Lue kasvojani

Kun mies lähti, istuin usein peilin edessä ja katsoin sitä naista, joka sieltä tuijotti. En tuntenut häntä. Se nuori, hehkeäksi tuntemani, rakastettu vaimo, ihana äiti, viehättävä nainen, joksi olin itseni vielä hetki sitten kuvitellut, oli hävinnyt. Jättänyt jälkeensä surullisen, lyödyn, hylätyn, kelvottomaksi koetun ja yön yli vanhentuneen ihmisen, jolla olikin ryppyjä otsassa ja jonka posket roikkuivat.

Olin laihtunut muutaman kuukauden sisällä vajaat 15 kiloa, mutta peilikuvassa en nähnyt mitään eroa. Ainoa, mistä tajusin laihtuneeni, oli vaaka ja päältä tippuvat vaatteet. Mutta kuva itsestäni, se, millaisena itseni peilissä näin, ei ollut muuttunut.

Muistan miettineeni tuolloin, ettei kauneus ole faktoista kiinni, vaan siitä, miltä itsestä tuntuu.

Tuolloin päätin pitää itsestäni valokuvapäiväkirjaa. Halusin nähdä, mitä ero ja sen jälkeiset kuukaudet kasvoilleni tekevät. Tarvitsin ulkoisen dokumentin todistamaan, että olin vielä kasassa. Kun sisällä olin pelkkää kaaosta. Halusin tietää, minkä tarinan kasvoni minusta tahtomattani kertoisivat.

Ajatukseni oli positiivinen: Uskoin, että pohjalta pääse ainoastaan yhteen suuntaan - ylös.

Joidenkin kiemuroiden kautta, olen matkalla nyt juuri siihen suuntaan.

Tässä kooste valokuvapäiväkirjastani sitten tammikuun. Ihmisen kasvoista näkee aika paljon. Enemmän kuin monen monta sanaa voi kertoa.