Olen viime viikkoina miettinyt oman elämäni tarinan kertomista. Sitä, mitä elämästäni kerron ja miten. Toimittajana, kirjoittamisen ammattilaisena, minua kiehtoo ajatus elämästä tarinankerronnan näkökulmasta.
Miten minä haluan kertoa oman tarinani?
Sivusin aihetta kirjoittamalla blogikirjoituksen
kahdesta näkökulmasta. Siitä, miten saman tarinan voi kertoa kahdella eri tavalla.
Totuus lienee jossain kahden ääripään välillä. Sillä elämä ei ole koskaan pelkästään positiivista eikä negatiivista. Mutta toisaalta: Eihän tarina koskaan edes
yritä kertoa koko totuutta. Se kertoo siitä aina vain osan. Sen osan, minkä kertoja itse haluaa kertoa. Omista syistään.
Kyse ei ole valheesta. Vaan hyvin usein uskosta tai halusta uskoa johonkin totuuteen tai arvoon.
Toimittajan tapauksessa taustalla vaikuttaa aina myös elämänkatsomus tai poliittinen vakaumus, joista objektiivisinkään alan ammattilainen ei ole vapaa.
Tässä on journalismin, kirjallisuuden ja oikeastaan kaiken kerronnan salaisuus: Ei ole olemassakaan objektiivista totuutta, silloin kun kyse on tarinasta. Sen on aina kertonut joku jostain tietystä näkökulmasta.
Jo itse asiasta kirjoittaminen kertoo valikoinnista. Sillä asian olisi yhtä hyvin voinut jättää kertomatta. Ja uutisena, romaanin juonena tai tarinana arkipäivästä olisi voinutkin olla jokin aivan toinen asia.
Tähän narratiiviseen teoriaan (joka on yksi kirjallisuuden ja historiantulkinnan virtaus) liittyy usein ajatus siitä, ettei absoluuttista totuutta ole ollenkaan olemassa ja, että kaikki on suhteellista. Siihen en kuitenkaan usko. Uskon totuuteen, joka on olemassa kaikista ihmisten kertomista tarinoista huolimatta.
Mutta nyt puhunkin juuri niistä tarinoista, joita ihmiset kertovat.
Minua kiinnostaa lähinnä se, mitä kerromme, miksi, mistä motiiveista ja miten. Kuka on päähenkilönä, kuka on sankari, miten selvitään haasteista ja juonen käännekohdista? Mitkä asiat kertoja kokee tärkeiksi ja miksi?
Samoja kysymyksiä voi kysyä jokaisen uutisjutun äärellä lehteä lukiessa tai telkkaria katsellessa - ja olisi syytäkin. Sitä kutsutaan kriittiseksi katseeksi. Mutta samaa voi kysyä ihmisen kertoessa elämästään.
En tarkoita, etteikö ihmisen omaa kerrontaa pitäisi uskoa. Mutta sen motiiveja voi kyseenalaistaa, näkökulmaa voi ihmetellä ja asennetta, mikä taustalla vaikuttaa, voi parhaimmassa tapauksessa vaikka ihailla.
Yleensä ihminen kertoo jotain jollain tieteyllä tavalla,
koska hän haluaa uskoa siihen.
Tavallisen bloginkirjoittajan tai arjen kahvipöydässä kuulumisia kertovan ihmisen tapauksessa kyse on siitä, minkä
näkökulman hän elämälleen valistee.
Pointti on se, että kun hän kertoo elämästään, hänellä on kaikki valta, koko kertojan vapaus valita kaikesta arjen sotkusta se, millä on jokin merkitys.
Mitä hän valitsee? Ja minkä merkityksen hän antaa asioille valinnoillaan?
Tärkeää on myös huomata, että kertoja itse valitsee itselleen roolin omassa kertomuksessaan: Kuuntele, onko hän olosuhteiden tai muiden ihmisten uhri, vaiko oman elämänsä sankari?
Aina ei voi olla sankari, joskus on ehkä pahis, tai oikeasti myös uhri. Muttei saa unohtaa, että roolit ovat vain tilannekatsauksia. Mielenkiintoisempaa kuin uskoa nimikkeitä, on kuunnella, miten kertoja kehittää rooleja, miten hän antaa niille syvyyttä.
Kuunntele omaa tarinaasi ja miten sitä kerrot.
---
Haastan sinut kertomaan joulustasi kaksi eri tarinaa kahdesta eri näkökulmasta. Voit julkaista ne "lähetä kommentti"-kohdassa blogin alaosassa tai kirjoittaa ne itsellesi muistoksi. Minulle eri näkökulmien avaaminen omaan elämääni on sekä terapeuttinen että hyvin voimauttava kokemus!
