Syy ja seuraus

Kolmen lapsen äitinä tulee sattuneista syistä hyvin usein mietittyä syytä ja seurausta. Ja sitä, miten nämä elämän lait voisi johdonmukaisesti opettaa lapsillensa.

Niin, johdonmukaisuudessa piilee salaisuus: lapset oppivat johdonmukaisuuden vain - yllätys, yllätys - johdonmukaisuudella. Syyn ja seurauksen salaperäisen liiton käsittää vain se, joka on joutunut joskus elämässään kokemaan oman toimintansa karvaat seuraukset.

Olen ollut kuusi ja puoli vuotta äiti. Ennen kuin esikoiseni syntyi, uskoin olevani hyvinkin johdonmukainen, tehokas ja hyvä ihminen. Ja kuvittelin, että olisin sitä etenkin äitinä. Ajattelin, että juuri äitinä kiteyttäisin kaikki hyvät ominaisuuteni kimaltelevaksi, upeaksi timantiksi: lapsekseni. Toisin kävi, kun timantit olivatkin äitiään kovempia kimpaleita ja alkoivat hioa mestariaan...

Teoriassa tiesin hyvin, kuinka lapsia kasvatetaan. Jopa niin hyvin, että annoin kasvatusohjeita mielestäni epäjohdonmukaisesti toimiville ystävilleni, joilla oli jo lapsia. (Nyt itse lastenkasvatuksessa kerta toisensa jälkeen epäonnistuneena, olen pyytänyt heiltä ylimielisyyttäni anteeksi!)

Kun esikoiseni syntyi, ei seurannutkaan ilotulituksia ja voiton laukauksia, vaan pitkä liuta pettymyksiä ja epäonnistumisia. Ei suinkaan maailman ihanimman pojan takia, vaan oman itseni! Aluksi järkytyin ja lamaannuin omasta vajaavaisuudestani ja riittämättömyyden tunteestani: eihän tämän näin pitänyt mennä! Enhän minä ole näin epäjohdonmukainen ihminen! Miksi ihmeessä en kykene hallitsemaan näitä lapsia pelkällä auktoriteettisellä katseellani? Miksi he eivät toimi, kuten minä haluan?

Ja miksi johdonmukaisuus ei olekaan kivaa ja helppoa, vaan rasittavaa, väsyttävää ja vaikeeta?

Niin. Olin joutunut kokemaan syyn ja seurauksen ensimmäisen oppitunnin: Epämukavista kokemuksista oppii tehokkaimmin, mitä kannattaa tehdä toisin ensi kerralla. Minäpä en ottanut opikseni, vaan jatkoin (useinmiten uupumuksesta) epäjohdonmukaista kasvatustyyliäni. En antanut lasten tuntea tekojensa ja valintojensa seurauksia nahoissaan. Noin niin kuin kuvainnollisesti...

Lapseni eivät oppineet johdonmukaisuutta, koska en itse toiminut johdonmukaisesti. He oppivat lähinnä, että tänään näin, huomenna toisin. Jos äiti uhkaa jotain, ei se kuitenkaan tule tapahtumaan. Ihan sama, mitä se mesoo.

Ulkoisesti kyllä tajusin virheeni nopeasti tai ainakin vuosien saatossa ja lapsikatraan kasvaessa. Ymmärsin viimeistään yksinhuoltajaksi jäädessäni, että jos en nyt ota ohjaksia käsiini, homma levahtaa täysin.

Onnistuin siis jotenkin kasaamaan itseäni sen verran, että sain jonkinlaista ryhtiä elämäämme. Lapset ymmärsivät jonkinmuotoisen syyn ja seurauksen haparoivan ja utuisen yhteyden.

En ollut kuitenkaan vieläkään tajunnut tämän asian kauaskantoisuutta. Sen sijaa elämän yhtenä täkeimpänä oivalluksena ja arvona. Tähän asti olin ajatellut, että syy ja seuraus ja johonmukainen kasvatus helpottaisi lähinnä minun elämääni äitinä. Ja olisihan sillä se vaikutus, että lapset olisivat "kilttejä".

Mutta en ollut oikein ymmärtänyt, ettei suuri osa ikätovereistani ole tähän päivään mennessä sisäistänyt syyn ja seurauksen lakia elämässään. Nämä aikuiset tekevät mitä lystäävät, koska seurauksistahan ei koskaan tiedä. Saattaa jäädä kiinni, tai sitten ei. Saattaa käydä köpelösti, tai sitten ei. Sitäpaitsi: kun teen väärin, siitä ei tarvitse kantaa vastuuta, jos valehtelee. Näin voin valita itse teolleni sen seuraksen, minkä itse haluan. 

Nämä ihmiset ulkoistavat vastuun teoistaan muille. Kun raja ei kerran tule vastaan, silloin sitä ei ole!

Minun piti kohdata muutama tällainen aikuinen, joutua kasvotusten heidän käyttäytymisensä kanssa, minua piti sattua, ja kovaa, ennen kuin ymmärsin, etten halua, että lapsistani kasvaa samanlaisia.

Näiden ihmisten kohdatessa elämässään ensi kertaa tekojensa karut seuraukset, he musertuvat. He eivät kestä pettymystä. Johdonmukaisuuden epämukavaa sivumakua. He syyttävät "rankaissijaa", joka ei kuitenkaan ole tehnyt mitään muuta, kuin toiminut johdonmukaisesti. Nämä ihmiset ovat ensimmäisiä, jotka huutavat "epistä!" silloin, kun elämä on oikeasti reiluimmillaan.

Valitettavasti elämä ei ole aina oikeudenmukaista. Ja usein tässä maailmassa voittavat ne, jotka ajattelevat vain omaa napaansa toisten kustannuksella.

Mutta minulla on vastuu lapsistani. Minä en halua, että heistä kasvaa aikuisia, jotka eivät ole käsittäneet sitä, kuinka kaikillä teoillamme ja valinnoillamme on seurauksensa.

Ja, ettei elämässä "aina halua sitä mitä saa", nelivuotiaan Hermannin sanoin.