Puolimaratoni

Eilen juoksin Berliinin puolimaratonin aikaan 2:07:18. En saavuttanut ihan tavoitettani, mutta voin mielestäni silti olla tulokseen täysin tyytyväinen. Ensi kerralla alitan 2:05:00 ja sitten joskus maagisen haamurajan 2:00:00. Vaikka se onkin sitten jo aika hurjan kova vauhti!

Seuraava suurempi juoksutavoitteeni on syyskuinen Berliinin maratoni: 42 kilometriä helvettiä ja kärsimystä. Mutta nautinnollista ja palkitsevaa sellaista! Nyt vuorossa on suvantokausi ja kunnon ylläpito. Kolme kuukautta ennen suurta päivää alkaa kova järjestelmällinen treeni.

Eilinen puolimaratoni sujui suhteellisen kevyesti ja hyvillä mielin. En kokenut juoksua raskaaksi, jos ei lasketa kilometrejä 11, 17, 19 ja 20. Kilometri 11 ja 17 olivat psyykkisesti raskaita ja 19 ja 20 fyysisesti kivuliaita.

Seuraavat ajatukset ja olosuhteet auttoivat:

- "No pain, no gain!"
- Minä en luovuta tässä mielessä.
- Ajatus ystävästä.
- Ajatus selviäjä-minästä, näyttäjä-minästä, Iron-Annista, joka nousee aina ylös, kuten Terminaattorin elohopea-hirviö.
- Hyvä musiikki.
- Hyvä ja vaihteleva ohjelma reitin varrella.
- Ihana kotikaupunki ja sen mahtavat nähtävyydet.
- Upea ilma.
- Kannustusjoukot.
- Hyväntekeväisyysjuoksu ja tietoisuus siitä, etten juokse vain itseäni varten.

Ennen juoksua.

Odotamme lähtöviivalle pääsyä ja kuulemme juuri, että eliitti on jo reitin puolessa välissä kilometrillä kymmenen...

Berlin!

Iron-Anni partsilla kotona juoksun jälkeen.

Silti ja kaikesta huolimatta!

Lasten sisko

Eilen illalla lapsille syntyi pieni sisko nimeltä Ida Pauline.

Paras ystäväni sanoi, ettei tähän tilanteeseen syntyvälle lapselle olisi voinut sattua parempia nimiä: Sekä siskoni, että kyseinen rakas ystäväni ovat nyt pienen tytön kaimoja.

Nimien alkuperäinen tarkoitus on antaa lapselle eväitä, siunausta ja suojelusta elämään. Nimipäivänviettokin perustuu saman nimisten pyhimysten kirkon juhlapäiviin. Katolisessa kastetilaisuudessa rukoillaan aina lapselle annettujen nimien pyhimysten puolesta.

Tällä uudella lapsella on oivat nimet suojelemaan häntä: Koen jo pelkkien nimien takia sympatiaa tätä lasta kohtaan, vaikka hänen oikeutettu olemassaolo repiikin sydämeni haavat uudelleen vereslihalle.

Silti olen iloinen hänestä ja toivotan hänen elämälleen siunausta! Minä ja lapset toivotamme pienokaisen tervetulleeksi elämään ja myös uudeksi muovautuvan perheemme jäseneksi!

Gustavin kuva perheenjäsenistämme

Rikkinäinen

Olen viime viikkoina katsonut sarjaa nimeltä Boardwalk Empire. Se kertoo irlantilaisista viski-mafiasta Amerikan itärannikolla 1920-luvulla.

Yksi päähenkilöistä on sotaveteraani ja tarkka-ampuja Richard, joka on menettänyt sodassa puolet kasvoistaan ja käyttää nyt proteesia. Hän on arka ja perinpohjin haavoittunut: hän kokee olevansa riittämätön, eikä usko kenenkään kykenevän rakastamaan hänenlaitsaan "hirviötä".

Tänään tunnen häntä kohtaan suurta sympatiaa, vaikka minuun ammuttu reikä ei olekaan kasvoissa.

Richard, Boardwalk Empire

Ihminen tekee virheitä

Ihminen tekee virheitä. Maalaa esimerkiksi asuntonsa jokaisen seinän eri väriseksi huomatakseen kuuden kuukauden päästä, että maku on muuttunut. Keltaisen sijaan seinän pitää olla nyt harmaansininen!

Mikä onni, ettei minun tarvitse keskustella, selitellä, eikä kuulla kenenkään muun mielipidettä asiasta. Vaan voin marssia suoraan virheeni huomaamisen minuutilla maalikauppaan ja ostaa uuden värin - ihan juuri sen itse haluamani.

Virheeni maksoi minulle noin kolmekymmentä euroa ja kahden tunnin työpanoksen. Ei niin kova hinta virheestä, sanoisin minä!

Tämä pätee myös elämän suurempiin virheisiin: Kuka sanoo, ettei niitä voisi korjata?

Sävy on tummempi ja sinisempi, kuin tässä.

Onnea minä!

Ei kuulu ehkä hyviin tapoihin muistuttaa omista synttäreistään. Mutta eipä haittaa: kirjoitan silti niistä ja siitä, kuinka kivaa on täyttää 35v.

Koen nyt olevani aikuinen nainen.

Olen vihdoin itsenäistynyt vanhemmistani lopullisesti. Nyt olen kolmen ihanan lapsen äiti, jotka vuorostaan kasvattavat minua ihmisenä.

Olen kokenut rakkauden, tai jo muutamankin. Olen elänyt naisen eri rooleja. Melkein niitä kaikkia. Olen katsellut avioliittoa ja ihmissuhteita eri näkökulmista. Olen saanut olla hyvä ja paha ja sopivanlainen.

Olen sinut itseni ja luojani kanssa.

Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja kokenut, mitä armo tarkoittaa. Olen itse antanut anteeksi. Mutta olen löytänyt myös omat rajani. Osaan suojella itseäni. Osaan puolustautua. Ja osaan hyökätäkin tarvittaessa.

Seison tukevasti molemmilla jaloillani maassa: tiedän mitä minulle saa tehdä ja mitä ei. Osaan vaatia sen, mikä minulle kuuluu. Olen valmis haasteisiin. Aseet ovat taskussa ladattuina: Ne odottavat vain näyttääkseen maailmalle!

Olen oppinut taas unelmoimaan ja haluamaan. Ja kokenut, kuinka ihmeellisesti elämä joskus järjestää juuri sitä eteen, mitä toivoo.

Olen taistellut katkeruutta vastaan - ja olen yläkynnessä. Olen sanonut hyvästi omahyväisyydelle. En ole muita parempi. Minäkin lankean ja epäonnistun.

Mutta en ole uhri. Olen tekijä. Olen oman elämäni sankaritar.

Minä olen minä. Ja Berliinin pormestaria siteeratakseni: "Das ist gut so!"

Anni ratkoo vaikeaa ongelmaa: Mitkä kengät juhlaillaksi jalkaan?

Tänään kuuntelen...

Häiriötekijä elämä

Havahduin juuri siihen ajatukseen, että kyllä on epäreilua, että tää kriisi ja suru ja ero tuli pilaamaan meidän perheen pikkulapsiajan. Siis sen ihmeellisen, seesteisen, rauhallisen, slow-life ajanjakson, joka saa etenkin yhden lapsen nykyvanhempien keskuudessa (ainakin täällä Saksassa) melkein PYHÄN leiman: Siihen ei saa puuttua, sitä ei saa järkyttää. Tarvitaan villaa ja taljoja ja puisia puruleluja. Tarvitaan bioruokaa ja lähitilalta haettua maitoa.

Tarkoitukseni ei ole moittia näitä asioita.

Mutta kyse ei olekaan niistä vanhemmista, jotka oikeasti elävät koko elämänsä näiden normien mukaan. Puhun vanhemmista, kuten itsestäni, joka muuttuvat tällaiseksi saatuaan ensimmäisen lapsensa.

Kun Gustav syntyi ajattelin, että hän ansaitsee kaiken parhaan, mitä voin tarjota. Mukaan lukien luomupalsternakoista itsesoseuttamani muussit. Harrastin kaikkea tätä hikipäissäni ja uskoen, että lapseni ehkä kasvaisi huonommaksi aikuiseksi, jos syöttäisin hänelle joskus eineksiä.

Onneksi järkevä neljän lapsen isä ja rakas veljeni sanoi kerran Suomen vierailullani seurattuaan temppuiluani: "Eikös lasta auta eniten se, että totutat hänet siihen elämäntyyliin, mikä perheellä yleensä on."

Tämän jälkeen meille syntyi lisää lapsia, eikä moiselle hifistelylle ollut muutenkaan enää aikaa.

Ostan kyllä edelleen luomua aina kuin voin ja arvostan kovasti villavaatteita ja kaikkea sitä ihanaa, pehmeää, lasta tuuduttavaa. Mutta meidän perhe on sellainen kuin se on. Ja nyt vielä vähän erilaisempi.

Enkä olisi selvinnyt viime vuodesta ilman maailmaa pelastavia eineksiä. Olen niistä erityisen kiitollinen!

Mutta eineksistä takaisin siihen, miten ero tuli muka "pilaamaan" elämääni. Sotkeutumaan pyhään pikkulapsiunelmaani.

Tajusin tänään, että ajatus seesteisestä täydellisestä pikkulapsiajasta juontaa jostain lehtien sivuilta, joissa lapsiperheillä on valkoiset sohvat eikä missään näy leluja. Henkarissa seinällä koristeena roikkuu korkeintaan kaunis mekko. Ja hyllyllä hienossa järjestyksessä vintage-leluja.

Lapset saavat olla lapsia tällaisessa kodissa ehkä korkeintaan tarhassa.

Tai ehkä unelma on peräisin siitä, että saamme lapsemme nykyisin paljon myöhemmällä iällä: Lapset on suunniteltuja pieniä projekteja, joihin tartutaan sitten, kun kaikki muu on jo saavutettu. Kun on raha-asiat kunnossa. Kun on nähty maailmaa ja tehty tarpeeksi uraa.

Lapsi ei enää vain tule, silloin kun hän itse päättää tulla osallistumaan nuoren parin elämään. Nyt hän tulee ja "sotkee" suunnitelmat, tai sitten hänestä tulee kahden aikuisen ihmisen (parhaimmassa tapauksessa koko suvun) keskipiste. Napa, jonka ympärillä kaiken pitää olla täydellistä.

Eipä siis ihme, että koin, että ero tuli ja sotki kuvioita.

Mutta kun ajattelee maailman kaikkia naisia ja heidän elämäänsä (esimerkiksi omien äitiemme ja isoäitiemme elämää, tai Naorobilaisen Rosemary elämää, josta jo kirjoitin), tajuaa, että elämä on.

Lapset kuuluvat siihen yhtenä osana. Elämää eletään ja sen haasteista selvitään. Eikä toisinpäin: Silotellaan ja taputellaan, suoritetaan projektia nimeltä täydellinen perhe, jota elämä sitten pahimmassa tapauksessa tulee ja häiritsee.

Retuperällä

Kukaan ei ehkä tajua, että kun jaan täällä arkeani, päällimmäisin tunne on - yllätys, yllätys - kiitollisuus! Yllätyn melkein päivittäin itsekin siitä, että osaan jopa nauttia siitä, mitä minulla on. Ja rentoutua entistä paremmin niissä asioissa, joissa päivittäin epäonnistun.

Ennen kriisiä olin eri ihminen. Eri Anni. Koin kauhean kovaa näyttämisen tarvetta. Halusin olla täydellinen. Halusin olla onnistuja. Halusin olla maailman paras äiti ja vaimo. En olisi sitä itsellenikään myöntänyt, mutta kiillotin pintaa antaen sisällön pilaantua.

En voi sanoa, että kannan erityisesti vastuuta erostamme. Mutta muutuin vuosien myötä täysin erilaiseksi Anniksi, kuin mieheni oli alunalkujaan valinnut: nipottajaksi, stressaajaksi, kapeakatseiseksi ihmiseksi, jolla ei ollut enää minkäänlaisia kiinnostuksenkohteita.

Elin enää yhtä roolia: äidin.

Tässä on piillyt katkeroitumiseni suurin loukku. Koin antaneeni kaikkeni, mutta sekään ei muka riittänyt.

Niin, annoin ehkä kaikkeni äidin roolissa. Ja ehkä monivuotisen vauvarumban aikana ei vain inhimillisesti ole mahdollista keskittyä muuhun, kuin yhteen rooliin.

Ja siltikin: Vaikka kuinka nipotin ja olin kova itselleni - toisissa asioissa, ehkä paljon tärkeämmissä, päästin itseni rempalleen, hunningolle, retuperälle. Niissä, missä kyse oli minusta. Siitä vanhasta Annista ja kaikista niistä asioista, joista olin ennen ollut intohimoisen kiinnostunut. Ja joista olen sitä taas! Onneksi.

Sama itsensä retuperälle päästäminen näkyy usein pitkän avioliiton aikana fyysisenä muutoksena. Itsekin lihoin 14-vuotisen suhteemme aikana noin kilon per vuosi. Usein käy näin, sitten vaaditaan partnerilta, että hän "rakastaa kaikesta huolimatta" ja "sellaisena kuin olen". Samalla kuitenkin annetaan itselle vapaalippu olemaan tekemättä asialle mitään. Ei enää pidetä itsestä huolta.

Mutta miksi ihmeessä?

Miksi ei kanneta vastuuta enää itsestä ja omasta hyvinvoinnista? Ja miksi ei enää uskota, että myös kumppanilla on oikeutensa sellaiseen ihmiseen, johon hän aikoinaan rakastui? Itsekin vaadimme samaa.

Omasta muuttumisestani, siitä Annin hetkellisestä katoamisesta johonkin vauva-nirvanaan, kannan vastuun, vaikkei se tietenkään oikeuta toisen päätöstä lähteä.

Pikemminkin hänellä olisi ollut vastuu sanoa minulle asiasta. Helpompaa se olisi nimetä, jos kyseessä olisi tosiaan olleet vain ne 14 kiloa. Ihmisen henkiseen muutokseen sen sijaan on vaikeampi puuttua.

Olen iloinen, että samaan aikaan, kun olen oppinut rentoutumaan, pyrkimättä täydellisyyteen, olen oppinut kantamaan vastuuta myös muista rooleistani, kuin pelkästään siitä yhdestä, joka synnytti lapseni ja huoltaa ja rakastaa heitä joka päivä vuodesta toiseen aivan itsestään.

Vapaa

Jankutan ehkä aina samaa, mutta silti haluan sanoa jälleen kerran: On vapauttavaa tajuta, että sille, mitä on tapahtunut, mitä muut ovat minulle tehneet, mitä olosuhteet ovat aiheuttaneet, sille en tosiaan voi yhtikäs mitään.

Tämän tajuaminen rentouttaa: Voin vihdoin hengähtää syvään, kun tajuan, etten voikaan kontrolloida elämässä kaikkea. Jotkut asiat vain tapahtuvat. Tai muut päättävät elämästäni, kysymättä minulta.

Tässä on hieno raja katkeruuteen. Itse olen tällä hetkellä sen turvallisella puolella: juuri nyt ei satu, ei ahdista eikä kauna kaivele.

Juuri nyt en koe voimattomuuttani ahdistavaksi, vaan rentouttavaksi. Olen jättänyt huolet suuremman käteen. Niin on paljon helpompi keskittyä iloon. Kun ei tarviste yrittää hallita asioita, joihin ei ole muutenkaan valtaa.

Kiitollinen tänään...

