotten,
And days of long ago!

Chorus:
For times gone by, my dear
For times gone by,
We will take a cup of kindness yet
For times gone by.

We two have run about the hillsides
And pulled the daisies fine,
But we have wandered many a weary foot
For times gone by.

We two have paddled (waded) in the stream
From noon until dinner time,
But seas between us broad have roared
Since times gone by.

And there is a hand, my trusty friend,
And give us a hand of yours,
And we will take a goodwill drink (of ale)
For times gone by!

And surely you will pay for your pint,
And surely I will pay for mine!
And we will take a cup of kindness yet
For times gone by!

Vanhan vuoden ilta ja uuden vuoden aamu