Armoa

Mistäköhän johtuu, että sanalla armo on vanhahtava kaiku? Haiskahtaako se kenties ummehtuneelta, sellaiselta vanhalta, pölyiseltä, hieman kostealta kirkolta? Tuleeko siitä ehkä mieleen puoleen sääreen ulottuvaan harmaaseen hameeseen ja ruskeisiin mummokenkiin pukeutunut vanhapiika?

Vai onko se kenties niin, ettei moderni, uusi, edistyksellisen ja hyvä ihminen, sellainen avarakatseinen ja suvaitsevainen, tarvitsekaan armoa? Ei itselleen, koska hänhän kuuluu niihin hyviin. Hän on hyvien puolella. Hähän rakastaa koko maailmaa, toisia hyviä ihmisiä. Mihin siinä armoa tarvitaan?

Ainoastaan niitä toisia, niitä pahoja, umpimielisiä ja suvaitsemattomia - niitä tämä uusi, hyvä ihminen ei rakasta. Mutta eihän sellaisia edes voi hyväksyä, saati rakastaa. Niin, mihin siinä armoa tarvitaan?

Usein unohtuu, kuinka helppoa on rakastaa sellaisia, jotka ovat "samalla puolella". Haasteellista on sen sijaan rakastaa silloin, kun se on epämukavaa.

Niin, maailmasta on tullut kova paikka, jossa ei enää tunneta armoa eikä anteeksiantamusta. Luulemme maailmasta tulleen pehmeämmän ja suvaitsevaisemman, mutta tosiasiassa meistä on tullut armon häviämisen myötä paljon kovempia tuomitsijoita.

Armo tarkoittaa, että tiedämme toisen tehneen jotain väärää, mutta annamme sen silti anteeksi. Tuomitsemme teon, muttemme ihmistä itseään. Armahdamme ihmisen.

Nykyisin osataan aniharvoin erottaa ihmistä teosta, elämäntyylistä tai mielipiteestä: jos ei hyväksy näitä, ei hyväksy muka myöskään koko ihmistä.

Armottomuudesta ja anteeksiantamattomuudesta on tullut jotain uusia vahvuuden symbooleja. Oman arvon tunteminen tarkoittaa muka, ettei voi antaa anteeksi, ettei tarvitse hyväksyä mitä tahansa kohtelua.

Joo, ei tarvitse! Ei tarvitse hyäksyä kaikkea. Ei tarvitse antaa potkia kerta toisensa jälkeen päähän. Ei tarvitse lusmuilla kynnysmattona ja antaa muiden pyyhkiä itseensä paskoja kengistään kävellessään yli. Ei!

Mutta sana armo ei ole yhtä kuin hyväksikäyttö. Anteeksiantaminen ei tarkoita oman arvon menettämistä.

On helpompaa tuomita ihminen, joka on loukannut ja satuttanut, kuin työstää asiaa niin pitkälle, että osaa erottaa tekijän teosta. Työstäminen vaatii nimittäin uhrin asemasta astumista. Se vaatii vastuun kantamista tilanteesta. Näin kävi, mites tästä eteen päin?

Avioerojen ollessa melkein tavallisempia, kuin pitkät liitot, olisi syytä miettiä miksi luovutamme liian aikaisin. Miksi emme armahda ja anna anteeksi? On olemassa tapauksia, joissa toinen tosiaan kerta toisensa jälkeen käyttää hyväksi, pettää systemaattisesti tai kohtelee muuten kaltoin.

Mutta niitä on aivan varmasti harvemmassa, kuin avioeroja.

Emmekö enää kestä sitä nöyryytystä, minkä toisen paha teko on aiheuttanut? Onko oman egomme loukatuksi tuleminen nykypäivän perisynti, jota ei voi antaa anteeksi ja armahtaa?

Ei ole heikkoutta armahtaa, vaan juuri anteeksi antaminen vaatii suurta vahvuutta ja väkevyyttä.