Tuo saavutus antoi ihmeellistä miehilihyvää ja onnen tunnetta kokonaiseksi päiväksi ja vähän pidemmäksikin. Sellaisen on ehkä vaikea ymmärtää tätä, joka ei juokse.
Tai sitten ei. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihmeellinen, vain urheilijoille avautuva asia. Vaan täysin perusinhimillinen piirre: itsensä parantamisen tarve, halu parempaan, jatkuva itsensä kanssa kamppailu - millä elämänalueella tahansa.
Tiedän, että moni ajattelee nyt ehkä, ettei tartte jatkuvasti pinnistää ja yrittää ja parantaa itseään. Ei ehkä. Mutta jokainen tekee sitä jossain asiassa. Yrittää tehdä työnsä paremmin, opiskelee osatakseen jotain, lukee tietääkseen enemmän, keskustelee ihmisten kanssa ymmärtääkseen heitä ja itseään paremmin, tekee työtä päästäkseen eroon huonoista piirteistä ja tavoista ja oppiakseen uusia hyviä tilalle.
Rajat tulevat tietenkin vastaan kaikessa: Minusta ei varmastikaan koskaan tule kovin kärsivällistä ihmistä, vaikka kuinka elämän koulu sitä minulle opettaa ja olen paljon jo oppinutkin.
Samoin on juoksussa. Kehoni ei yksinkertaisesti satu olemaan itäafrikkalaisen gazellin, vaan pohjoismaalaisen, tanakkajalkaisen valkyyrin. (Itsestä pitää muistaa puhua kauniisti!)
En ole kovin nopea, mutta tiedän, etten ole saavuttanut vielä sitä omaa rajaani. Ja sekös, jos jokin motivoi!
Yritän selittää mistä minun hyvä mieli ja onnistumisen tunne juontaa kilpailun jälkeen:
- Itse asetetun tavoitteen saavuttaminen tai parhaassa tapauksessa itsensä ylittäminen.
- Omien voimavarojen ja kunnon oikea, mahdollisimman tarkka arviointi (oli se mikä tahansa).
- Kovan työn tuloksen näkeminen. Ilmaiseksi, lonkalta saatu hyvä aika ei ole läheskään yhtä arvokas, kuin pitkän kovan treenikauden jälkeen saavutetut tulokset.
- Tunne, että etenee, paranee, edistyy jossain. Se on palkitsevaa ja koukuttavaa.
Ja jos unohtaa kilpailut ja niiden tuoman erityisen hyvän olon, jo pelkkä treeni on itseisarvo. Se, että pääsen lenkille tuulettumaan ja saan irtioton arjesta. Fyysinen rasitus, kehon muovaantuminen ja kunnon paraneminen on vain muutama positiivinen sivuvaikutus.
Minulle juoksu on ollut mahdollisesti hengenpelastaja.
Olen juossut itseni läpi stressin, vihan, surun, masennuksen, uupumisen. Lenkillä mieli parantuu. Se on se hetki päivässä, kun tuntuu, että aivot rentoutuvat ja niiden sijaan keho tekee työtä. Fyysinen rasitus antaa mielelle levon. Se on se hetki päivässä, kun on hyvä mieli ja vahva olo. Yleensä olen hyvällä tuulella koko aamupäivän juuri tästä syystä.
Ja tätäkään en olisi kokenut, jos en olisi lähtenyt tänä aamuna lenkille (saati nähnyt tietä ylittävää peuraa ja villisikojen jälkiä):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti