Lastenlääkärillä

Tällä viikolla kävimme pitkästä aikaa lastenlääkärillä: Hildalla oli alkava korvatulehdus ja Gustilla puhkesi ensimmäistä kertaa pienen flunssan takia herpes. Reippaita kummatkin. Oikeastaan olisi voinut jättää käymättä. Mutta kun "käymme lääkärillä niin harvoin! Mennään taas sinne lääkärille, äiti! Siellä on niin ihanaa!"

Odotushuoneessa tuli mieleen, kuinka olen istunut samalla paikalla aina kun lapset ovat syntyneet. Kolmantena päivänä syntymän jälkeen ajoin aina pieni nyytti kainalossa näyttämään uutta ihmistä ensimmäistä kertaa lääkärille.

Kaksi kolmesta lapsestani on syntynyt kätilöiden pyörittämällä synnytystalolla, joka on noin kilometrin päässä kodistamme. Vietin synnytystalolla aina yhteensä noin kuusi tuntia ja kömmin omaan sänkyyn noin kolme tuntia synntytysten jälkeen. Omaan rauhaan. Omaan kotiin.

Lääkärille meno oli aina ensimmäinen iso tapahtuma lasten elämässä. Useinmiten en ollut käynyt talvivauvojen kanssa pakkassäissä edes ulkona ennen tuota reissua - jos siirtymistä synnytystalolta kotiin ei lasketa.

Lääkäri mittasi, punitsi tarkisti, että kaikki on kunnossa. Kyllä kätilökin teki saman heti syntymän jälkeen, mutta jotain lääkärikäynnissä tekee lapsen olemassaolosta virallisempaa, rationaalisempaa, järkiperäisempää.

Tämä kuulostaa turhalta hössötykseltä, mutta koin aina, että ensimmäisten päivien uneliaisuus, unenkaltaisuus, mystisyys, elämää suurempi ihmeellisyys alkoi tässä vaiheessa haihtua.

Arki astui ihmeen keskelle.

Olen kovin kiitollinen siitä, että lastenlääkärimme on juuri tämä lääkäri. Ja että siirtyminen koetun ja todellisen maailman välillä on edelleen ja joka kerta mahdollisimman kivuton. En tarkoita tällä mitään esoteerista hömpötystä. Vaan lähinnä sitä, että lääkäri osaa nähdä koko paketin. Koko perheen ja myös äidin olon.

Tästä ikkunasta olen odotushuoneessa katsellut kahden vuoden välein pieni nyytti sylissäni.
Olen iloinen, että istuin siinä nyt syli tyhjänä: isot lapset leikkivät omia leikkejään.