Suruprosessi on hitaasti noustava portaikko. Jokainen askel on otettava kerrallaan. Joskus tuntuu, että tämä sama rappunen on noustu jo moneen kertaan ja silti se on noustava uudelleen.
Näennäisesti samasta oppii joka kerta jotain uutta. Ja se vie seuraavalle portaalle. Ylöspäin.
Kaikesta irtiotosta, lankojen päättelystä, ovien sulkemisesta huolimatta, tajusin tänään erään asian: Huomasin eläväni varjoelämää. Edelleen.
Juhlimme tämän joulun yhdessä. Se on lapsille paras joululahja, jonka voimme vanhempina antaa. Se on mahdollista, koska olemme jonkinlaisia ystäviä. Sukulaisia. Kykenemme sietämään toistemme seuraa, kuten sukulaiset sukujuhlissa. Pystymme jopa nauttimaan yhdessäolosta, koska se palvelee jotain suurempaa. Perhettä. Yhteenkuuluvuutta.
Olemme jo kauan sitten luopuneet kovempien panosten ja aseiden raahaamisesta rintamalinjoille: Kovettumisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Olemme ymmärtäneet, että on parempi olla ajattelematta asioita sen kummemmin. Etenkään sitä, mikä olisi reilua. Elämä ei ole. Ja siltikin se voi olla ihan hyvää.
Oikeudenmukaisuuden vaatiminen ei takaa rauhaa.
Vaikka iloitsen tulevasta joulusta, en voi olla ajattelematta, että se on vain varjo entisestä.
En enää toivo vanhaa takaisin. Mutta uuden puuttuessa, koen eläväni varjomaailmassa, kuten Platonin luolassa: Tyydyn varjoihin, niiden heittämien oikeiden asioiden kadottua johonkin ideoiden, ideaalien maailmaan.
Maailmaan, johon minun on hyvin vaikea tästä hetkestä käsin uskoa.
Toisaalta ajattelen, ettei se entinen elämä, jonka varjossa nyt elän, välttämättä ollut sen parempaa. Jos joulu tuo meille kaikille hyvän mielen, jos onnistumme juhlimaan sitä vähemmillä odotuksilla ja paineilla,
onko se sitten oikeasti sen huonompaa?
Uskon vakaasti, että minulla on tulevaisuus ja toivo. Että vielä löydän ihan hyvän elämän, josta käsin voin itse heitellä luolan seinille uudenlaisia varjoja.
Tai ehkä jo sitä teenkin.