- pienen tytön kikatuksesta ja "kuli, kuli"-kehoituksista (=kuti, kuti)
- poikien pitkästä, riidattomasta merirosvoleikistä
- valmiista, haastavasta jutusta hankalasta aiheesta
- oman pihan nupulla olevista valkovuokoista
- hiekkalaatikon uudesta hiekasta
- myrskytuulesta ja siitä huolimatta juoksemastani vitosen lenkin hyvästä ajasta
- lasten isän kanssa käydystä keskustelusta
- punaviinistä
- yöunista
- ensiviikon ihanuuksista: salista, synttäreistä ja vapaasta

Kevätretki Flakenseelle

"No pain, no gain!"

Uusin elämänmottoni on jostain varastamani sananparsi: "No pain, no gain!"

Sanat ovat mainettaan viisaammat ja ne sopivat erinomaisesti sekä urheilutreenin mantraksi, että kannustukseksi elämään noin yleensä.

Sillä se vain on niin, että siinä vaiheessa, kun sattuu, vasta alkaa todellinen kasvu ja parantuminen.

Tässä mielessä ihanaa viikonloppua kaikille! T: Anni

Kiitollinen tänään...

- auringosta.
- 18 km lenkistä.
- siitä, että riita lasten isän kanssa ei sattunut enää niin paljon, kuin se ennen olisi sattunut.
- puutarhahommista lasten kanssa.
- illalla kylään tulevasta naisporukasta.
- jääkaapissa odottavasta skumpasta.
- kevään kutinasta ja toivosta.
- lakkahillosta.
- naapurin sedästä, joka on auttanut puutarhakalusteiden kunnostamisessa.
- maitokahvista (klassikko pitää aina olla mukana...)

Tuli vaan mieleen

Tuli vaan mieleen, että sitä tarinaa omasta elämästä voi tosiaan kertoa ihan arkisistakin asioista. Katselin eilen kevätauringon valaisemia t o d e l l a likaisia ikkunoita ja noin viikko sitten pesemääni keittiön lattiaa, joka näyttää siltä, että joku olisi kaatanut siihen ensin tahmeaa mehua ja sitten hiekkaa (ja näinhän asia on!). Huomasin myös harmaan pölykerroksen kaikkialla ja joka paikassa. Huomasin pyykkikasan ja viikkaamattomat puhtaat pyykit telineessä. Huomasin lasteni likaiset vaatteet ja räkänenät. Ja kaikenlisäksi huusin ja karjuin heille taas! Mieltä painoi myös eräs aloittamaton juttu eurovaaleista ja ainkin sata tarkistettavaa ja hyväksyttävää kommenttia lehtemme facebook-sivuilla.

Niin, kaikenlaista tekemätöntä ja huonosti tehtyä.

Voisin kokea olevani riittämätön ja huono. Huono kotiäiti, huono äiti, huono työntekijä. Kaikenlaista huonoa.

Mutta enpäs koekaan!

Päätän nähdä merkit mitallin välttämättömänä kääntöpuolena kaikista niistä ihanista asioista, joita olen sen sijaan viime aikoina tehnyt. Ja kaikenlisäksi hyvin.

- Olin mm Suomessa pitämässä puhetta, johon minut oli pyydetty.
- Olen kirjoittanut paljon blogia.
- Olen tienannut rahaa.
- Olen juossut paljon ja treenannut.
- Olen kehittänyt tavan kerätä rahaa hyvään tarkoitukseen.
- Olen ollut lasten kanssa retkellä.
- Olen jaksanut lukea lapsille joka päivä iltasadun. Jo kolmena peräkkäisenä päivänä!
- Olen ottanut paljon valokuvia.
- Olen tehnyt ja myynyt korvakoruja.
- Olen kehittänyt lasteni vastustuskykyä altistamalla heidät kaikenlaiselle lialle... (heh)
- Olen tehnyt suuria harppauksia eroprosessissa.
- Olen ollut aika onnellinen!

Näin minä kerron itseni kaikenlaisesta vapaaksi. Unohtamatta kuitenkaan vastuuta. ;)

Tältä tuntuu tänään...

Meitä yhdistää...

Koen astuneeni jollain tavalla prosessissani taas uudelle "tasolle". Olen vapautunut jatkuvasta oman navan tutkiskelusta (joka edelleen on välillä tarpeellista ja välttämätöntä).

Se, että jaksan ajatella muidenkin hyvinvointia, kertoo jotain voimavarojen kasvusta.

Juuri ja juuri selviän omasta arjestani lasten kanssa. Mutta selviän. On jopa kovin vahva ja voimaantunut olo. Ja olen siitä hirvittävän kiitollinen.

Ennen ajattelin, että kyllä niitä ongelmia omassa perheessä ja lähipiirissäkin riittää. Tai omassa maassa tai lähimaassa. Ja kyllä niitä ongelmia riittääkin!

Mutta kun viime viikonloppuna kuulin World Visionin projektista rakentaa Nairobin slummiin naistentalo ja kun kuuntelin Rosemaryn tarinaa (myös siellä käyneen tuttavani itse kertomana) tajusin, kuinka hyvin asiat minulla oikeastaan on.

En tarkoita, että oma paha olo ei ole minkään arvoista, koska jossain maailman kolkassa on aina joku, jolla menee huonommin. Elämme oman elämämme keskellä ja selviämme siitä omilla eväillämme.

Ja silti Rosemaryn tarina kolahti.

Ehkä siksi, että hänkin on yksinhuoltaja. Jotain hänen puhuessaan omista lapsistaan iski syvälle sydämeen. Se kuinka onnellinen ja ylpeä hän on siitä, että he voivat nyt käydä koulua kosketti. Joku hänen äänensävyssään, ehkä ilmeen häivähdys, kasvojen värähdys, tuntui niin tutulta.

Ja mietin, miltä hänestä tuntuu olla yksin vastuussa neljästä lapsesta ja sen lisäksi kasvattaa kuolleen ystävättären tytärtä. Kaiken sen kurjuuden, surun ja menetyksen keskellä!

Yhtäkkiä hän ei ollutkaan kaukana, vaan aivan lähellä. Samalla tasolla. Samassa elämäntilanteessa. Jaoimme jotain yhteistä.

Mietin omia kokemuksiani lasten syntymästä lähtien. Epävarmuuksista, huonosta omasta tunnosta, rittämättömyyden tunteesta, ilosta, surusta, ylpeydestä, onnesta. Ja siitä, kuinka Rosemary varmasti kokee samaa.

Mietin myös katkeruudelle julistamaani sotaa. Kuinka kieltäydyn ottamasta uhrin roolia. Kuinka teen työtä itseni ja lasteni eteen taistelemalla. Antamatta periksi.

Mietin, kuinka Rosemary onnistuu samassa - vielä paljon pahempien olosuhteiden keskellä. Kuinka hän antaa itselleen ja monille muille naisille uskoa tulevaisuuteen ja omiin voimiin selvitä.

Ajattelin, että mikä ihmeellisen vahva nainen!

Ja siksi haluan tukea nasitentalon rakentamista juoksullani!

Olen iloinen, että jo muutama on lähtenyt mukaan tukemaan juoksuani. Itse en millään olisi voinut lajoittaa niin paljon rahaa Rosemaryn toiminnalle ja naistentalon rakentamista varten - mutta yhdessä se on mahdollista!

Jos siis haluat auttaa - TUE JUOKSUANI BERLIININ PUOLIMARATONILLA 30.3.2014!

Minä juoksen, sinä maksat 1 €/ kilometri.

Kun juoksen 21 km (eli koko puolimaratonin), lahjoittamasi summa olisi yhteensä 21 €.

Jos ilmottaudut tukemaan projektia, liity Facebook-tapahtumaan TÄÄLLÄ tai lähetä minulle suoraan viesti frauanniberlin@gmail.com osoitteeseen. Laitan sitten tapahtumapäivänä tietoja juoksemistani kilometreistä ja ajasta.

Lahjoitukset voi laittaa World Visionin tilille:
IBAN: FI32 8000 1570 7681 36.
Viite: 241843
(Naistentalo Nairobiin/ Anni).

Tämän hetkinen aikatavoitteeni 21 kilometrille on 2:05:00. Voi olla, että olen vähän hitaampi.
Mahtavaa ja lähes utooppista olisi juosta kahdessa tunnissa. Se olisi minulle kova aika, mutta mikä tahansa on mahdollista, jos oikein kovaa haluaa. (Sen on Rosemarykin todistanut.)

Ainakin tiedän sen, että pelkkä tieto siitä, että taustalla on ihmisiä tukemassa hyvää asiaa tulee KOVASTI motivoimaan juoksun heikkoina hetkinä! 

Kiitos jo etukäteen siitä!

Puheeni muistiinpanot: "Uskalla unelmoida!" (8.3.2014)

USKALLA UNELMOIDA!

Olen Anni Mursula, Berliinissä asuva 34-vuotias toimittaja ja kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti.

Haluan aloittaa pienellä ajatusleikillä: kerron tarinani kuluneelta vuodelta kahdella eri tavalla. Kuuntele, miten sanoitan elämääni ja miksi. Minkä roolin itselleni kertomuksessani annan. Mitkä ovat motiivini kertoa tarinani, kuten sen kerron.

1. Olen kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaäiti. Kaksi vuotta sitten, kun tyttäreni ei ollut edes vielä kahta kuukautta, mieheni aloitti suhteen toisen naisen kanssa. Olin niin hormoonihöyryissä ja yliväsynyt vuosien valvomisen jälkeen kolmannen vauvamme kanssa, etten edes osannut ihmetellä, missä mies luuhaa. Kun vihdoin sain selville suhteesta, oli liian myöhäistä. En kyennyt tekemään asialle enää mitään. Vaikka mies jäi vielä puoleksi vuodeksi, hän oli käytännössä jo lähtenyt. Kaikki, mitä olin tehnyt perheen eteen oli yhdentekevää. Mieheni heitti sen lähtiessään menemään. Ja otti minulta samalla elämäni tärkeimmän asian ja suurimman tavoitteeni: Eheän perheen.

