Iltaa kohti olenkin jo taas innoissani ovella odottavasta matkastani!
Tässä kaksi valitsemaani reittiä. Aion käydä katsomassa sekä Die Bastei-siltaa että kavuta aikaisemmin mainitsemani Caspar David Friedrichin maalaamaan taideteokseen - tai ainakin samaiselle kalliolle, Kaiser Kronelle.
Matka on minulle hyvin symboolinen: En ole ennen ollut vaeltamassa yksin. Vaikka olenkin aina mieltänyt itseni itsenäiseksi pohjoismaalaiseksi naiseksi, olen aina turvautunut poluillani johonkin toiseen, yleensä mieheen. Sama, mikä pätee symboolisesti koko elämään, sopii kuvaamaan myös ihan konkreettista työnjakoa.
Turvautuminen ei tarkoita, että olisin antanut ohjat käsistäni. Olen ollut hyvin tasevaertaisessa parisuhteessa. Olen kantanut vastuuta. Paljon vastuuta. Mutta tästä huolimatta puhuin itseni vuosien varrella riippuvaisemmaksi, pelokkaammaksi, kuin mitä olen - johonkin rooliin, jota halusin täyttää.
Olen järkytyksekseni huomannut, kuinka vähän naiset edelleenkään uskaltavat tehdä mitään yksin. Kuinka epävarmoja he ovat, kuinka sovinnaisia, kuinka rooleihinsa jumittuneita ja ahdasmielisiä!
Kuinka he puhuvat itse itselleen kovin pienet rajat ja ääriviivat.
Jos mukana ei ole miestä, naiset lyöttäytyvät mielellään toistensa seuraan. Ymmärrän miksi, eikä todellisuutta voi muuttaa: nainen on erilainen kuin mies ja naisen todelliset rajat (esimerkiksi fyysinen voima) ovat eri kohdissa, kuin miehillä. Miehilläkin on rajat. Ja nekin on eri kohdissa. Eri asioissa.
En halua olla mies. Olen kovin iloinen naiseudestani. Olen mielelläni myös joskus heikompi. Haluan ihailua. Erilaista kohtelua. Ja siltikin: kaikesta voimasta ja omanarvontunteesta ja emansipaatiosta huolimatta haluan katsoa miestä ylöspäin - en alaspäin.
Kovin moni nainen haluaa ohjakset käsiinsä, dominoida, vallata miehen, pistää hänet pieneksi. Kuitenkin vain huomatakseen, että haluaa ja toivoo miestä, joka on henkisesti vieläkin vahvempi.
Olen miettinyt kuinka paljon suhteessa kannattaa taistella vallasta, jos kuitenkin lopussa haluaa sen miehen, joka voittaa. Ehkä kyse on suhteen dynamiikasta ja eri persoonien yhteensopivuuksista. Toisten kanssa täytyy kamppailla jatkuvasti siitä, kenellä on housut jalassa. Ja toisten kanssa asiat on alusta asti selvitetty.
Itsestäni olen oppinut, että tarvitsen miehen, jonka kanssa ei tarvitse taistella. Koska olen taistelijatyyppi, joka taistelee, jos näkee pienenkään mahdollisuuden päästä niskan päälle.
Ehkä tarkoitan kaipaavani ja hyväksyväni sen animaalisen, luonnollisen kaikissa suhteissa käytävän voimien koettelun. Sen, kuka on lauman alfa-susi. Mutten usko enää muiden mielipiteisiin siitä, mitä tuo voimien jako suhteessa konkreettisesti tarkoittaa. Mitä alfasuden ja niiden muiden lauman jäsenten pitää muka tehdä. Tai minkälaisia perinteisiä yhteiskunnallisia rooleja kummankin osapuolen pitää muka täyttää.
Mitä nuo roolinimikkeet muka tarkoittavat? "Vaimo".
Hyväksyn naisellisen ihmisyyteni rajat. En usko olevani superihminen tai jokin puolijumala vain siksi, että olen nainen. Tarvitsen joskus, aika useinkin, apua. Mutta olen matkalla erilaiseen naiseuteen. Venytän rajojani. Joustan suuremmaksi. Sellaiseksi, joka ei etukäteen jo uskottele itselleen, että olisi epäsovinnaista tai outoa tai pelottavaa tai mahdotonta mennä vaikka vaeltamaan yksin vain siksi, että on nainen.
Minä itse päätän, minkälainen on nainen. Se minunlainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti