Huhtikuun sää

Vaikka kirjoitankin yleensä siitä, mikä elämässäni on hyvin, se ei tietenkään tarkoita, että elämä olisi jatkuvaa auringonpaistetta. Sitä se ei todellakaan ole, enkä aina tunne oloani iloiseksi, onnelliseksi tai vahvaksi.

Viime päivät ja viikot ovat olleen harvinaisen raskaita ja ihmettelen, että olen näinkin hyvin niistä selvinnyt. En ole jaksanut kirjoittaa, koska en halua kirjoittaa valitusblogia: minulle on tärkeää korostaa jokaisen pilven kirkkaita ääriviivoja, koska tiedän niiden takana paistavan auringon.

Ketään ei hyödytä, jos kirjoitan vain sateesta. Harmaasta säästä. Siitä, mikä taas meni pieleen. Ihmettelen ihmisiä, jotka tosiaan jaksavat aina valittaa. Minulle se olisi liian raskasta.

Mutta se, että haluan kirjoittaa hyvästä ja positiivisesta tuo joskus paineita. Niinä heikoimpina hetkinä, kun sisältä ei löydy voimaa edes näkemään sitä.

Tämä päivä oli sellainen.

Heräsin surullisella miellä. Nousin sängystä ja kävelin vessaan, jossa vastassa oli pesukoneeseen unohtuneet märät pyykit. Keittiössä odotti kaaos, en olut jaksanut siivota illalla. Kukaan ei taaskaan ollut keittänyt minulle kahvia. Sen sijaan ensimmäinen, mitä kuulin oli Hermannin kiljaisu sängystään: "Äiti sä oot kakka!"

Vaikka tätä kirjoittaessa naurattaa, silloin nauru oli kaukana. Minua itketti. Aivan lohduttomasti. Toivottomuus valtasi mielen. Lastenhuoneessa odotti päivän seuraava kaaos: monen viikon sotkut, joita olemme aina vähän siivonneet syrjään: Huone vaatisi perusteellisen puhdistuksen ja kaatopaikkakäynnin. Koen huonoa omaatuntoa. Mitä arvoja välitän lapsilleni? Minkälaista kaaosta aiheutan heidän mieleen sillä, ettei ympäristö ole siisti? Miten ihmeessä löydän taas sisältäni vaadittavan voiman - tähänkin? Yritin siirtää täysinäistä duplolaatikko takaisin hyllyyn - sen pohja ratkesi. Minä itkin.

Nurkassa lojuu edelleen Gustavin kirppikseltä ostama JÄTTIMÄINEN pehmolelukäärme, joka haisee. Se pitäisi viedä äkkiä roskalavalle. (Positiivista on se, että poika ymmärsi tehneensä omalla rahalla virheostoksen: "Sehän olisi sama, jos olisin heittänyt rahaa roskikseen!")

Kun olin huutanut taas sadatta kertaa, että PUKEKAA, Hermann juoksi melkein ilkosiltaan alakerran naapurille, ei niille varaisovanhemmille, vaan niille toisille. Kuulin rappukäytävässä yleensä mukavan naisen kireän äänen. Ja siltikin hän oli ystävällinen sekä Hermannille, että perässä juosseelle Hildalle, joka oli tullut kerjäämään kello 8:30 kivalta naapurin tädiltä "kaakkia".

Minua hävetti. Itkin häpeästä. Gustav ymmärsi ja itki melkein itsekin. Koin syyllisyyttä.

Sain lapset taistelujen jälkeen tarhaan ja olin lähdössä lenkille, kun niskaan satoi rankkasadekuuro. Kastuin. Tulin kotiin. Yksi katse keittiöön ja lastenhuoneeseen riitti taas, lyyhistyin lattianrajaan, enkä jaksanut enää nousta. Mietin, kaatuisiko maailma, jos en enää nousisi.

Sitten ystävä soitti ja aurinko taas paistoi. Jaksoin mennä kauppaan ja miettiä viikon ruokia. Astuessani ulos Lidlin ovesta täysien kauppakassien kanssa, niskaan satoi päivän seuraava kuuro. Kastuin litimäräksi 20 metrin matkalla autolle. Basilikat tippuivat kuralätäkköön ja Hilda kaatui rähmällensä.

Listaa voisi jatkaa, jos jaksaisi. En jaksa. Ei ole varaa tuhlata viimeisiäkin voimia niinkin turhaan, kuin valitukseen.

Eikä listassa ole mitään erikoista. Se on aivan tavallista elämää ja arkea. Sellaisina huonompina päiviä. Jaksaisin tämänlaista elämää ihan hyvin, jos taustalla ei olisi jatkuva mieltä uuvuttava suru, joka valtaa ja lamauttaa edelleen aaltoina. Se vie tällaisina päivinä voimat.

Onneksi on hyviä päiviä, jolloin pursun energiaa, intoa, iloa ja voimaa. Ja tiedän, että sellainen päivä voi olla jo huomenna.

Saksassa puhutaan huhtikuu-säästä. Se tarkoittaa, että vaikka myrskyää ja sataa rakeita, seuraavalla hetkellä voi taas paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta.

Elämä on samanlaista. Onneksi vaikeillakin päivillä on iltansa. Ja uuteen päivään voi laittaa toivonsa.