Iloisia päiviä seuraa yleensä muutama surullinen ja vaikea. Niin on yleensä sunnuntai-illasta alkaen aina maanantai mukaan lukien. Olen alkanut kutsua sitä sunnuntai-bluesiksi.
Alakuloinen mieli alkaa siitä, kun mies tuo lapset takaisin kotiin vapaaviikonloppuinani sunnutaisin klo 16:30. Lapset ovat yleensä hieman sekaisin, kiukkuisia ja itkuisia. Ei siksi, että he voisivat isällään huonosti. Päin vastoin!
Siksi ikävä onkin kovin juuri hyvän jälkeen.
Olen ihmetellyt, miksi sunnuntai-blues iskee myös niinä viikonloppuina, kun minulla on lapset. Ehkä se on uuden viikon alku. Hullun myllyn alkaminen alusta. Sisyfoksen epätoivoa.
Onneksi kuitenkin tiedän, että se vain tuntuu siltä. Vaikka kuinka tuntuisi, että kivenlohkare vierii takaisin vuoren juurelle aina, kun olen saanut sen ylös, tiedän, ettei se ole niin.
Tiedän, että oikeasti tässä mennään kokoajan eteenpäin. Ei taaksepäin. Ei sivulle. Ei kompastella. Ei vaikka kuinka olisi polvet mustelmilla ja tuntuisi, että saisi uudestaan ja uudestaan turpiin.
Tiedän, että tie vie tästä vain eteenpäin ja ylöspäin. En irrota katsettani valosta. En käänny katsomaan taakseni. Kieltäydyn jäämästä suolapatsaaksi tuijottamaan palavaa menneisyyttäni, kuten eräs Lootin vaimo. En, vaikka se kuinka houkuttelisi.
On eri asia surra, kuin antaa surun jähmettää. Toinen on aktiivista, toinen passiivista.
Ja minä päätän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti