Sukelsin syvälle maratonmeren kirkkaisiin vesiin. Löysin pimeitä, pelottavia syvänteitä. Näin, kuinka välkehtivän, rauhallisen pinnan alla käydään kovaa kivuliasta taistelua. Siellä odotti itkua, pettymyksiä, pelkoja, riittämättömyyden tunnetta, rajoja. Mutta myös niin kovin paljon voimaa, iloa, onnistumista ja itsensä voittamista!
Opin paljon itsestäni.
Pitkillä yksinäisillä 30 kilometrin juoksuilla vastassa ei ollut hirviöitä (paitsi toisinaan villisikoja!). Ei ulkopuolisia häiriötekijöitä, kuten loukkaantumisia, sairauksia tai muita elämän katastrofeja. Ei, vastassa olin minä itse, kaikkine heikkouksieni.
Ja sekös vasta hirviö olikin!
Kohtasin itseni aivan uudella tavalla. Huomasin esimerkiksi, kuinka olen opetellut tavan luovuttaa juuri nähdessäni maalin. Hidastan loppusuoralla silloin, kun pitäisi puristaa eniten. Opin, että kun pitäisi nousta taisteluun, antaa kaikkensa, riskeerata hieman, minä rupean selittelemään. Keksin tekosyitä, miksi en voi onnistua. Miksi ei ole kamalaa, jos epäonnistun. Miksi riitän muutenkin.
Niin, kyllä riitän muutenkin. Mutta minä itsehän olen tavoitteeni asettanut. Miksi niiden saavuttaminen ei loppusuoralla olekaan muka enää tärkeää? Kun se kuitenkin on.
Olen saanut elämässä liian paljon liian helpolla. Vasta nyt 35-vuotiaana, kolmen lapsen yksinhuoltajana, olen oppinut, kuinka kovaa työtä ihmiseltä vaaditaan, jos hän haluaa elämässään jotain saavuttaa. Elämässä ei ole kyse lahjakkuuksista, vaan hiesta, verestä ja kyyneleistä. Lahjakkuudet ovat sitten lisää, bonusta.
Opin myös, kuinka kova työ palkitaan. Toisinaan. Ja sen, kuinka paljon viisautta kuluneissa lauseissa joskus on. Kuinka tie tosiaan on päämäärä.
Tajusin itsestäni senkin, että pelkään ottaa riskejä. Antaa kaikkeni. Ymmärsin ensi kertaa, että olen elänyt suuren osan elämästäni turvakypärä päässä.
Ihmettelen, mitä näillä oivalluksilla nyt tekisin. Siitä varmasti seuraavien viikkojen aikana enemmän.
Mutta ennen kaikkea olen ylpeä siitä, että selvisin hymyillen 42,195 kilometristä aivan maaliin asti. (Siitä on todistusaineistoa ja todistajiakin!)
Olen niin onnellinen tästä itselleni kovin symboolisesta juoksusta, jossa viimeisen kahden vuoden kova kamppailu elämän muilla tahoilla kristallisoitui käsin ja etenkin jaloin kosketeltavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti