Ennen olisin sanonut, että epäonnistuin.
En ole koskaan vielä joutunut kokemaan tämänlaista pettymystä juoksuharrastuksessani: olen kyllä usein juossut huonommin, kuin mitä olen toivonut. Mutta olen onnistunut aina paranatamaan aikojani. Tänään puolimaratonilla saavuin maaliin 7 minuuttia omaa ennätystäni hitaammin. Ketutti. Koko juoksun aikana tunsin oloni tukalaksi, sattui, oli huono olo. Ei huvittanut. Kaikki oli tyhmää.
Mutta kun saavuin maaliin ja siellä odotti lapset isänsä kanssa sekä hyvä yhteinen ystävä, paha mieli kaikkosi. Sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Kippistettiin täkäläisittäin urheilusuorituksen jälkeen vehnäoluella, katsottiin lasten peuhaamista maaliviivan vieressä olevassa leikkipuistossa, annettiin syysauringon lämmittää kasvoja, ihailtiin keltaisia lehtiä kirkkaansinistä taivasta vasten, nautittiin järveltä puhaltavasta kirpeästä tuulesta.
Päästin irti siitä, miten asioiden olisi pitänyt mennä - minun mielestäni. Kieltäydyin syyllisyydestä, itseni soimaamisesta, huonommuudentunteesta. Ajatuksesta, etten muka riitä.
Ei se siitä kuitenkaan nyt jälkikäteen parane.
Ajattelin viisastuneesti vain: Ensi kerralla sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti