Tänä aamuna ajatukset olivat maassa, oli paha olla, enkä millään saanut psyykattua itseäni hyvälle tuulelle - vaikka aurinko paistoi kirkkaan siniseltä syystaivaalta.
Ihmettelin, mistä tämä poikkeuksellisen vetämätön ja itsesäälin täyteinen olo juuri tänä aamuna juonsi. Kun siihen ei ollut erityistä syytä. (Syitähän löytyy aina, mutta olen aina vain voitokkaampi niitä vastaan taistellessa.)
Ihmettelin, kunnes tajusin, etten ollut päässyt lenkille viikkoon. Kokonaiseen viikkoon!
Ei ihmekään, kun ahdistaa, ajattelin. Tiedän varsin hyvin, että juokseminen on pitänyt minut järjissäni ja kasassa jo melkein puolitoista vuotta. Ja hyviä juoksukokemuksia on myös aikaisemmilta elämänvaiheilta.
On suorastaan tyhmää, jos ei tarjoa keholleen ja mielelleen sitä hyvää, sitä lääkettä, jota saa niin helposti ja halvalla. Ja joka on kaikenlisäksi sille kaikin puolin vain hyväksi - ilman sivuvaikutuksia!
Juoksuharrastuksestani hyötyvät sitäpaitsi minun lisäkseni myös lapset, joilla on sen ansiosta tasapainoisempi äiti.
Taistelustrategiani tänä aamuna oli siis: Pojat tarhaan, itkuhälyin naapurille, Hilda päikkäreille, lenkkarit jalkaan ja polulle.
Tässä muutama hyvän mielen hetki lenkiltä, jonka haluan jakaa kanssasi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti