Tiesin, että on kyse vain tunneista, kunnes vihollinen saapuu, riistää lapseni, raiskaa, tappaa, kiduttaa. Mietin, miten suojella avuttomia lapsiani. Tunne oli täysi voimattomuus.
Tälle unelle on tietenkin psykologinen selitys tässä elämäntilanteessa. Menemättä kuitenkaan nyt sen syvemmin siihen, haluan kertoa, mistä unen mielikuvat peräävät.
Luen tällä hetkellä saksalaisnaisten ja -tyttöjen kohtalosta 1945, kun puna-armeija miehitti saksan itäalueet ja valtasi Berliinin. Muutaman kuukauden aikana neuvostosotilaat rasikasivat 2 - 2,5 miljoonaa naista ja tyttöä. Raiskaukset olivat osin systemaattista vihollisen nöyryytystä, osaksi mielivaltaa.
Moni nainen kuoli pahoinpitelyihin, osa tappoi itsensä niiden seurauksena. Naiset olivat kirjaimellisesti vapaata riistaa. Miehet ottivat milloin ja kenet halusivat. Saksalaisnaisille sai tehdä mitä vain - ilman seurauksia. "Frau, komm!" oli tuolloin neuvostosotilaan yleisimmin saksaksi lausumat sanat.
Myös sairaaloissa raiskattiin naispotilaita, jotkut kertovat puna-armeijan sotilaiden jonoista, juuri sairaalahuoneiden ovilla. Lääkärit olivat avuttomia, itsekin miehitettyä, alistettua kansaa.
Moni nainen tuli raiskauksien seurauksena raskaaksi, teki abortin tai sai halveksitun "ryssän äpärän". Rintamalta tai sotavankeudesta palaavat miehet eivät useinkaan uskoneet vaimojensa tarinoita raiskauksista, vaan jättivät kaiken kukkuraksi nöyryytetyt, pahoinpidellyt vaimonsa. Jos he sitten edes palasivat. Moni mies ei koskaan palannut. Ja naiset jäivät lastensa kanssa epätietoisuuteen.
En halua mennä politiikkaan tai siihen, kuka teki mitä ensin.
Haluan vain painottaa, että saksalaisnaiset kokivat sodan viimeisinä kuukausina ja sitä seuraavina vuosina h e l v e t i n.
Eikä kukaan ihminen, etenkään sivilisti, saati sitten tavallinen sotilas, ole ansainnut sitä.
Siltikään tästä ei saa koskaan puhua Saksassa lisäämättä sivulausetta juuri kaiken tämän ansaitsemisesta.
Saksalaisnaisten elämä oli nälkää, kuolemaa, kodittomuutta, karkoitusta, eroa, nöyryytystä, kylmää, pakkotyötä, vankeutta, pahoinpitelyä, mielivaltaa, rasikauksia. Osalta riistettiin lapset, osa hukkasi ne sodan pyörteissä, osa ei löytänyt niitä koskaan, osa lapsista kuoli syliin.
Kun mietin omaa elämääni ja sitä, olenko minä ansainnut näinkin epäreilua kohtelua, melkein huvittaa. Oma kohtalo, omat ongelmat tuntunvat aurinkoisen kesäpäivän pilvenhattaroilta siihen verrattuna, mitä moni nainen sai kokea vuonna 1945.
Ei se oman surun syövereissä lohduta, mutta se antaa perspektiiviä - ja myös toivoa.
Siksi luenkin juuri nyt juuri näitä kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti