Terve

Viime viikkoina olen moneen otteeseen havahtunut huomaamaan, että voin itseasiassa aika hyvin. Verrattuna niihin pimeisiin pohjamutiin, missä elin vielä muutama kuukausi sitten, minulla menee nyt ihan hyvin.

Alan nähdä valoa, jaksan innostua asioista, osaan jo vähän nauttia hetkestä ja tunnen itseni vahvemmaksi.

Käytännössä tuntuu lähinnä siltä, että silmiltä olisi otettu joku side. Että yhtäkkiä olisi laitettu valot päälle ja vasta nyt huomaisin, että olen yrittänyt lukea melkein pimeässä.

Tai, että kova pitkään kestänyt kipu olisi vihdoin hellittänyt. Siis onhan se oikeastikin niin, mutta nyt puhun siitä autuaasta tunteesta, kun päänsärky vihdoin hellittää.

Jaksan jopa keskittyä lapsiin. Jaksan iloita heidän jutuistaan. Jaksan muutakin kuin huoltaa heidät: antaa ruokaa, pitää puhtaina ja kuivina. Kukaan ei voi käsittää, kuinka kiitollinen olen juuri siitä!

Ei siitä ole kuitenkaan vielä montaakaan viikkoa, kun elin aivan toisenlaista elämää. Tietenkin paha olo oli hellittänyt talvesta. Jokainen päivä kohti kesää, oli kirjaimellisesti askel kohti valoa. Mutta kaikki on suhteellista. Ja koin elämäni synkimmän kesän. Muistan, kuinka pimeä heinäkuu oli.

Se oli niin pimeä, että aloin kuulla läheisiltä ihmisiltä, että nyt olisi aika tehdä asialle jotain. He alkoivat olla minusta huolissaan. Syystäkin. Ja olen kiitollinen, etten ollut pahan olonin kanssa aivan yksin.

On turvallista tietää, että pohja tulee jossain vaiheessa vastaan ja että siellä on vastassa läheisiä ihmisiä. Tiedän, että jos asiat olisivat kärjistyneet, he olisivat hakeneet minulle apua.

Yksi asia minua kuitenkin jäi vaivaamaan. Ollessani siellä pohjalla, aloin kuulla aina vain useammalta, että olisi syytä harkita myös väliaikaista masennuslääkitystä.

Jos kerran oloni oli niin paha.

Olihan se. Mutta tarkoittaako se automaattisesti, että oloni oli jotenkin epänormaali tai sairaallollinen? Tarkoittaako se, että paha olo pitää vain puuduttaa, tukahduttaa pois ja sitten kaikki on taas hyvin?

Eikö pahaa oloa saa käydä läpi rauhassa - odottaa, että se loppuu aikanaan? Eikö nykyihmisen kärsivällisyys ja usko riitä kehon ja mielen omiin voimavarohin? Siihen että selviää?

Minulla oli paha olo syystä. Paha olo oli suoraa seurausta siitä, mitä olin kokenut. Sattui suorastaan helvetillisesti. Mutta vaikka sattui, siltikin väitän, että kärsimys ja kipu kuuluvat olennaisena osana elämään. Uskon, ettei meistä kasva ilman niitä täysmittaisia ihmisiä.

Reaktioni kipuun oli täysin normaali. Miksi olisin tarvinnut siihen lääkettä?

Onneksi on masennuslääkkeitä. Niitä tarvitaan. Tiedän paljon ihmisiä, joille niistä on ollut hyötyä. Tiedän toisia, joiden olisi ollut syytä käyttää niitä ja niistä kieltäytyminen on pilannut ihmissuhteita.

Mutta minun kohdallani ne olisivat olleet turhia. Ainakin tässä vaiheessa. Ja olen suunnattoman onnellinen, että kieltäydyin niistä. Jopa niinä pimeimpinä hetkinä, kun tuntui, että minun ja hulluuden välillä oli enää hiuskarvan hieno raja. Sillä niinäkin hetkinä tiesin, että tämä kaikki on normaalia. Minä olen normaali!

Luonnonmukaisessa Saksassa asuvana kolmen lapsen äitinä ja synnytystalossa luomuna synnyttäneenä olen käynyt näitä kysymyksiä läpi moneen otteeseen eri elämäntilanteissa. Olen monen monta kertaa pohtinut, mikä on kehon tervettä reaktiota, jolle täytyy vain antaa aikaa ja tilaa. Ja milloin on se H-hetki, jolloin on syytä puuttua sairauden kulkuun ulkoa käsin.

Onneksi päähäni on iskostunut lastenlääkärini sanat, jotka hän lausuu lähes joka kerta siellä käydessäni: "Odotellaan ihan rauhassa, kestetään vielä vähän aikaa ja seurataan tilannetta".

Ja yleensä juuri odotuksesta seuraa hyvää.

Kiitollinen tänään...

Tänään olen kiitollinen näistä asioista:

• Aurinkoisesta aamulenkistä vaarin vahtiessa lapsia kirpeässä syyssäässä.
• Valmiista vaarilan lounaasta, joka täytyy vain lämmittää.
• Kahvista.
• Lomatunnelmasta. Siitä, että arki on katkolla.
• Tiedosta, että tapaan illalla vanhoja ystäviä.
• Eilen tietoisesti nautituista hetkistä lasten kanssa ulkona, kun keinutin heitä ja leikin hirviötä.
• Vahvistuneesta olosta ja siitä, että itse huomaan sen.
• Eheytyvästä itsetunnosta.
• Ystävältä saaduista uusista kauniista vaatteista.
• Toivonkipinästä, että tästä se lähtee.

Ja suurin niistä on onni

Olen viime aikoina miettinyt paljon onnellisuutta. Sitä, miten ihminen saavuttaa onnellisuuden ja mitkä ovat onnen ehdot.

Yhtä puolta aiheesta jo käsittelinkin kirjoituksessani "Kiitollisuutta harjoittelemassa". Uskon nimittäin, että todellisen onnen ihminen voi saavuttaa vain kiitollisen mielen avulla.

Mutta onnellisuus on monimutkainen asia. Ja koen, että siitä voi kirjoittaa vielä muutaman lauseen, jotka ovat muhineet mielessäni jo jonkin aikaa.

Voisi ajatella, että inhimillisellä onnella on kaksi puolta, kuten niin monella asialla: Se iloinen puoli, jolle paistaa aurinko. Mutta myös se pimeä ja varjoinen puoli. Se synkkä onnen kääntöpuoli, jota kutsutaan onnettomuudeksi.

Onnella on nimittäin aina hintansa. Se vaatii aina valintaa jonkun asian puolesta ja luopumista jostain muusta. Joko sinä itse maksat hinnan onnestasi, tai sitten sen tekee joku toinen. Joku, jonka kustannuksella tavoittelet omaa onneasi.

Onnen hinnalla tarkoitan esimerkiksi sitä, että kun päätän olevani onnellinen, jos olen laiha, silloin joudun maksamaan siitä sen hinnan, etten jatkuvasti herkuttele. Jos minut tekee onnelliseksi se, että juoksen kymmenen kilometrin juoksukilpailussa oman ennätyksen, silloin joudun puremaan hammasta yhteen ja treenaamaan silloinkin, kun ei huvita.

Nämä esimerkit ovat banaaleja. Tietenkin kyse on suuremmista asioista. Esimerkiksi rakkaudesta.

Mutta suuriin asioihin pätee sama sääntö, kuin pieniin: Jos haluan olla täyteläisen onnellinen yhden ihmisen kanssa, maksan siitä sen hinnan, etten harrasta sivusuhteita. Jos harrastan niitä, saan joka puolelta vain puolihyvää, en mitään kokonaista. Jollekin se saattaa riittää, mutta uskon tuon ihmisen silloin tyytyvän vähempään.

Toisaalta onnellisuutta myös yliarvostetaan. Onhan onni hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia. Mutta usein unohdamme, että elämässä on oman onnen lisäksi myös vastuu ja velvollisuus. Nuo onnen epämukavat sisarukset.

Saan sisäisiä raivokohtauksia, kun kuulen heitettävän lauseen: "No pääasia, että hän on onnellinen".

Se tarkoittaa samaa kuin anything goes. Kaikki on ihan samaa. Mikään ei ole minkään arvoista, koska kaikki on yhtä hyvää.

Lausetta kuulee nykyään ainakin yhtä usein, kuin ennen vanhaan varmaan lausuttiin toisille tuomioita. Sellaisina ammoisina aikoina, jolloin ihmisen onnella ei ollut mitään merkitystä, kunhan kulissi pysyi pystyssä.

Nykyään ei kulissilla, saati oikealla rakennuksellakaan, ole mitään merkitystä, jos kyse on jonkun ihmisen onnesta. Nurin vain kaikki kivet ja kannot! Täältä tulee ihmisen onni!

Nykyään kuitenkin unohtuu, että yhden ihimsen onni on usein toisen ihmisen onnettomuus.

Ja tosirakkauden perässä lähtenyt ostaa oman onnensa vaimonsa, miehensä tai lastensa kustannuksella.

Miten on heidän onnen laita?

Totta on myös se, ettei ihminen löydä onnea aina pelkästään romanttisen rakkauden kautta. Sillä elämässä on muutakin kuin tunteita. Niitä tunnetaan aikansa ja sitten taas ei välillä tunnu miltään.

Syvä onni voi löytyä myös velvollisuuden ja vastuun kautta. Siitä tunteesta, ettei jätä toista pulaan, että pitää huolta ja kantaa osansa. Ja siitä, että aiheuttaa mahdollisimman harvalle ihmiselle surua.

Nämä asiat ovat hankalia. Onni ja onnettomuus kun ovat hyvin monesta tekijästä kiinni.

Tarkoitan vain, että joskus onnea kannattaa odottaa. Ja muistaa sekin, että onnettomuus vaanii aina onnen takana. Siellä kirkkaan kajastuksen varjossa.

Varjoja valossa.

Kotimaani kullan kallis!

Olen elänyt yli puolet elämästäni muualla, kuin Suomessa. Kotini on Berliinissä, mutta en voisi kuvitellakaan kutsuvani jotain toista paikkaa maailmassa kotimaakseni, kuin tätä rosoista, jylhää, kirpeän kirkasta pohjolaa.

Olen etäsuomalaisena joutunut elämäni aikana miettimään paljon juuri kotimaan, isänmaan, kodin, kansan, perinnön ja juurien merkitystä. Olen huomannut, että kun on yksin maailmalla, oman identiteetin merkitys kasvaa.

Sosiologina osaan ladella ilmiölle kaiken maailman teorioita siitä, kuinka ihminen määrittelee itsensä rajaamalla oman vieraasta. Ja että tämä raja on sekä terveen ja välttämättömän identiteetin että sairaan tai ylikorostetun, narsistisen ja nationalistisen identiteetin perusta. Kaikki riippuu tuon rajan joustavuudesta, sille annetusta arvosta ja sen ehdottomuudesta.

Tiedän, että nykyisin kuuluu ajatella kaiken olevan sosiaalista rakennelmaa, konstruktia. Sellaista, joka opitaan. Siksi kaikki on suhteellista. Mikään ei ole ehdotonta. Siksi ei ole totuuttakaan, koska, totuus riippuu aina katsoja kulmasta ja kokemuksesta.

Niin, ihmisen tasolla tämä näkemys on looginen ja se on myös toisen ihmisen ymmärryksen perusta.

On vain yksi ongelma: Samalla kun sanomme, että kaikki on suhteellista, vesitämme omat arvomme. Sanomme, ettei se, mihin uskomme, se hyvä, mitä arvostamme, ehkä olekaan sitä loppupeleissä.

Kun ajattelen kotimaatani, olen oppinut Saksassa pyytelemään anteeksi kaikentasoisia isänmaallisuuden tunteita. Jos saksalaiselle sanoo rakastavansa isänmaataan, se on sama, kuin jos sanoisi rakastavansa kansanmurhia, keskitysleirejä ja Hitleriä.

Niitä en ehkä kuitenkaan rakasta. Mutta rakastan Suomea. Ja se tunne on jotain ehdotonta, jotain muuta, kuin opittua. Vaikka opittuahan se on! Ja vaikka isänmaanrakkaus olisikin salakavalasti annettu minulle äidinmaidon mukana, koen sen olevan muuttamaton osa minuuttani. Se on niin suuri osa sitä, kuka olen, että muuttamalla sitä, en olisi enää minä.

Onko sitten ihan sama, jos olisinkin joku muu? Minulle ei. Olen mielelläni minä. Ja rakastan mielelläni niitä asioita, joita rakastan ilman, sttä pyytelisin sitä keneltäkään anteeksi. Rajaan itseäni siitä, mitä en ole. Koska haluan pitää kiinni siitä, mitä olen.

Onko se väärin? Tarkoittaako se, että olen kaikkea sitä muuta vastaan, mikä ei ole osa minua?

Se hetki, kun lentokone laskeutuu pilvien alapuolelle ja näen kotimaani havumetsät ja kimaltelevat järvet, on joka kerta yhtä taianomainen. Tuota tunnetta on vaikea pukea sanoiksi, tai ainakin yhtä vaikeaa, kuin rakkautta on vangita paperille.

Kun haistan suomalaisen metsän kirpeän tuoksun, tunnen viileän tuulen hiuksissani tai näen maailman siinä valossa, joka paistaa täällä pohjoisessa eri kulmasta, koen olevani onnellinen ja vahva. Tunnen suorastaan, kuinka jalkani juurtuvat tämän maan kamaralle. Niiden kautta imen voimaa. Ammennan siitä lähteestä, mihin esi-isäni ja -äitini ovat elämällään kaataneet viisauttaan.

Silloin tiedän, kuka olen.


Tässä saksaksi noin vuosi sitten kirjoittamani kolumni samasta aiheesta.

Aamuinen mökkimaisema

Lahja ystävälle

Tässä ystävälleni maalaamani taulu. Se on muisto yhteiseltä vaellukseltamme.
On ihanaa löytää  jälleen maalaamisen ilo!

Tämä tyttö!

Tekee elämästä elämisen arvoista - yhdessä veljiensä kanssa! Heistä kiitollisena!

Sadepäivän kaaoksen keskellä...

... syntyy joskus jotain hyvää.

Kolmen villin pikkulapsen äitinä voi tuskin kuvitella mitään karmeampaa, kuin sadepäivän, jolle ei ole mitään suunnitelmaa.

Päivä meinasikin räjähtää käsiin, kun jostain kumman syystä sorruin leikkimään superäitiä.

Kuvittelin rauhallisen kiiltokuvan, jossa äiti leipoo huivi päässä hymyilevien ja punaposkisten lasten kanssa. Ajattelin, että tehdäänpä mekin samalla tavalla.

Eipä tehty. Pikkuleipätaikinan tein vielä illuusioni houreissa ja iloisin mielin. Jonka jälkeen meidän leipomisesta olisi saanut enemmänkin ainesta telkkarin kauhukasvatusohjelmiin.

Pullan ja tuoreiden pikkuleipien tuoksu herättää minussa jonkinlaisen eheän maailman kaipuun. Leipoessani tuo eheys kuitenkin muuttui karrikoiduksi irvikuvaksi todellisuudestani: Elämäni hyppäsi silmille hyvin karuna. Sillä hetkellä se tuntui yhtä synkältä, kuin sadepilvet ikkunan takana. Ja perhe tuntui kovin rikkinäiseltä.

Meidän leivonta loppui kaikkien karjuntaan, jokaisen osallisen vuodattamiin kyyneliin, ja täydelliseen turhautumiseen. Vannoin, etten enää koskaan leivo. Ikinä. En.

Hiljalleen hyvä olo ja iloinen mieli palasivat jostain jauhokasojen alta. Ja lopulta innostuimme piirtelemään, ottamaan kuvia yhdessä ja arkartelemaan.

Ja melkein ivaillakseen symboliikallaan, aurinko kurkisti kuin kurkistikin vielä ennen nukkumaan menoa pilven takaa.

Tässä pikkuperheemme tämän päivän luovuuden tulosta:

"Omakuva", Hermann, 3,5 v.

"Aurinko", Hermann, 3,5v.

"Koppakuoriainen", Hermann, 3,5v.

Iida-täti ja Gustav askartelemassa

Hilda ja koru

Pelleilyä

"Vihainen äiti", Hermann, 3,5v.

Taiteilija työssään

"Nyrkki" (huh!)

Työn iloa

"Paita"

"Ihanaa!" huusi Herkku

Yhteinen muotikuva. Valokuvaajana Hermann, Äiti apuna ja mallina uuden liivinsä kera.

Apua ja naisenergiaa

Tänään tekisi mieli kirjoittaa, ettei ole kauheasti syytä olla kiitollinen juuri mistään. On huono päivä, sataa, on kaikenlaisia suuria ja pieniä ongelmia. On yksinäinen olo.

Mutta kun mietin tarkemmin tiedän, että kyllä sitä valoa jostain kulmasta löytyy. Sitä vain täytyy etsiä niin kovasti tällaisina päivinä. Eikä millään jaksaisi.

Eilen sain muistutuksen siitä, kuinka hyvät naapurit meillä on. Maalattuani olohuoneen vimmeisen (!) seinän, työnsin yksin vanhaa antiikkista vitriinikaappia takaisin seinälle. Se oli täynnä laseja ja perintöposliinia. Sattumoisin en tiennyt, että yksi sen jaloista oli irtonainen.

Työnsin kovin varovasti - kaappi on niin painava, ettei sitä saa yksin liikautettua kuin millin kerrallaan. Ja silti kävi pahin mahdollinen: kaappi kaatui hyvin kaltevaan kulmaan seinää vasten. Kuului kauhea kolina ja kilinä. Pelkäsin pahinta. Huomasin, että jopa kaapin irrallinen vitriiniyläosa oli meilkein luiskahtanut alas.

Jäädessäni sitä siihen pitelemään ja poikien juostessa hakemaan apua naapureilta, tuli mieleen, kuinka kolmevuotiaas serkkuni aikoinaan huusi isälleen: "katarooppi!" Kun isä tuli katsomaan, pieni poika seisoi ja piteli kaikin voimin puoliksi kaatunutta kirjahyllyä pystyssä.

Minunkin teki mieli eilen huutaa "katarooppi". On itseasiassa tehnyt mieli huutaa sitä aika usein viime aikoina.

Pian olohuoneessani seisoi koko neliperheisen talon asukkaat yöpuvuissaan. Kello oli nimittäin kahdeksan aamulla ja oli sunnuntai. Siinä yhdessä pähkäilimme ja saimme kuin saimmekin kaapin takaisin pystyyn. Lopputulos oli yksi ainoa rikkinäinen lasi. En vieläkään käsitä, miten se voi olla mahdollista.

Eikä tämä ole ainoa kerta, kun naapureistani on ollut suuri apu. Alakerran setä ja täti ovat lapsilleni kultaakin kalliimmat vara-isovanhemmat.

He auttavat päivittäin milloin missäkin, vievät lapsia ulos, tuovat piirakkaa, hilloa tai ylimääräistä keittoa. Välillä saan kurkkuja, marjoja tai kesäkurpitsaa siirtolapuutarhasta. Toisinaan he vaihtavat rannekelloni patterit, poraavat sieniini reikiä, korjaavat rikkinäisiä huonekaluja, rakentavat pihaamme pojille kiipeilytelineen, korjaavat gustavin pyörän, ottavat itkuhälyttimen, että pääsen lenkille, kun lapset nukkuvat. Ottavat lapset, että pääsen lääkäriin. Vievät tai hakevat lapsia tarhasta. Voisin jatkaa vielä pitkästi. Sanat eivät riitä osoittamaan kiitollisuutta.

Tässä kuva pelastetusta kaapista. Vitriiniosa on nostettu turvaan lattialle, kunnes kaapin jalka on saatu korjattua lopullisesti.

Pelastettu vitriini

Sain laitettua kuvia seinille.

Tässä uusi ihana kenkähyllyni ja sen päällä sukupuu kuvina seinällä. Kenkähyllyn yläosa on varattu suvun vahvojen naisten potreteille. Ajattelin, että kenkähylly on sopiva paikka naisenergian arvostukselle. Hyllyn päällä on vasta neljä kuvaa, tarkoitus on kerätä siihen niitä lisää.

Kukkakoristelu

Naisenergiaa

Kiitollinen tänään...

Siitä on jo yli viikko, kun kirjoitin viimeisen kiitollisuuslistani. Tarkoitus olisi tehdä se kerran viikossa. Tässä kymmenen asiaa, joista olen kiitollinen juuri nyt:

• Gustavin uusista ihanista vaatteista, jotka ostimme eilen koko konkkaronkan kera. Nyt lapseni ei näytä enää kerjäläiseltä. Minulle Gustin uudet vaatteet olivat yhden asian hoitaminen siltä pitkältä laiminlyötyjen asioiden listalta, joka on kasvanut sitten viime tammikuun.

• Hildan vaatekaapin siivouksesta. 

• Aamuisesta maitokahvistani.

• Siitä, että lasten isä hakee heidät tänäiltana ja ottaa huomisen vapaaksi - ihan vain auttaakseen minua.

• Marla Blumenblattista ja Die Ärztestä autossa. (Ja siitä, että pojat osaavat jo kaikki sanat ja laulavat innoissaan mukana.)

• Hildan uudesta perheen pelle-roolista. Saamme poikien kanssa päivittäin hyvät naurut.

• Tiedosta, että sisko poikkeaa maanantaina kylään, ennen kuin lähtee toiselle puolelle maailmaa melkein vuodeksi.

• Siitä, että herään nykyisin ihan tyytyväisenä. Ja, että huonot suruntäytteiset päivät ovat enää harvassa. 

• Hyvästä ystävästä. Tai hyvistä ystävistä.

• Häämöttävästä kotimaan jälleennäkemisestä.  

Särkynyt

Niin tuttu, mutta paranee aina vain elämänkokemuksen myötä. Tässä Jipun tulkitsemana:

Olen särkynyt saviruukku 

Pala palalta murtui pois 

Vain ihmettelin ja itkin 

En millään murtunut ois 

Sinä Herra minut murskasit 

Vaan talletit kaikki palat 

Niin paljon minua rakastit 

Tahdoit uutta kokonaan 

Anna savelle uusi muoto 

Tee minusta uusi ruukku 

Niin rakkautesi nyt näytät 

Taas murtunutta käytät 

Tahdon kertoa särkyneille 

Ei siruja heitetä pois 

Kallista halpa savikin 

Mestarin kädessä ois

Keskeneräistä elämää

Äitiys on ollut minulle elämäni suurin haaste.

Sen haasteellisuus piilee lähinnä siinä, että täytyy opetella elämään keskeneräisyyden kanssa.

Keskeneräisyydellä tarkoitan ensin itseäni. Täydellisyyteen verrattuna olen hyvin vajaa. Tämän hyväksyminen on perfektionistille kova koulu käytäväksi. En olekaan se hyvä ja valmis ihminen, miksi itseni kuvittelin ennen lapsia.

Lasten kautta olen nähnyt oman itseni kuilut ja mieleni pimeät syvänteet. Niihin ei ole kiva katsoa.

Lasten kautta siihen on pakotettu. Siksi uskon, että olisin ollut omahyväisempi ilman lapsia. Olisin uskonut omaan hyvyyteeni ihmisenä.

Ilman lapsia en olisi ehkä koskaan joutunut kohtaamaan niitä asioita itsessäni. Missä niitä kuiluja nykyään muuten itsessään kohtaa, jos ei sitten satu olemaan keskitysleirin vartija, stasi-agentti tai sotilas.

Missä joutuu todella kohtaamaan asioita, jotka ovat ihmisyydelle perustavanlaatuisia: Miten käytän valtaa heikompiani kohtaan? Olenko johdonmukainen kasvattaja vai mielivaltainen tyranni? Elänkö sittenkään niiden ihanteiden ja arvojen mukaan, joita pidän tärkeinä?

Vanhempana joutuu tekemään jatkuvaa työtä itsesnä kanssa. Tasapainoilemaan arvojen ja todellisuuden välillä. Aina välillä horjahtaen.

Mutta vanhempi joutuu hyväksymään oman vajaavaisuutensa lisäksi myös lapsen keskeneräisyyden. Sen, että lapsi on vielä pieni, eikä osaa kaikkea. Vanhempi joutuu hyväksymään, että lapsi on oma vahva persoonansa, jolla on oma tahto.

Eivätkä lapset ole suinkaan aina suloisia enkeleitä. He myös valehtelevat, satuttavat toisiansa ja toimivat lähes aina vahvimman lain mukaan - eivät rakkauden tai empatian.

On vaikea hyväksyä, että vaikutusvaltani vanhempana on rajallista: Lapsi ei ole täysin minun kontrollissa. Eikä elämä lasten kanssa vastaa millään tavalla hallittua kiiltokuvaidylliä. Sen myöntäminen ei ole helppoa.

Mutta kamppailu keskeneräisyyden kanssa ei lopu tähän: Äitinä joutuu hyväksymään myös päivittäin juuri luututulle lattialle kaadetut puurot ja kaiken maailman muut sotkut, joista ei viitsi edes mainita. Etenkään kolmen alle kouluikäisen lapsen äitinä.

Täytyy vain oppia hyväksymään, että oma työ on välttämätöntä, mutta hyvin lyhytkestoista ja aliarvostettua. Se tarkoittaa, että on opittava elämään sotkun keskellä, vaikka olisi juuri tehnyt suursiivouksen.

Mielestäni olen oppinut tätä taitoa viimeisen puolen vuoden aikana kiitettävästi. Yksinhuoltajana minusta on tullut joustavampi ja suopeampi itseäni kohtaan. Siedän nykyisin sekä pään sisäistä, että ulkoista kaaosta paremmin kuin ennen.

Tässä vähän esimakua työn alla olevista projekteistani, joista on tarkoitus kirjoittaa lähiaikoina enemmän.

Tässäkin opettelen kärsivällisyyttä ja keskeneräisyyden hyväksymistä. Ettei kaikki ole valmista aina heti. Ja silloin, kuin itse haluan. Eikä silloinkaan läheskään täydellistä.

Hilda työn alla olevan kenkähyllyn sisällä piilossa.

Tyynyliina tilkkutöitä.

Olohuoneen viimeisen seinän maalaus.

Olohuoneen kaaos.

Vanhat uudelleen maalatut kirjahyllyt ja rakkaat kengät odottamassa uutta kotihyllyänsä.

Tauluja ja kehyksiä.

Luonnoksia kenkähyllyn koristelua varten

Tie, juoksukengät ja minä

Seison lähtöviivan takana. Ympärilläni on noin sata muuta innokasta juoksijaa. Lähtöön on muutama minuutti.

Yleensä viimeistään nyt minut valtaa jännitys: sydän tykyttää, jalat ovat levottomat, täytyy hyppiä, ravistella käsiä. Suu kääntyy hymyyn, jota ei saa enää pois. Se vastaa tavallisissa oloissa varmasti enemmänkin iloista irvistystä. Mutta nyt kaikilla on tuo sama jännityksen sekainen ilme kasvoillaan.

Musiikki käännetään kovemmalle. Tunnelma on räjähdysmäisen energinen. Hetken mietin, jaksanko?

Katson alas jalkojani ja näen tutut juoksukenkäni. Ne ovat olleet uskollinen ja luotettava kumppani ja seuranneet minua viimeisen vuoden aikana kuudessa juoksutapahtumassa.

Ne ovat kantaneet minua tämän vaikean vuoden läpi. Kun juoksu on välillä ollut ainoa tapa selviytyä täysjärkisenä.

Ne ovat jakaneet iloni ja suruni lenkkipolulla. Sateessa, paisteessa, läpi mudan ja veden extreme-juoksussa, yli kallioiden ja vuorien vaelluksella. Ne ovat seisseet 1602 metrin korkeudessa ja ihailleet avautuvaa maisemaa. Ne ovat juosseet halki Berliinin katujen.

Nyt ne ovat Schorfheiden Altkükendorfin mukulakivisessä kylässä. Ympäröivä maisema, sen mäet, metsät ja järvet odottavat niitä ja minua.

Juoksijat toivottavat toisilleen onnea ja syventyvät sitten itseensä. Juoksun aikana ei yleensä puhuta, vaikka juostaisiin rinnakkain. Toisen tasaisen hengityksen kuuleminen vierellä on joskus montaa sanaa lohdullisempaa. Joskus takaa lähestyvänä juuri tarvittava ärsyke loppurutistukseen.

Lähtölaskenta kajahtaa: minä ja rakkaat kenkäni lähdemme kohti uusia haasteita.

Uskolliset juoksukenkäni eivät jätä pulaan.

Turhautumisen ja ideatulvan välillä

Olet saattanut huomata, etten ole kirjoittanut muutamaan päivään. Sille on syynsä. Ja syitä on monia: on pieniä, jotka vaativat välillä enemmän äidin aikaa ja huomiota, on paljon hoidettavia asioita, on uusi maalausprojekti aloitteillaan (siitä enemmän myöhemmin!). Kaikenlisäksi blogisivustoni ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin (huomaa outo taitto ja kuvat).

Mutta ennen kaikkea olen ollut kovin turhautunut.

Olen miettinyt pääni puhki, mitä hyötyä tästä kirjoittamisesta on kenellekään. On tuntunut siltä, että päästäni rullautuu monta lankakerää. Langat purkautuvat joka suuntaan, enkä millään ehdi keriä niitä. Seurata niitä ja katsoa, mihin kukin niistä johtaa.

Olen kiitollinen ideoista, sillä se ovat toivon merkki. Pitkään ajatukseni olivat kietoutueet harmaaseen sumuun. En erottanut niitä. En saanut niistä otetta ja vaikka sainkin, ne olivat kohmeisia ja kovin kankeita.

Nyt tuntuu, kuin jonkinlainen vuosia kasautunut pato olisi purkautunut päässäni. Ideat ryöppyävät kaikkiin suuntiin, kuin keväinen tulva. Ongelma on se, etten osaa vielä kanalisoida sitä. En tiedä edes mihin päin kaikkea tätä intoa, energiaa ja luovuutta kannattaisi johdatella ja viedä.

Turhaudun, kun en tiedä mitä puroa, mitä lankakerää kannattaisi lähteä seuraamaan. Aikaa kun on rajoitetusti ja voimiakin usein hulinan täytteisen päivän päätteeksi vain vähän.

Uutta energiaa ja innostusta olen ammentanut jugendstil-ornamenteista ja kuvioista. Koko tuo aikakausi, koko sen estetiikka ja maailma on aina kiehtonut minua. Näistä ja monista muista olen juuri nyt kovin inspiroitunut. Mitä niistä vielä syntyy, se nähdään. Kunhan saan kerittyä niitä ajatuksiani taas rullalle:

Tästä minulle tuli tänään hyvä mieli

Maistiaisia uuden Berliiniläisen muusikon MARLA BLUMENBLATTIN juuri julkaistulta levyltä (valitettavasti linkitys ei onnistunut kunnolla).

Minulle tuli tästä tänään hyvä mieli. Ehkä sinullekin?
 

Marla Blumenblatt: Gartenpavillion

Ihana perjantai!