Kesä tulee ja ehkä jotain hyvää!

Pojat heittivät talviturkkinsa tänään Flakensee-järvellä. Meillä oli ihana kevätretki ja kaikilla oli kylmistä varpaista huolimatta hyvä mieli.

Tämän järven rannalla sijaitsevassa kylässä Woltersdorfissa on talo, josta olen jo pitkään haaveillut. Tai en oikeastaan haaveile enää mistään sellaisesta: en taloista, en omaisuudesta, en idyllistä. En ehkä sittenkään koskaan oikeasti haluaisi omistaa mitään niin kallista, niin voimia vievää ja niin sitovaa, kuin taloa.

Arvoni ovat muuttuneet. Jos tähän perheeseen enää koskaan kuuluu mies, haluan elämältä hänen kanssaan jotain aivan muuta, kuin idylliä, rauhaa tai onnellista kulissia, jonka takana rehottaa raunio. En sano, että meidän avioliitto olisi ollut sitä, mutten enää kiillottaisi pintaa. En enää yrittäisi elää jotain ihannetta, täyttää jotain kaavaa. En haluaisi enää tavoitella valmista, sitä "sitten kun...", sitä harhakuvaa siitä, että jokin olisi joskus kohdallaan tai täytetty.

Ei elämä ole sellaista. Haluan elää sitä arjen epätäydellisyyttä, nähdä projektien lojuvan pöydillä puolivalmiina, nurkkien pölyyntyessä, mutta sielun liikkuvan sitäkin enemmän! Koska se hetki, jolloin työ tai teos tai projekti on valmis, se on jo kuollut.

En enää laittaisi energiaa tai rahaa sellaiseen, millä ei ole loppupeleissä mitään merkitystä! Mutta tämä talo sijaitsee "Friedenstraßella", Rauhantiellä. Ehkä siksi siitä on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Utuinen unelma, josta en ole ollenkaan varma, haluanko sen toteutuvan...