Nomen est omen

Juuri nyt olen kiinnostunut Annie Oakleysta. Seuraavista syistä: pidän aseista ja pidän vahvoista naisista, jotka uskaltavat olla erilaisia. Jotka valloittavat "miehistä" maailmaa, jota kylläkin on aina vain vähemmän valloitettavaksi.

Annie Oakley oli pieni nainen (152 cm) ja eli aikakaudella, jolloin naisen kuului saada lapsia, ei olla maailmankuulu ampuja. Ja silti hän oli juuri sitä.

Tässä muutama sitaatti:

"I ain't afraid to love a man. I ain't afraid to shoot him either."

 "I would like to see every woman know how to handle firearms as naturally as they know how to handle babies."

"When a man hits a target they call him a marksman. When I hit a traget, they call it a trick. Never did like that much."

Uusi vuosi

Vietän tämän uuden vuoden aaton yksin. Kyllä, luit oikein. Aivan yksin. Kotona. Tekemättä juurikaan mitään.

En ole säälittävä kotona itkevä uhri, vaikka täällä yksin blogiini kirjoittelenkin, kun muut räjäyttelevät ulkona ilotulituksia ja kohottelevat maljoja. Päinvastoin: tämä on tietoinen päätös.

Takanani on muutama hyvin kivulias, rankka ja sekava vuosi. Olen ollut eksyksissä. Menettänyt kosketukseni keskustaani, kuten joskus joogassa horjahdellessani. Olen haparoinut sumussa tietämättä mihin päin suunnata.

Kaksi vuotta sitten juhlin iloisen uuden vuoden täynnä uskoa anteeksiantoon ja uuteen alkuun. Kaksitoista päivää myöhemmin mieheni astui ulos ovesta ja lähti. Vuosi sitten vietin ehkä elämäni sekavimman uuden vuoden.

Olen ollut rauhaton.

Olen ollut kuin levoton villihevonen. Raivonnut. Potkinut takajalkojani. Heittänyt jokaisen auttajan selästäni. Silmäni ovat mulkoilleet hullun lailla, sieraimista on noussut savua, kuten raivoavilta häriltä sarjakuvissa.

Mutta koen vahvasti, että olen vihdoin taittunut suuren Kesyttäjän tahtoon. Kuullut hevoskuiskaajan kuiskaukset, oppinut luottamaan. Ja löytänyt sisäisen rauhan.

Nyt haluan hiljaisuutta. Eheyttä.

Sieltä se voima kumpuaa: rauhasta ja luottamuksesta tulevaisuuteen.

Kuva täältä

Meidän hyvä joulu

Aina yhtä kornin kaunis

Varjoelämää

Suruprosessi on hitaasti noustava portaikko. Jokainen askel on otettava kerrallaan. Joskus tuntuu, että tämä sama rappunen on noustu jo moneen kertaan ja silti se on noustava uudelleen.

Näennäisesti samasta oppii joka kerta jotain uutta. Ja se vie seuraavalle portaalle. Ylöspäin.

Kaikesta irtiotosta, lankojen päättelystä, ovien sulkemisesta huolimatta, tajusin tänään erään asian: Huomasin eläväni varjoelämää. Edelleen.

Juhlimme tämän joulun yhdessä. Se on lapsille paras joululahja, jonka voimme vanhempina antaa. Se on mahdollista, koska olemme jonkinlaisia ystäviä. Sukulaisia. Kykenemme sietämään toistemme seuraa, kuten sukulaiset sukujuhlissa. Pystymme jopa nauttimaan yhdessäolosta, koska se palvelee jotain suurempaa. Perhettä. Yhteenkuuluvuutta.

Olemme jo kauan sitten luopuneet kovempien panosten ja aseiden raahaamisesta rintamalinjoille: Kovettumisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Olemme ymmärtäneet, että on parempi olla ajattelematta asioita sen kummemmin. Etenkään sitä, mikä olisi reilua. Elämä ei ole. Ja siltikin se voi olla ihan hyvää.

Oikeudenmukaisuuden vaatiminen ei takaa rauhaa.

Vaikka iloitsen tulevasta joulusta, en voi olla ajattelematta, että se on vain varjo entisestä.

En enää toivo vanhaa takaisin. Mutta uuden puuttuessa, koen eläväni varjomaailmassa, kuten Platonin luolassa: Tyydyn varjoihin, niiden heittämien oikeiden asioiden kadottua johonkin ideoiden, ideaalien maailmaan.

Maailmaan, johon minun on hyvin vaikea tästä hetkestä käsin uskoa.

Toisaalta ajattelen, ettei se entinen elämä, jonka varjossa nyt elän, välttämättä ollut sen parempaa. Jos joulu tuo meille kaikille hyvän mielen, jos onnistumme juhlimaan sitä vähemmillä odotuksilla ja paineilla, onko se sitten oikeasti sen huonompaa?

Uskon vakaasti, että minulla on tulevaisuus ja toivo. Että vielä löydän ihan hyvän elämän, josta käsin voin itse heitellä luolan seinille uudenlaisia varjoja.  

Tai ehkä jo sitä teenkin.

Kiitollinen...

Santa Baby...

Rakas Joulupukki,

olen ollut tänä vuona todella kiltti tyttö. Tai, jos ollaan rehellisiä, olen ollut ehkä kaikkea muuta, kuin "kiltti". Olen kompastellut (lähinnä omaan ylpeyteeni), olen kaatunut komeasti rähmälleni, olen saanut näyttäviä mustelmia. Olen rypenyt itsesäälin pohjamudissa niin perusteellisesti, ettei ollut jäljellä enää kuin yksi suunta: ylös.
Olen ollut omahyväinen ja itserakas, olen ollut uhri, saanut kolhuja ja naarmuja. Mutten ole peitellyt tai hävennyt heikkouksiani, vaan ottanut tyhmyyksistä opikseni. Ainakin haluan uskoa näin. Olen kasvanut yli rajojeni. Olen antanut anteeksi. Olen asettanut uusia virstanpylväitä. Olen sulkenut ovia ja avannut ikkunoita.
Olen oppinut, etten ole hyvä omasta voimastani. Tarkemmin sanottuna en ole mitään ilman armoa, rakkautta ja anteeksiantoa. Olen oppinut, että olen vajaavaisena omana itsenäni aivan riittävän hyvä. Nainen. Äiti. Tytär. Sisko. Ex-vaimo. Ystävä. Työntekijä. Vihollinenkin.
Niin, rakas Joulupukki, en ole ollut kiltti. Mutta olen ollut rehellinen. Itselleni ja muille.

Tässä siis toivomuslistani:

- olohuoneen matto ja verhot
- uudet keittiön kalusteet
- parketti eteiseen ja makkariin.
- joogamatto
- joogan intensiivikurssi
- matka Wieniin, Prahaan, Roomaan, Alpeille... Seattleen
- kello
- lastenvahtiapua
- juoksukaveri
- <3
... ja kaikkea muuta.

Onni

Tässä vajaan viisivuotiaan taiteilijapoikani Hermannin piirrustuksessa on jotain, joka kuvaa minulle onnea. 

Hermann: 
"Käsipeilin muotoinen puu, jossa kasvaa kukan näköisiä omenoita". 
Vahakynä revitylle paperille, n. 20x30cm.

Sky Ferreira

Kiitollinen tänään

Tänään olen kiitollinen näistä:

- Kahden viikon lenkkitauon jälkeisestä kevyestä lenkistä pakkassäässä. Hermolääkettä!
- Lasten ilosta, kun saivat avata joulukalentereidensa ensimmäisen luukun. <3
- Joulusalaisuuksista ja kellarista haetuista muistorikkaista koristeista.
- Eilisestä tuokiosta lasten kanssa, kun katsoimme vanhoja vauvavideoita tietokoneeltani. Mitä ihania pikkuisia he olivat - ja ovat edelleen!
- Hermannin ja Gustavin adventti-projektista. (Siitä lisää pian! Kaikki mukaan!)
- Hildan ponnarista.
- Tärkeästä ja virallisesta olosta. Siitä, että nyt olen aikuisten maailmassa tasavertainen keskustelukumppani, koska työstäni maksetaan... Niin, olen kiitollinen ensimmäisestä työpäivästä!
- Siitä, että saan tehdä työtä kotoa, eivätkä lapset sitä juurikaan huomaa.
- Seison vihdoin taas omilla jaloillani. Olen itsenäinen!

Kainalosauvoista

Kertoessani kesällä elämäni silloisesta kaaoksesta eräälle vanhalle, hyvälle ystävälleni, hän kysyi minulta yksinkertaisen kysymyksen: "Anni, mihin tarvitset kaaosta?"

Kysymys pysäytti.

Minullehan oli aiheutettu tämä kaaos. Olin joutunut siihen. Olin ehkä syypää osaan sekasorrosta, mutta eihän suurin osa siitä mennyt kuitenkaan minun piikkiini...

Ystäväni kertoi käyneensä läpi mullistavan terapian, jossa terapeutti pyysi kertomaan istunnon alussa kuluneesta viikosta, tai elämästä yleensä. "Jos sanoin, että olen ollut tällä viikolla surullinen, terapeutti kysyi minulta, mihin olen tällä viikolla tarvinnut surua", ystäväni kertoi.

Kysymysten idea oli ystäväni mukaan omien ajatusten käsittely eri näkökulmasta: Vastuunotto omista tunteista ja reaktioista, jotka ovat erillisiä siitä, mitä on konkreettisesti tapahtunut.

Esimerkki: Kun maitolasi kaatuu pöydälle, jonka ääressä on kolme lasta, yksi heistä sanoo, "Se on sinun syytäsi, koska pelleilit ja hosuit!" Toinen alkaa huutamaan, riehumaan ja vajoaa lopulta surulliseen itsesyytökseen, kun on muka aina se "paha". Kolmas hakee rätin ja sanoo "Ei haittaa!"

Terapiassa kysyttäisiin ensimmäiseltä lapselta, "Mihin tarvitset syntipukkia?". Toiselta kysyttäisiin, "Mihin tarvitset 'pahuutta'" ja kolmannelta "Mihin tarvitset rättiä, joka pyyhkii toisten jäljet?"

Kysymys on vastuuttamisesta. Itsensä ja muiden. Tämän ajattelun ja näiden yksinkertaisten kysymysten kautta oppii vastuun kantamista omasta reaktiosta siihen, mitä on tapahtunut. Huomaa, mitä kieroja kuvioita ihmissuhteissa helposti piirrellään. Mitä itse piirtelee ja mitä muut piirtelevät.

Oppii huomaamaan, mitä hyötyä tietystä käyttäytymismallista itselle on voinut olla.

Jos lapsuuden perheessä opitut mallit jatkuvat aikuisiälle, ne muodostavat helposti perustan koko identiteetille. Niistä seuraa suuria ongelmia etenkin, jos ei koskaan mieti, mistä ne juurtavat.

Meidän tulee oppia erottamaan toisten tapa toimia siitä, miten itse sen koemme. Voi olla, ettei toinen olekaan kohdellut meitä väärin. Tai voi olla, että se, minkä koimme ystävälliseksi, onkin ollut manipulointia, jota olemme itse edesauttaneet juuri siksi, että olemme halunneet tulkita sen ystävällisyydeksi.

Vastaus on vastuuttaa itsensä ja toiset. "Lähetä vastuu oikeaan osoitteeseen - itsellesi ja toisille", ystäväni sanoi.

---

Itse olen sattuneista syistä pohtinut näitä juttuja paljon viime päivinä.

Koen, että ilman tuota tukalan totuudellista kysymystä ("mihin tarvitset sitä?"), opettelemme nojaamaan elämässämme kaikenlaisiin kainalosauvoihin, tukikeppeihin ja proteeseihin.

Tätä edesauttaa se tosiasia, että länsimaalaisesta yhteiskunnasta on syrjinnän ja vainojen vuosien jälkeen tullut "uhriyhteiskunta". Se korottaa vähemmistöt ja kaikenlaiset oikeat tai kuvitellut "uhrit" kritiikille immuuniin asemaan.

Tässä ilmapiirissä on hyvin houkuttelevaa uskoa omaan eriarvoisuuteensa. Muhia uhrin roolissa. Siinä ajatuksessa, ettei minua kohdella reilusti muihin nähden.

Jokainen voi keksiä jonkin asian elämästään, mikä on muka huonommin kuin muilla. Voin tehdä aloitteen, jos et usko.

- Olen kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja, joka hoitaa sataprosenttisesti lasten arjen. Kun aloitan pian täyspäivätyön, on epäreilua, että joudun kilpailemaan miesten kanssa, joiden vaimot hoitavat pienet lapset kotona. Tai joilla ei ole lapsia ollenkaan. Tai lapsettomien nuorten naisten kanssa. On epistä, että harteillani on kaikki vastuu, jota en voi jakaa arjessa kenenkään kanssa. On epistä, että tämä lasti vaikuttaa suorituskykyyni työntekijänä ja psyykkeeseeni äitinä.

- Olen "kielirampa". Kun kilpailen saksalaisten toimittajien kanssa, kieleni on aina huonompaa, koska se ei ole äidinkieleni. Olen aina huonompi ja epävarmempi. Hapuilen ilmassa, minulta puuttu pohja kuin sarjakuvahahmolta, joka on jo aikaa sitten juossut jyrkänteeltä, mutta ei ole vielä tippunut, koska ei ole vielä huomannut polkevansa ilmaa...

(Lista on pidempi, mutta pointti tuli varmaan selväksi.)

Nojautuessani omaan uhrikainalosauvaani selitän kuitenkin lähinnä vain itselleni, miksi en voi antaa työelämässä sataa prosenttia. Sitä minun sataa prosenttia.

Olisi hyvä miettiä seuraavaa: Miksi en voisi muka riittää tällaisena, ilman uhriroolia ja sen tuomaa tukea? Miksi minua pitäisi kohdella erityisesti, varoa, olla kritisoimatta? Enkö sittenkään halua tasa-arvoa? Samaa kohtelua kuin muut? Miksi en puhu itseäni vapaaksi? Heitä kainalosauvoja menemään? Miksi en "nouse ja kävele", kuten rammat raamatussa?

Selitän itselleni, kuinka muilla on etuoikeutettu asema. Kuinka heillä on muka kaikki hyvin. Onko? Enkö itse syyllisty tässä kohtaa ennakkoluuloihin? Kukaan ei ole täydellisen oikeudenmukaisessa, etuoikeutetussa asemassa. Toinen ei voi koskaan nähdä, minkä asioiden kanssa toinen sisäisesti taistelee. Ovatko jotkut ongelmat ja eriarvoisuudet tärkeämpiä ja vakavampia kuin toiset? Kuka siitä päättää, kun ihminen voi kokea elämää vain subjektiivisesti.

Kyse on vastuun kantamisesta omasta elämästä. Omien lähtökohtien hyväksymisestä. "Huonoihin" lähtökohtiin voi olla syyllinen joku toinen, kohtalo, tapaturma, sairaus tai minä itse. Mutta oli vastuussa huonoista olosuhteistasi ja tähän astisesta elämästäsi kuka tahansa, olet ja pysyt valitettavasti vastuussa siitä, miten asiat kehittyvät tästä eteenpäin. Olen kirjoittanut ja puhunut tästä samasta asiasta ennenkin.

Kyse on lähinnä siitä roolista, mihin itsesi puhut. Puhutko itsesi uhriksi? Miksi et käännä asioita toisin päin ja puhu itseäsi sankariksi? Sankarit eivät tarvitse kainalosauvoja, vaikka he olisivatkin epätäydellisiä.

Se on sinun valintasi.

Mikä on sinun kainalosauvasi?

Mihin tarvitset sitä?

Ovi

Jos yrität sulkea elämässäsi jotain ovea, voin antaa yhden neuvon, jonka olen itse vasta juuri oivaltanut: Elämässä mikään ei ole ikuista. Koska emme itsekään ole sitä. Koska olemme aikaan ja paikkaan, tähän päivään ja olosuhteisiimme sidottu.

Sinun ei tarvitse etkä voi tehdä mitään lopullista.

Voimme tehdä päätöksiä vain tästä hetkestä katsoen, koko sydämellämme ja omallatunnollamme.

Siksi mitään ei voi tehdä ikuisuutta ajatellen. Emme voi päättää asioita sillä mielellä, että päätöksen pitää olla horjumaton koko loppu elämän. Avioliittokin solmitaan vain ja ainoastaan tahdon voiman varaan. Uskollisuutta, sitoutumista ja rakkautta ei vannota, sitä tahdotaan yhdessä.

Tahto on aktiivista, ei passiivista. Tahto ei ole tila. Vaan toimintaa, joskin joskus vain asennetasolla.

Pitää tahtoa rakastaa, uudelleen ja uudelleen, joka ikinen aamu. Kaikesta huolimatta. Siinä hetkessä, jokaisessa, meidän pitää tahtoa ikuisesti. Tahto asettelee asiat tärkeysjärjestykseen. Tahto tekee joka päivä suursiivouksen, jos vain antaa.

Sama pätee elämänvaiheen paketoimiseen ja seuraavaan vaiheeseen siirtymiseen.

Ennen ajattelin, että jos aion siirtyä seuraavaan vaiheeseen, minun on vannottava ikuinen vala, etten koskaan enää muuta mieltäni. Että paukautan sydämeni oven kiinni ja lukitsen sen sadalla lukolla.

Miksi ihmeessä?

Onneksi olen viisastunut. Ja tiedän, että elämä on oikullista. Ja sydämen lukitseminen kertoo vain ja ainoastaan siitä, että siellä on vielä jotain, jota tahtoo salata ja suojella.

Suursiivouksen läpikäynyttä sydäntä ei tarvitse lukita. Sen voi antaa tuulettua ihan vapaasti. Sinne saa paistaa aurinko.

Kaksi vuotta pidin mielikuvissani ovea auki. Mutta vasta hiljattain tajusin, ettei se ollut vain auki, vaan odotin ovenraossa. Siinä oli kylmä. Siinä veti. Väsyin.

Olen ymmärtänyt sulkea oven. Enkä pälyile enää ovenraossa. Olen mennyt jatkamaan elämääni, sisälle lämpimään.

Minua on helpottanut ajatus elämän keskeneräisyydestä. Siitä, ettei mitään voi päättää ikuisuuden kannalta. Oven voi sulkea. Mutta sen voi tarvittaessa myös avata. Minun ei tarvitse tietää mitään tulevasta. Voin vain tietää, mitä tahdon nyt.

Nyt olen sulkenut oven. Ja se on hyvä niin.

Syysfiilistelyä

Minun rajat

Kun rakastaa, voi valita kahdesta: voi rakastaa intohimoisesti, samalta tasolta, itselleen haluten. Tai sitten ylhäältä ymmärtäen, vanhemman tavoin vastuun kantaen, epäitsekkäästi kaikkensa antaen, toisen parasta ajatellen. Olen kirjoittanut tästä ennenkin täällä.

Kummallakin on puolensa.

Olen pohtinut viime päivinä paljon viimeistä - epäitsekästä rakkautta. Sellaista, joka venyy yli rajojensa. Olen miettinyt, milloin venymispiste menee yli ja sisältö vesittyy. Häviää. Muuttuu olemattomaksi. Kun sisältö, se minä, täyttyykin vain siitä toisesta. Onko se enää rakkautta?

Eikö se ole samastumista?

Rakkaushan on toisen näkemistä, toisen todellista kohtaamista erillisenä olentona, toisen sisimmän koskemattomaksi, manipuloimattomaksi jättämistä. Rakkaus ei ole valtaa, valloittamista, hallintaa, samastumista, samaksi tulemista.

Mitä sitä sitten muka rakastaa, kun toinen on samaa kuin itse? Niin, helppoa on rakastaa omaa itseään. Samankaltaista. Helpompaa kuin toista, todellisesti erillistä. Erilaista.

Kuten olen kirjoittanut, olen venymisen mestari. Olen venynyt niin, että olen menettänyt kosketuksen itseeni. Olen muuttunut sellaiseksi muovailuvahapomppupalloksi, joilla lapseni leikkivät. Aine on muovailtavaa massaa, jota voi venyttää kuin purkkaa. Sitä voi muovata mihin muotoon vain. Ja kun sen jättää muutamaksi minuutiksi paikoilleen, siitä tulee märkä läntti. Tai se mukautuu sen muotin mukaiseksi, mihin se on kullonkin asetettu.

Olenko minä sellainen mukautuja?

Niin, olen nähnyt sen toisen, tai ainakin sen, mitä olen halunnut toisessa nähdä. Mutten ole enää nähnyt itseäni. Ollenkaan.

Ja kuitenkin omien rajojensa ja ääriviivojensa tunteminen on aivan yhtä oleellista rakkaudelle kuin toisen näkeminen. Vain kaksi erillistä, rajansa tuntevaa olentoa, voi oikeasti rakastaa toisiaan. Symbioosissa ei voi edes nähdä toista, miten häntä muka sitten voisi rakastaa? (Lisää aiheeseen liittyvää täällä.)

Ei, silloin rakkaus ei ole jaloa. Silloin se on vain erimuotoista itserakkautta.

Jostain syystä kohtasin vihdoin rajani. Venyminen loppui. Sisältä puski ulos sittenkin minä. Se siemen, se sisusta, sisäinen kivi, josta ei voi luopua luopumatta olemisesta, minuudesta.

On valtavaa kokea se raja, mikä on olemassaolon, elämän ja kuoleman välillä. Se asia, josta luopuminen tekisi elämän merkityksettömäksi. En ole ollut lähellä kuolemaa, mutta olen vajonnut syvälle, koskenut pohjaan. Omaan rajaani.

Olen kohdannut sen, mistä en ole valmis luopumaan. Millään hinnalla. Tietoisuus tästä erottaa minut muista. Se antaa minulle ääriviivat. Se kristallisoi sen, kuka olen. Ja antaa himmentyneen jälleen säihkyä.

Nyt on aika miettiä, kuka se minä oikein olen.  Ja mitä minä haluan.

Ei sittenkään turhaan

Eilisen blogin jälkeen saatat ajatella, että minulla on uusi rakkaus. Ja ehkä minulla onkin - sellainen Kaikkivaltias, taivaan ja maan luoja...

Ei, kyse ei ollut suinkaan uudesta miehestä. En enää usko siihen, että joku toinen ihminen voisi pelastaa minut.

Uusi köysi on luottamus siihen, että elämä kantaa. Ettei tarvitse pitää hampaat irvessä kiinni vanhasta, kun on kaikkensa antanut. Ja minä olen. Olen taistellut 15.7.2012 lähtien, melkein kaksi ja puoli vuotta.

Nyt koen, että se on täytetty, noin niin kuin raamatullisesti sanottuna. Enempään ei ihminen ehkä veny. (Vaikka tiedän, että olisin venynyt minäkin, jos olisi ollut pakko. Jos siitä olisi ollut hyötyä...)

Ystäväni lausui lauantaina vapauttavat sanat: sinun venymisesi on antanut lapsille aikaa sopeutua. Heidän elämänsä ei napsahtanut poikki ja pongahtanut takaisin kuminauhan lailla vasten kasvoja. Nyt kaikki on hyvin. Olette saaneet kiinni uudesta. Olette löytäneet uuden muodon olla yhdessä. 

Nyt voit hellittää.

Rauha levisi lämpimänä sisimpääni. Tuntui hyvältä. Tuntui oikealta. Tuntui vapaudelta. Päästää irti, antaa mennä. Uskoa uuteen, uskoa selviytymiseen.

Tämä rikkinäinen sankaritar kokee saaneensa rintaansa pienen kimaltelevan tähden. Sellaisen pikkuruisen arvomerkin, pienen pienestä urotyöstä. Sankaritar ei aina käyttänyt taistelussaan oikeudenmukaisia tai reiluja aseita. Joskus likainen peli vaati likaiset kamppeet ja törkeän taktiikan.

Mutta kokonaisuudessaan peli oli silti voitettu: viha oli taltutettu, suru lohdutettu, kyyneleet kuivattu ja moni haava sidottu. Kun taistelukenttää tarkasteli, se ei ollut tuhottu, savuava, vaan uutta vihreyttä itävä maisema. Ja suuren vastuun siitä oli kantanut Sankaritar.

Sitä ajatellessaan, hymy levisi kasvoille. Se kaikki ei ollut sittenkään turhaan.

Henkihieveristä rauhaan

Jo kauan olen kokenut roikkuvani köyden varassa, tuntenut otteeni herpaantuvan, voimieni uupuvan. Olen tuntenut, kuinka luistan milli milliltä alaspäin, pelottavana ammoittavaa mustaa aukkoa kohti.

Olen pitänyt viimeiseen asti kiinni. Olen luullut voivani pelastaa itseni ja perheeni pudotukselta tyhjään. Katastrofilta.

Siinä pinnistellessäni huomasin toisen köyden. Se näytti vahvalta. Joka kerta se heilahti lähemmäs, kunnes se jo kosketti minua. Kerta kerralta siihen tarttuminen muuttui helpommaksi. Olisi vain pitänyt nostaa käsi, kietoa sormet sen ympärille. Mutta hampaat irvessä pidin vain omastani kiinni. Rikkinäisestä, liukkaasta köydestä, joka ilmiselvästi halusi päästä minusta eroon.

Viimeisillä voimillani, juuri ennen tippumista, kun ei ollut enää mitään menetettävää, tartuin ohi heilahtavaan. Ja siinä samassa se kietoutui ympärilleni, muovautui keinuksi alleni. Kantoi, keinutti, tuuditti rauhaan.

Siinä nyt keinuessani, juuri pelastuneena mietin, miksi en jo aikaa sitten ole uskaltanut tarttua uuteen. Luottaa sen kannatteluun. Päästää vanhasta irti.

Miksi ihmeessä taistella, kun sota on hävitty? Miksi ei kykene perääntymään ajoissa, vielä voimissaan? Miksi pitää vetää itsensä henkihieveriin ennen kuin ymmärtää?

Kun vain yhden ainoan luottamuksen loikan päässä odottaa rauha?

Punainen lanka

Ystäväni kehoitti päästämään irti. Kaikenlaisesta vanhasta. Hän sanoi, ettei uudelle ole muuten tilaa. Eikä se tila tule itsestään, vaan se pitää tehdä. Suursiivouksen, tolun ja saksien avulla.

Jäin miettimään saksia. Leikkaamisen ja leikatuksi tulemisen mielikuvaa. Sitä kuinka minulla on ollut pitkään sellainen olo, että elämäni punainen lanka leikattiin kaksi vuotta sitten poikki.

Olen muistellut, kuinka sieltä suihkusivat aluksi kaikki voima, unelmat, suunnitelmat - koko pieni minuuteni, kuten leikatusta kaulavaltimosta. Punaisena elämäni valui lattialle ja sieltä viemäriin.

Jäljelle jäi eloton haamu. Sellainen harmaa, veltto varjo.

Punaisesta langasta ei ollut tietoakaan.

Hiljalleen, kuin ihmeen voimalla, sain haavan tyrehdytetyksi. Ja langassa alkoi sykkiä taas elämä. Ehkä aika auttoi vähän. Mutta viisaat ihmiset sanovat, ettei elämää ole ilman elämänhalua. Ilman aktiivista halua elää. Jos antautuu passiivisuudelle, kuolee.

Minä taistelin: painoin, sidoin, hoidin lankani haavaa. Hiljalleen, sen kautta, elämä palasi kehooni. Puna poskilleni. 

Siihen on monta syytä. Olen monelle kiitollinen. Ennen kaikkea minulle. Siitä, etten ole antanut itselleni lupaa jäädä haamuksi kummittelemaan kenenkään elämään. Makaamaan verilammikkoon ihmettelemään, miksi haava ei parane itsestään. Repimään parantunutta auki uudelleen ja uudelleen, koska uhrina on helpompi elää.

Vastuu on vaikea ottaa. Etenkin silloin, kun on heikoimmillaan. Tai ehkä silloin onkin vahvimmillaan, kun on tosi kyseessä. Kun selviytymisvietti puhkeaa sisimmästä pedon hampain ja tarttuu elämää niskasta kiinni.

Olen nyt siinä pisteessä, että haava on sidottu, ommeltu ja hyvää vauhtia paranemassa.

Olen noussut ylös. Pessyt liat pois, pudistellut pölyt vaatteistani, ojennellut raajojani, tarkistanut, että ne vielä toimivat. Kyllä ne toimivat.

Vaikka selvisin, elämäni punainen lanka, se tarina, jota olin kertonut itselleni elämästäni, on edelleen poikki. Siinä on elämää, mutta sen säikeet harottavat tuulessa löytämättä suuntaa ja rauhaa.

Minun pitää sitoa lanka. Solmia katkennut uuteen kiinni. Loikata uskonhyppy. Syöksyä tyhjään, kuten trapetsitaiteilija, joka hyppää - - - - - - - - - - ja saa kiinni uudesta.

Ystäväni sanoi kovat sanat: Ala kertoa uutta tarinaa.

Paluu kotiin

Kahdestaan.

Helsinki isänpäivänä.

Hermannin kanssa Ateneumissa. Taustalla äidin ehdoton suosikki, Hugo Simbergin "Haavoittunut enkeli".  Pojan mielestä hienoin taulu oli Akseli Gallen-Kallelan "Kullervon kirous"...

Suomentuliaisia itselleni: Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa ja Juhani Ahon "Yksin".

Helsinki klo 7:00

Jossain Itä-Preussin/Puolan yllä

Väsynyt matkalainen odottaa laukkuja

Mitä kotiin palatessa on vastassa? Aukeaako vihdoin ovi? Onko nyt uusien alkujen aika?

Suomeen!

Kiitollinen tänään

- Parhaimman ystävän vierailusta.
- Prenzlauer Bergin annista iltapäivällä, Friedrichshainin villistä illoista ja rakkaan Friedrichshagenin rauhasta yöllä.
- Café Istorian italialaisesta brunchista Kollwitzplatzilla.
- Ystävän neuvosta nauttia elämästä, kuten vuoristoradasta: "Nosta kädet ylös, anna tuulen puhaltaa hiuksia, tunne perhoset vatsassa ja kilju täyttä kurkkua."
- Lempparitaidetarvikeliikkeeseen pääsystä. Uusista akryyliväreistä, öljypastelleista, luonnoskirjoista ja fiksatiivista.
- Huomenna alkavasta tasaisesta arjesta koulun myötä.
- Primitivo-punaviinistä.
- 5 uudesta topista 13 eurolla Arkonaplatzin kirpparilta.
- Tulevasta suomenmatkasta kahdestaan Hermannin kanssa.
- Kauniista kukkakimpusta.

Halloween

Meidän elämästä