2. Jäin vuosi sitten yksinhuoltajaksi. Aluksi koin olevani täydellisessä pulassa ja umpikujassa. Pikkuhijaa olen kuitenkin huomannut, että kyllä se elämä näinkin on ihan hyvää. On vielä pitkä matka siihen, että voin sanoa asioiden olevan kunnossa. Mutta kun katselen kulunutta vuotta taaksepäin, huomaan, kuinka isoja harppauksia olen tehnyt ja kuinka paljon valoisampaa elämä jo nyt on: Jaksan muutakin, kuin vain huoltaa lapseni. Osaa jo iloita joka päivä jostain. Arki kolme pienen lapsen kanssa on raskasta, mutta olen ylpeä siitä, miten selviän ja olen kauhean kiitollinen siitä, että lapset ovat minulla.

Totuus lienee jossain kahden ääripään välillä.

Sillä elämä ei ole koskaan pelkästään positiivista eikä negatiivista. Mutta toisaalta: Eihän tarina koskaan edes yritä kertoa koko totuutta. Se kertoo siitä aina vain osan. Sen osan, minkä kertoja itse haluaa kertoa. Omista syistään.

Toimitajana on jatkuvasti tietoinen asioiden sanoittamisen merkityksestä: Valitsen aina jonkin näkökulman. Jo pelkkä asian mainitseminen kertoo tärkeysjärjestyksestä: yhtä hyvin sen olisi voinut jättää asian kertomatta. 

MIKSI KERROIN JUURI SEN ASIAN, enkä jotain muuta? 

Se, että olen tottunut pelaamaan kielellä, sanoittamaan asioita, miettimään sanotun ja kirjoitetun motiiveja, on auttanut kovasti viime vuoden aikana. 

Yksi tärkein havaintoni oli nimittäin, kun huomasin, kuinka voin sanoittaa myös omaa elämääni. 

MINULLA ON VOIMA JA VALTA puhua itselleni sellainen elämä, minkä itse haluan. 

Voin puhua itseni loukkuun, passiiviseksi uhriksi, jolta viedään, jolle tehdään. Tai voin olla tarinani aktiivinen sankari, joka tekee ja päättää itse, mitä tapahtuu.

Kun tajusin tämän, aloin kirjoittaa BLOGIA. Päätin kirjoittaa itseni oman elämäni tekijäksi. Tietoisesti keskityin kirjoittamaan sellaisesta, mikä on hyvin tai etsin asioihin positiivisia näkökulmia.

Kun kuuntelit kahta tarinaani, huomasit ehkä, että ensimmäisessä puhuin itseni uhrin rooliin. Minulle tehtiin, minulta vietiin, minulle tapahtui.  Puhuin itseni passiiviseksi uhriksi. 

Toisessa tarinassa, minulle oli kyllä käynyt asioita, mutta en jäänyt jumittamaan TAPAHTUNEESEEN, vaan astuin ulos siitä passiivisuuden loukusta. Puhumalla itseni niistä kahleista irti. Kohottamalla katseeni siihen, mikä on hyvin. 
--> Näin kävi, mites tästä eteenpäin?

Kun on tietoinen tästä, yhtäkkiä onkin kaikki valta itsellä: voit valita näkökulman elämääsi!

Koko vuoden pyörittelin näitä juttuja mielessäni. Taistelin katkeruutta vastaan. Ja siksi mietin paljon myös onnea ja onnellisuutta. Mietin, onko minun enää koskaan mahdollista olla onnellinen. Usein ei siltä tuntunut. 

Jossain vaiheessa tajusin, ettei onneni esteenä ollutkaan se, mitä mulle oli käynyt, vaan se, miten olin päättänyt suhtautua siihen, mitä oli käynyt. Yksinkertainen ajatus, mutta mulle se oli elämää mullistava oivallus. 

Tajusin, että tässä piilee onnellisten ja onnettomien, kiitollisten ja katkeroituneiden ihmisten ERO. 

KOSKA EIHÄN SE NIIN OLE, että ne, joille on käynyt erityisen huonosti, on automaattisesti katkeria. 

TAI ETTÄ ne, joita elämä on hellinyt, ovat automaattisesti onnellisempia.

Elämän karu todellisuus on se, ettei kukaan voi mitään sille, mitä on käynyt. NIILLE OLOSUHTEILLE, mitkä ovat faktaa. MUTTA SILLE VOI JOTAIN, MITÄ SIITÄ ETEENPÄIN TEKEE. 

POINTTI on se, että jos HALUAA olla onnellinen, ei auta, että selittelee ETTÄ KUN MULLE KÄVI NÄIN, kun mulla on tää sairaus, mulle tehtiin näin, tai mun geenit....

ETTÄ SIKSI EN VOI OLLA ONNELLINEN! KOSKA SE EI OLE TOTTA!!!!!!!

Totta on se, mitä tapahtui. Mutta se, mitä sinä sille asialle teet, se on täysin omissa käsissäsi. 

Jos selität itsellesi, että kun kävi näin, en voi olla onnellinen,  silloin puhut itse itsellesi juuri NÄMÄ RAJAT.  Jos puhut näin, niin sitten asia myös on niin. Ja silloin tyydyt siihen! 

MUTTA: Jos tosiaan uskottelet itsellesi, ettet voi olla onnellinen, kanna sitten myös vastuu siitä, että tyydyt siihen rajattuun onnettomaan elämään.

Äläkä näe itseäsi sitten uhrina – sinä itsehän olet päättänyt pysytellä siellä katkeruuden loukussa!!!  

Se on sinun valintasi. Kukaan muu ei kahlitse sinua sinne. Älä selittele ja siirrä vastuuta olosuhteille, muille ihmisille, geeeneille tai tapahtuneelle:

Sinä itse omalla puheellasi ja omilla ajatuksillasi PIDÄT ITSEÄSI SIELLÄ LOUKOSSA!

Minulle on selkeytynyt tämä ajatus SELITTELYSTÄ viimeisen vuoden juoksutreenin 

kautta. Harrastan intohimoisesti juoksua ja treenaan tällä herkellä puolimaratonia 

ja maratonia varten. 
 

Viimeksi 10 km kilpailuun mennessäni oli sellainen olo, etten ollut treenannut tarpeeksi. Ei oikein ollut löytynyt aikaa, kun oli vaikea järjestää lastenvahti niin usein, kun tarvittavaan määrään treeniä olis tarvinnut. Olin laittanut itselleni tietyn minuuttitavoitteen kympille MUTTA samaan aikaan selittelin itselleni, että 

„En millään voi saavuttaa sitä tavoitetta, kun on nää lapset enkä ole ehtinyt treenata tarpeeksi...“

Sillon tajusin ETTEI SE KIINNOSTA KETÄÄN! 

JOKO haluan saavuttaa tavoitteen itseäni varten, tai sitten en.

Ei mulle anneta siellä yksinhuolatajabonusta ja etumatkaa, koska valitan, etten ole ehtinyt treenaamaan.

Päin vastoin, minulla on juuri minun lähtökohdat huomioon ottaen ehkä vaikeampi saavuttaa asettamaani tavoitetta, kuin jollain nuorella opiskelijatytöllä, jolla on kaikki vapaus treenata niin paljon kuin hän itse haluaa.

MUTTA joko mä lopetan selittelyn, astun ulos uhrin roolista ja järjestän asiani niiin, että voin treenata ja teen PARHAANI saavuttaakseni sen tavoitteen, jonka itse asetan – tai sitten en.  

Se on minun päätökseni. En ole UHRI, vaan itse vastuussa.

POINTTI ON SE, ettei minua itseäkään auta, että laadin itselleni SELITYKSIÄ, miksi en voi saavuttaa tavoitettani. Ennemminkin juuri se selittely on syy siihen, että pidän itseni rajoissa, kahleissa. Estän itseäni.

SAMA PÄTEE, JOS TAVOITE ONNI ja ONNELLISUUS.

Tää on ehkä karua tekstiä. Ja voisi kuvitella, että tarvitaan erityistä tahdonvoimaa tai voimakkuutta, astumaan uhrin roolista ulos. Mutta en ole ollut ollenkaan voimakas kuluneen vuoden aikana. 

Lähdin liikuttelemaan ihan pieniä asioita mielessäni. 

KOSKA en enää kestänyt jatkuvaa pimeyttä ja negatiivisuutta – sitä toivottomuutta! Sitä ajatusta, etten voisi enää koskaan olla onnellinen. En halunnut luovuttaa katkeruudelle.

SILLOIN rupesin pakottamaan itseäni lyötämään asioita, jotka ovat hyvin, joista olen kiitollinen. Aloin kirjaamaan blogiini KIITOLLISUUSLISTOJA.
 

Koska ajattelin, että kai sitä jotain hyvää pitää vielä löytyä.

KIITOLLISUUSLISTAT (TYÖKALUNA ja katkeruuden vasta-aineena):

Aloitin kirjoittamaan niitä säännöllsiesti – etenkin niinä päivinä, kun voin erityisen huonosti. Pakotin itseni kirjoittamaan ylös 10 asiaa jotka ovat hyvin ja joista olen kiitollinen. Aluksi tein sitä hampaat irevssä ja tuntui, että ainoa asia, mikä tuli mieleen oli AAMUKAHVI.

Mutta jo heti ekan listan kirjoitettuani huomasin sen vaikutuksen! Tuntui ihan kuin oilisin astunut vapauteen, missä lähes mikä tahansa on mahdollista.

Ja vaikutus kasvoi sitä myöten, mitä enemmän listoja kirjoitin.

TÄÄ ON AJATUSTREENIÄ! Mieltä voi muokata ihan samalla tavalla kuin kehoa. Sitä voi vahvistaa, treenata, jumpata siitä mistä se on heikko ja laihduttaa/surkastaa sieltä, missä on liikaa – esim juuri katkeruutta...

Yhteenveto:

Haluaisin antaa muutaman ajatuksen tai virikkeen mukaasi:

Mieti miten istestäsi kerrot. Kuuntele puhettasi itsestäsi ja elämästäsi. Minkälaiset rajat ja kahleet itsellesi puhut?

Mitä, jos avaisitkin ne kahleet puheellasi?

Et voi muuttaa tapahtunutta, mutta voit muuttaa tulevaa omilla ajatuksillasi. Kiitollisuudella ja sillä näkökulmalla, miten itse PÄÄTÄT nähdä asiat!

Anna itsellesi kiitollisilla ajtuksilla avaimet takaisn käteen. Avaimet, jolla pääset katkeruuden kahleista.

Älä selittele miksi et muka voi olla onnellinen, vaan uskalla tavoitella sitä! Uskalla unelmoida!

Naisverkon seminaari: Uskalla unelmoida!

Tässä lista niistä blogikirjoituksistani, joita käytin eilisen puheen pohjana ja joita vielä kärjistin entiseltään:

Kiitollisuutta harjoittelemassa

En anna periksi

Kaksi näkökulmaa

Tarinankerrontaa

Terve

Elämäni supersankari

Mutta olen työstänyt näitä teemoja jokaisessa kirjoituksessani - aina vähän eri näkökulmasta. Suosittelen lukemaan blogini alusta loppuun, jos vain jaksat, niin huomaat selviytymisstrategiani ja kuinka ne ovat vaikuttaneet elämääni.

Yhteenveto puheestani seuraa pian!

Hyväntekeväisyysjuoksu ja naistentalo Nairobiin

Kuulin tänään aivan mahtavasta projektista, jota haluaisin tukea.

Yksinhuoltajaäitinä liikutuin erityisesti Rosemary Awuorin tarinasta: Hän on hiv-positiivinen neljän lapsen yksinhuoltajaäiti, joka on adoptoinut omien lapsiensa lisäksi kuolleen ystävättärensä tyttären. Kaiken sen kurjuuden keskellä Rosemary ei ole luovuttanut, ei ole katkeroitunut ja lamaantunut passiiviseksi uhriksi, vaan on päättänyt taistella.

Tämä taistelu on tuottanut jo nyt suurta tulosta: Hän sai World Visionin kautta yrittäjäkoulutuksen ja kouluttaa ja työllistää nyt itse muita. Hän on perustanut Tuinuke na Tuendelee -ryhmän (suomeksi Nouse ja menesty), jonka kautta sadat nuoret tytöt ovat saaneet tietoa hivistä ja aidsista. Lisäksi kymmenet ovat oppineet valmistamaan koruja ja ompelutöitä ja samalla he ovat päässeet harjoittelemaan yrittäjyyttä.

Tuinuken naiset haaveilevat toimintansa laajentamisesta ja haluavat rakentaa turvallisen toimitilan (NAISTENTALON), joka toimisi työ- ja koulutustilana, viihtyisänä leikkipaikkana lapsille sekä kauppana tuotteitten markkinointia varten. (Lue lisää täältä!)


Itse olen yleensä kauhean epäluuloinen hyväntekeväisyysprojektien suhteen ja epäilen aina, päätykö raha todellakin sinne, minne sen kuuluu päätyä.

Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan mistä tahansa anonyymistä projektista, sillä tunnen henkilökohtaisesti ihmisiä Suomessa, jotka tekevät työtä tämän projektin eteen ja ovat jopa käyneet tapaamassa juuri tätä nairobilaista naista, Rosemaryä, Keniassa.

Miksi kerron tästä nyt?

Olen pitkään miettinyt, mitä projektia voisin tukea hyväntekeväisyysjuoksulla.

30.3.2014 (eli jo muutaman viikon kuluttua), juoksen Berliinin puolimaratonin (21,0975 km).

Haastan sinut tukemaan Rosemaryn perustaman Tuinuke-ryhmän toimintaa ja rakentamaan naistentaloa Nairobin slummin naisille!

Idea toimiin näin:

Minä juoksen, sinä tuet naistentalon rakentamista yhdellä eurolla per juoksemani kilometri Berliinin puolimaratonilla 30.3.2014. Jos juoksen koko matkan, tukisit Rosemaryn toimintaa yhteensä 21 Eurolla.

Samalla kun motivoit minua treenaamaan kilpailua varten ja jaksamaan arkeani yksinhuoltajaäitinä, autat monen montaa nairobilaista yksinhuoltajaäitiä paljon vaikeammissa ongelmissa: kamppailussa elämän ja kuoleman kanssa hiv-potilaina, prostituoinnin lopettamisessa ja laittomien ja vaarallisten aborttien välttämisessä. Mutta ennen kaikkea auttaisit näitä naisia huomaamaan oman arvonsa ja rakentamaan itse itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta kättensä työn kautta.


Jos haluat tukea juoksuani ja naistetaloa Nairobiin, laita minulle viesti osoitteeseen frauanniberlin@gmail.com. Ilmoitan sitten 30.3.2014 henkilökohtaisesti juoksun tuloksista ja juoksemistani kilometreistä.

Toivon mukaan juoksen koko matkan, eli 21 km, mikä tekisi per lahjoitus yhteensä 21 €. Summan voi lahjoittaa World Visionin tilille:
IBAN FI32 8000 1570 7681 36.
Viite: 241843 (Naistentalo Nairobiin).

Tänään kuuntelen...

Loppuja & uusia alkuja

Tänään on ehkä vanhan elämäni viimeinen päivä. Tai sitten uuden elämäni ensimmäinen. En ole vielä päättänyt...

Tuoreena painosta...

Kiitollinen tänään...

- auringosta
- hitaasta aamusta
- uudesta, vanhasta työstä, jota voin tehdä kotoa
- ensi viikon Suomen reissusta
- että Hilda ei saanut kuumekouristusta, vaikka kuume nousi eilen 41 °C asteeseen!!
- että Gustav sai olla yksin yökylässä isällään ja viettää kipeästi kaipaamaansa miesten omaa aikaa
- eilisestä kivasta piirrustushetkestä Hermannin kanssa
- keittiönpöydällä kukkivista narsisseista
- pihassa kukkivista lumikelloista ja krookuksista
- ihailijoista