Puheeni muistiinpanot: "Uskalla unelmoida!" (8.3.2014)

USKALLA UNELMOIDA!

Olen Anni Mursula, Berliinissä asuva 34-vuotias toimittaja ja kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti.

Haluan aloittaa pienellä ajatusleikillä: kerron tarinani kuluneelta vuodelta kahdella eri tavalla. Kuuntele, miten sanoitan elämääni ja miksi. Minkä roolin itselleni kertomuksessani annan. Mitkä ovat motiivini kertoa tarinani, kuten sen kerron.

1. Olen kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaäiti. Kaksi vuotta sitten, kun tyttäreni ei ollut edes vielä kahta kuukautta, mieheni aloitti suhteen toisen naisen kanssa. Olin niin hormoonihöyryissä ja yliväsynyt vuosien valvomisen jälkeen kolmannen vauvamme kanssa, etten edes osannut ihmetellä, missä mies luuhaa. Kun vihdoin sain selville suhteesta, oli liian myöhäistä. En kyennyt tekemään asialle enää mitään. Vaikka mies jäi vielä puoleksi vuodeksi, hän oli käytännössä jo lähtenyt. Kaikki, mitä olin tehnyt perheen eteen oli yhdentekevää. Mieheni heitti sen lähtiessään menemään. Ja otti minulta samalla elämäni tärkeimmän asian ja suurimman tavoitteeni: Eheän perheen.

2. Jäin vuosi sitten yksinhuoltajaksi. Aluksi koin olevani täydellisessä pulassa ja umpikujassa. Pikkuhijaa olen kuitenkin huomannut, että kyllä se elämä näinkin on ihan hyvää. On vielä pitkä matka siihen, että voin sanoa asioiden olevan kunnossa. Mutta kun katselen kulunutta vuotta taaksepäin, huomaan, kuinka isoja harppauksia olen tehnyt ja kuinka paljon valoisampaa elämä jo nyt on: Jaksan muutakin, kuin vain huoltaa lapseni. Osaa jo iloita joka päivä jostain. Arki kolme pienen lapsen kanssa on raskasta, mutta olen ylpeä siitä, miten selviän ja olen kauhean kiitollinen siitä, että lapset ovat minulla.

Totuus lienee jossain kahden ääripään välillä.

Sillä elämä ei ole koskaan pelkästään positiivista eikä negatiivista. Mutta toisaalta: Eihän tarina koskaan edes yritä kertoa koko totuutta. Se kertoo siitä aina vain osan. Sen osan, minkä kertoja itse haluaa kertoa. Omista syistään.

Toimitajana on jatkuvasti tietoinen asioiden sanoittamisen merkityksestä: Valitsen aina jonkin näkökulman. Jo pelkkä asian mainitseminen kertoo tärkeysjärjestyksestä: yhtä hyvin sen olisi voinut jättää asian kertomatta. 

MIKSI KERROIN JUURI SEN ASIAN, enkä jotain muuta? 

Se, että olen tottunut pelaamaan kielellä, sanoittamaan asioita, miettimään sanotun ja kirjoitetun motiiveja, on auttanut kovasti viime vuoden aikana. 

Yksi tärkein havaintoni oli nimittäin, kun huomasin, kuinka voin sanoittaa myös omaa elämääni. 

MINULLA ON VOIMA JA VALTA puhua itselleni sellainen elämä, minkä itse haluan. 

Voin puhua itseni loukkuun, passiiviseksi uhriksi, jolta viedään, jolle tehdään. Tai voin olla tarinani aktiivinen sankari, joka tekee ja päättää itse, mitä tapahtuu.

Kun tajusin tämän, aloin kirjoittaa BLOGIA. Päätin kirjoittaa itseni oman elämäni tekijäksi. Tietoisesti keskityin kirjoittamaan sellaisesta, mikä on hyvin tai etsin asioihin positiivisia näkökulmia.

Kun kuuntelit kahta tarinaani, huomasit ehkä, että ensimmäisessä puhuin itseni uhrin rooliin. Minulle tehtiin, minulta vietiin, minulle tapahtui.  Puhuin itseni passiiviseksi uhriksi. 

Toisessa tarinassa, minulle oli kyllä käynyt asioita, mutta en jäänyt jumittamaan TAPAHTUNEESEEN, vaan astuin ulos siitä passiivisuuden loukusta. Puhumalla itseni niistä kahleista irti. Kohottamalla katseeni siihen, mikä on hyvin. 
--> Näin kävi, mites tästä eteenpäin?

Kun on tietoinen tästä, yhtäkkiä onkin kaikki valta itsellä: voit valita näkökulman elämääsi!

Koko vuoden pyörittelin näitä juttuja mielessäni. Taistelin katkeruutta vastaan. Ja siksi mietin paljon myös onnea ja onnellisuutta. Mietin, onko minun enää koskaan mahdollista olla onnellinen. Usein ei siltä tuntunut. 

Jossain vaiheessa tajusin, ettei onneni esteenä ollutkaan se, mitä mulle oli käynyt, vaan se, miten olin päättänyt suhtautua siihen, mitä oli käynyt. Yksinkertainen ajatus, mutta mulle se oli elämää mullistava oivallus. 

Tajusin, että tässä piilee onnellisten ja onnettomien, kiitollisten ja katkeroituneiden ihmisten ERO. 

KOSKA EIHÄN SE NIIN OLE, että ne, joille on käynyt erityisen huonosti, on automaattisesti katkeria. 

TAI ETTÄ ne, joita elämä on hellinyt, ovat automaattisesti onnellisempia.

Elämän karu todellisuus on se, ettei kukaan voi mitään sille, mitä on käynyt. NIILLE OLOSUHTEILLE, mitkä ovat faktaa. MUTTA SILLE VOI JOTAIN, MITÄ SIITÄ ETEENPÄIN TEKEE. 

POINTTI on se, että jos HALUAA olla onnellinen, ei auta, että selittelee ETTÄ KUN MULLE KÄVI NÄIN, kun mulla on tää sairaus, mulle tehtiin näin, tai mun geenit....

ETTÄ SIKSI EN VOI OLLA ONNELLINEN! KOSKA SE EI OLE TOTTA!!!!!!!

Totta on se, mitä tapahtui. Mutta se, mitä sinä sille asialle teet, se on täysin omissa käsissäsi. 

Jos selität itsellesi, että kun kävi näin, en voi olla onnellinen,  silloin puhut itse itsellesi juuri NÄMÄ RAJAT.  Jos puhut näin, niin sitten asia myös on niin. Ja silloin tyydyt siihen! 

MUTTA: Jos tosiaan uskottelet itsellesi, ettet voi olla onnellinen, kanna sitten myös vastuu siitä, että tyydyt siihen rajattuun onnettomaan elämään.

Äläkä näe itseäsi sitten uhrina – sinä itsehän olet päättänyt pysytellä siellä katkeruuden loukussa!!!  

Se on sinun valintasi. Kukaan muu ei kahlitse sinua sinne. Älä selittele ja siirrä vastuuta olosuhteille, muille ihmisille, geeeneille tai tapahtuneelle:

Sinä itse omalla puheellasi ja omilla ajatuksillasi PIDÄT ITSEÄSI SIELLÄ LOUKOSSA!

Minulle on selkeytynyt tämä ajatus SELITTELYSTÄ viimeisen vuoden juoksutreenin 

kautta. Harrastan intohimoisesti juoksua ja treenaan tällä herkellä puolimaratonia 

ja maratonia varten. 
 

Viimeksi 10 km kilpailuun mennessäni oli sellainen olo, etten ollut treenannut tarpeeksi. Ei oikein ollut löytynyt aikaa, kun oli vaikea järjestää lastenvahti niin usein, kun tarvittavaan määrään treeniä olis tarvinnut. Olin laittanut itselleni tietyn minuuttitavoitteen kympille MUTTA samaan aikaan selittelin itselleni, että 

„En millään voi saavuttaa sitä tavoitetta, kun on nää lapset enkä ole ehtinyt treenata tarpeeksi...“

Sillon tajusin ETTEI SE KIINNOSTA KETÄÄN! 

JOKO haluan saavuttaa tavoitteen itseäni varten, tai sitten en.

Ei mulle anneta siellä yksinhuolatajabonusta ja etumatkaa, koska valitan, etten ole ehtinyt treenaamaan.

Päin vastoin, minulla on juuri minun lähtökohdat huomioon ottaen ehkä vaikeampi saavuttaa asettamaani tavoitetta, kuin jollain nuorella opiskelijatytöllä, jolla on kaikki vapaus treenata niin paljon kuin hän itse haluaa.

MUTTA joko mä lopetan selittelyn, astun ulos uhrin roolista ja järjestän asiani niiin, että voin treenata ja teen PARHAANI saavuttaakseni sen tavoitteen, jonka itse asetan – tai sitten en.  

Se on minun päätökseni. En ole UHRI, vaan itse vastuussa.

POINTTI ON SE, ettei minua itseäkään auta, että laadin itselleni SELITYKSIÄ, miksi en voi saavuttaa tavoitettani. Ennemminkin juuri se selittely on syy siihen, että pidän itseni rajoissa, kahleissa. Estän itseäni.

SAMA PÄTEE, JOS TAVOITE ONNI ja ONNELLISUUS.

Tää on ehkä karua tekstiä. Ja voisi kuvitella, että tarvitaan erityistä tahdonvoimaa tai voimakkuutta, astumaan uhrin roolista ulos. Mutta en ole ollut ollenkaan voimakas kuluneen vuoden aikana. 

Lähdin liikuttelemaan ihan pieniä asioita mielessäni. 

KOSKA en enää kestänyt jatkuvaa pimeyttä ja negatiivisuutta – sitä toivottomuutta! Sitä ajatusta, etten voisi enää koskaan olla onnellinen. En halunnut luovuttaa katkeruudelle.

SILLOIN rupesin pakottamaan itseäni lyötämään asioita, jotka ovat hyvin, joista olen kiitollinen. Aloin kirjaamaan blogiini KIITOLLISUUSLISTOJA.
 

Koska ajattelin, että kai sitä jotain hyvää pitää vielä löytyä.

KIITOLLISUUSLISTAT (TYÖKALUNA ja katkeruuden vasta-aineena):

Aloitin kirjoittamaan niitä säännöllsiesti – etenkin niinä päivinä, kun voin erityisen huonosti. Pakotin itseni kirjoittamaan ylös 10 asiaa jotka ovat hyvin ja joista olen kiitollinen. Aluksi tein sitä hampaat irevssä ja tuntui, että ainoa asia, mikä tuli mieleen oli AAMUKAHVI.

Mutta jo heti ekan listan kirjoitettuani huomasin sen vaikutuksen! Tuntui ihan kuin oilisin astunut vapauteen, missä lähes mikä tahansa on mahdollista.

Ja vaikutus kasvoi sitä myöten, mitä enemmän listoja kirjoitin.

TÄÄ ON AJATUSTREENIÄ! Mieltä voi muokata ihan samalla tavalla kuin kehoa. Sitä voi vahvistaa, treenata, jumpata siitä mistä se on heikko ja laihduttaa/surkastaa sieltä, missä on liikaa – esim juuri katkeruutta...

Yhteenveto:

Haluaisin antaa muutaman ajatuksen tai virikkeen mukaasi:

Mieti miten istestäsi kerrot. Kuuntele puhettasi itsestäsi ja elämästäsi. Minkälaiset rajat ja kahleet itsellesi puhut?

Mitä, jos avaisitkin ne kahleet puheellasi?

Et voi muuttaa tapahtunutta, mutta voit muuttaa tulevaa omilla ajatuksillasi. Kiitollisuudella ja sillä näkökulmalla, miten itse PÄÄTÄT nähdä asiat!

Anna itsellesi kiitollisilla ajtuksilla avaimet takaisn käteen. Avaimet, jolla pääset katkeruuden kahleista.

Älä selittele miksi et muka voi olla onnellinen, vaan uskalla tavoitella sitä! Uskalla unelmoida!