Uutinen lapsilleni syntyvästä siskosta, tuntui aluksi tikariniskulta suoraan sydämeen. Lohdullisin kuulemani lause oli tuolloin: "Älä huoli, sinun ei tarvitse hoitaa enää tätä vauvaa." Lause kirpaisi aluksi, kuin desinfiointiaine haavassa. Mutta sanat seurasivat minua vaikeina hetkinä ja osottautuivat lopulta kauaskantoisimmiksi ja rohkaisevimmiksi. Sillä ne eivät kauhistelleet, säälineet eivätkä voivotelleet. Ne olivat viisaan naisen (tarkemmin ottaen äitini) viisaita sanoja.
Niin, minun ei tosiaan tarvitse hoitaa tätä lasta. Se oli aluksi suurin lohtu. Tähän asti olin saanut vauvoja kahden vuoden välein. Ja tämä lasten sisko, olisi oikeasti kuulunut syntyä meidän perheeseemme. Näin aluksi ajattelin. Olimmehan aina toivoneet neljää lasta. Ehkä se siksi niin sattui.
Mutta miten iloinen ja kiitollinen olen nyt, että vauva-aika on tosiaan ohi!
Katsellessani eilen varttuvia lapsiani rantaleikeissä tajusin, että
nuorimman ollessa nyt 2,5 v., osaan ja myös haluan vihdoin sulkea sen kappaleen
elämässäni.
Mutta muutenkin ajatukseni ovat muuttuneet.
Sittemmin juuri lasten siskon syntymä on muodostunut mielessäni koko tämän perhetragedian suurimmaksi siunaukseksi: koen, että tämän pienen ihmisen olemassaolo antaa kaikelle tapahtuneelle jonkinlaisen oikeutuksen, syyn, sisällön ja merkityksen.
Tämä kaikki ei ollutkaan turhaa!
Tyttö on kuin ankkuri, myrskyssä heitetty. Ilman sitä moni asia ajelehtisi tuulten mukana, suunnattomana ja eksyksissä. Ja nyt puhun lähinnä itsestäni ja omista ajatuksistani.
Kuulostaa ehkä kornilta tai käsittämättömältä. Mutta elämä on ihmeellistä ja asiat tosiaan voivat näyttää ja tuntua aluksi täysin erilaiselta, kuin mitä ne oikeasti ovat ja minkä merkityksen ne loppujen lopuksi saavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti