Varjonyrkkeilijä

Nyrkkeily on ollut pitkään jollain tavalla osa elämääni. Silloin kun en ole sitä itse harrastanut, sitä harrasti mieheni, tai sitten olen seurannut sitä muuten.

Olen aina hakenut ääripäitä. Kokeillut rajoja ja sillä tavalla lopulta löytänyt ne omani.

Viime aikoina olen onnistunut siirtämään juuri näitä rajoja. Elämä on pakottanut joustamaan. Mutta se on myös opettanut puolustamaan sitä, mikä on itselle niin tärkeää, ettei siitä voi luopua. Ei edes henkensä kaupalla. Menettämättä itseään.

Opettelemalla puolustamaan itseäni, vetämällä omat rajani, olen päässyt taas ytimeeni kiinni. Tiedän, kuka olen.

Nyrkkeily on minulle hyvin symboolinen laji juuri tästä samasta syystä. Siinä mennään ytimeen. Siinä opitaan puolustamaan sitä, mistä ei voi luopua. Nyrkkeilykehässä elämä pelkistyy.

Moni ei ehkä ymmärrä, miten valtavan voimauttavaa juuri tämä on.

Lukiolaisena kävin terapian sijaan hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä stadikan urheiluhallissa.

Eräs vanha mies vietti hallissa kaiken aikansa. Hän seurasi jonkin aikaa touhujani, jonka jälkeen sain aina silloin tällöin kuivalla huumorilla höystettyjä neuvoja. Myöhemmin hän näytti minulle oikeita liikeratoja. Miten pidän suojan yllä. Miten saan oikeaan suoraan olkapään kierolla enemmän voimaa.

Vanhan miehen nimi oli Elis. Vasta myöhemmin tajusin hänen olevan kuuluisa suomalainen nyrkkeilijä Elis Ask. Vuosi oli 1996. Elis kuoli Wikipedian mukaan vuonna 2003.

Viime yönä näin unta nyrkkeilystä. Olin valmistautumassa otteluun. Sidoin käsiäni. teippasin sormia ja rystysiä. Vedin hanskat käsiin. Laitoin hammassuojan suuhun. Voitelin vanhoja haavoja vaseliinilla. Harjoittelin tekniikkaa.

Jännitys kasvoi, kehän ympärille kerääntyi yleisöä. Oli tosi kyseessä.

Kaikesta huolimatta olin kumman rauhallinen. Olin taidoistani varma. Tiesin, että selviytyisin. Tiesin, että olin oppinut kaiken tarvittavan. En ollut enää heiveröinen pikkutyttö. Seisoin omilla jaloillani ja sanoin: "Tässä on raja".

En pelännyt.

En edes silloin, kun tajusin, että tässä voi hävitä.

Enkä silloin, kun tajusin, ettei minua odottanutkaan kehässä tasavertainen nainen, vaan mies.

Hieman nauratti, kun heräsin.


Tässä ihanan Fiona Applein "Shadowboxer" vuodelta 1996, joka on ollut tärkeä biisi eri elämänvaiheissa nyt jo 17 vuotta. (Huh!)

Ja toinen minulle tärkeä biisi Frank Sinatralta, joka sopii vähän kaukaa haetummin aiheeseen: