Tänään on suuri juhlapäivä: olen virallisesti selvinnyt elämäni kovimmasta koettelemuksesta. Siitä on tänään tasan vuosi, kun mieheni astui kotimme ovesta palaamatta enää samaisessa roolissa.
Kun katson taakseni, näen ajoittain vain mustaa. Ammottavan, kauhean aukon, jossa ei ole muuta kuin tyhjyyttä. Sitten näen sumua, harmaata, vellovaa. Sellaista satujen pelottavaa paksua sumua, joka kietoutuu, kutsuu, sekoittaa mielen. Johtaa harhaan.
Silmillä en itseäni löydä, kun etsiskelen kuluneen vuoden varrelta. Järki on kaukana traumasta. Mutta kun tunnustelen sydämellä, muistan, miltä minusta tuntui.
Kipu oli välillä niin kovaa, että se oli fyysistä kouristusta. Se vei kaikki voimat. Ajan myötä se helpotti. Kouristukset harvenivat ja hellittivät, jättäen jälkeensä pistoksen omaisia piikkejä.
En halua sukeltaa enää siihen tunteeseen. En enää nyt, kun olen päässyt selvemmille vesille.
En ole enää pohjamudissa, vaan koen haukkaavani pinnalla happea.
Voinko tarpeeksi painottaa, miltä tuntuu saada keuhot täyteen ilmaa pitkän pinnistyksen jälkeen?
En vielä tiedä elämäni tarkkaa kurssia. Olen aavalla merellä ja avautuva horisontti on valtava. On vaikea tietää mihin päin suunnistaa. Mutta olen optimistinen ja luotan erääseen luotettavaan vanhaan kompassiin, joka ei koskaan erehdy. Kompassin kyljessä on risti, ankkuri ja sydän. Ja sen neula on totuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti