Olen miettinyt viimeaikoina paljon sitä, kuinka paljon toista ihmistä voi oikeasti tuntea. Vai jääkö hänen ja minun väliin ainiaisiksi esirippu, kallionseinämä, läpikuultava, muttei läpinäkyvä verho tai kenties sittenkin harhaan johtava naamari?
Ja kuinka paljon ihmistä voi syyttää siitä, ettei hän kykene olemaan täysin avoin toiselle? Ei oikeastaan yhtään.
Miellän itseni avoimeksi kirjaksi - kirjoitanhan tässä blogissanikin suhteellisen avoimesti elämästäni. Mutta vaikka kuinka kuvittelen vuodattavani rehellisesti ajatuksiani elämästäni, vaikka kuinka kuvittelen minun ja lukijan välille suoran, esteettömän yhteyden, en voi mennä takaamaan, että sinä, lukija, ymmärrät juuri, mitä tarkoitan. Ehkä kuvitteletkin asiat aivan toisenlaisiksi. Riippumatta kirjoittamistani sanoista.
Ja tietenkin kirjoitan valikoidusti.
Vai haluaisitko kenties lukea tweettausmaisesti:
kello 6:45 #hildapissihousuihinsa
kello 7:01 #hermannheräsikiukkuisena
kello 7:34 #riitaagustavinkanssaaurinkorasvasta
kello 8:15 #kävinvessassa
kello 8:17 #täytintiskikoneen
kello 8:30 #tyttökaverinkanssalenkille
...
Kertomuksemme elämästämme on aina valikoitua. (Olen kirjoittanut aiheesta muutamaan otteeseen, esimerkiksi täällä.) Opimme iän ja sosialisaation myötä sen, mikä on soveliasta, hyvää, mielenkiintoista tai sympaattista kertoa missäkin tilanteessa.
Toiset kertovat enemmän joistain asioista kuin toiset. Jotkut eivät avaudu henkilökohtaisista asioista juuri koskaan kenellekään. Siihenkin vaikuttaa elämänkokemus - se kuinka paljon ihminen on oppinut luottamaan muihin. Tai kuinka perusteellisesti hän on menettänyt luottamuksensa ihmisiin noin yleensä.
Mutta kuinka paljon heitä voi syyttää siitä, ettei heistä saa otetta? Tai jos ei edes puhuta syyttelystä, kuinka paljon voi odottaa toiselta luottamusta ja sen kautta avoimuutta? Sielun sopukoiden raottamista?
Ehkä ero pitää vain vetää tahallisen petoksen ja tahattoman, valikoidun kerronnan, tai kertomatta jättämisen välille: Petoksen motiivi on saada toinen uskomaan muuta, kuin mikä on totta. Tahaton pimentoon jättäminen taas on kyvyttömyyttä ja haluttomuutta jakaa toisen kanssa tiettyjä, itselle arkoja asioita.
Kuka voi mennä sanomaan, mikä on toiselle arkaa?
Jos toista ei siis koskaan voi perinpohjin ymmärtää, jos lähin ihminenkin kykenee eräänä kauniina päiväni yllättämään täysin, mikä on sitten ihmisten yhteiselon perusta?
Väittäisin, että vääntelemätön rehellisyys.
Tiedän, että moni sanoo tähän, ettei sellaista ole olemassakaan, koska kaikki on tarinaa. Mutta ehkä kyse ei ole niinkään siitä mitä sanotaan, vaan sanotun motiiveista. Ovatko ne rehelliset?
Tämä perustuu lojaalisuuteen, haluun pitää asiat johonkin ihmiseen suorina. Se ei takaa näkyä kallioseinän lävitse, mutta se auttaa luottamaan, että sen takana on sitä, mitä kuvittelee siellä olevan. Sen, mitä yhdessä tämän ihmisen kanssa on "sovittu" siellä olevan.
Kun lojaalisuus vaihtaa kohdettaan, silloin vääntyy myös totuus ja sen myötä tarinat. Silloin mukaan tulee kieroja kertomuksia, valheita, petosta ja tahallista peittelyä. Silloin ihminen vetää verhon tahallaan itsensä ja toisen välille ja pakenee seinän taakse saadakseen olla siellä rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti