Juostessani viime päivinä olen huomannut, kuinka ilo on kummasti kaikonnut harrastuksestani.
Juoksu on minulle tätä nykyä selviytymiskeino, henkirako, venttiili, aivojen räjäyttämiskeino, itsekuria, itsensä rääkkäystä - josta kyllä pidän. Olen riippuvainen siitä.
Juoksu on ajanottoa, minuuttipeliä, stressiä, laskemista, ohjelmia, ohjeita. Se on kilometrimääriä, kännykästä kuuluvia kilometrinopeuksia ja seuraavia tavoitteita.
Huomasin, kuinka olen unohtanut kohottaa kasvoni ylöspäin juostessani. Nauttimaan taivaasta ja puiden latvoista. Jättämään kaiken pahan taakseni. Hengittämään syvään. Hymyilemään.
Mitä väliä on millään muulla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti