Olen siihen ihan tyytyväinen, vaikka olen juossut vuoden aikana seitsemän eri kilpailua ja olisin voinut kuvitella juoksevani nyt vielä hieman paremmin. Jo keväällä juoksin Naisten kympissä suunnilleen saman ajan.
Juoksijan ongelma on suuresta ilosta ja huumaavista, idioottimaisen hymyn naamalle lätkäisevistä endorfiineistä huolimatta aina tunne siitä, että olisi voinut ehkä painaa vähän kovempaa, repäistä vähän enemmän, kaivaa ne viimeisetkin voimat sieltä jostain.
On kuitenkin motivoivaa, ettei ole juoksun jälkeen täysin kuollut. Voi ajatella, että seuraavalla kerralla sitten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti