Olen oppinut, että ihminen menettää täysin perustansa, horjuu, vajoaa, muuttuu lipeväksi, vellovaksi, häviää olemattomiin, jos hän valehtelee. Valehtelija puhuu itsensä olemattomaksi. Ylittäessään tietyn rajan, kukaan ei enää usko sitäkään, mikä hänessä on totta.
Silloin koko ihminen muuttuu haamuksi.
Valhe on kuin taltta. Jokainen vilppi on uusi isku, joka syventää halkeamaa - kunnes koko kallio murenee palasiksi.
Ystäväni sanoi kerran seuraavan lauseen, joka syöpyi mieleeni: "Murhaajakin on jotain: hän on murhaaja. Mutta valehtelija - hän ei ole mitään."
Niin, valehtelija ei ole mitään.
Siksi olen ymmärtänyt, että vaikken muuta lapsilleni opettaisikaan, haluan, että he oppivat olemaan rehellisiä. Näkyviä, ei häilyviä. Kosketeltavia, ei kaikkoavia kuin kangastukset ja kummitukset.
Haluan, että he oppivat maksamaan valheen seuraukset, kantamaan vastuun. Seisomaan virheidensä takana. Haluan, että he ovat sitä, mitä he sanovat. Ja sanovat sitä, mitä tarkoittavat. Etteivät yritä sieltä yli, mistä aita on matalin. Etteivät lopulta hukkuisi omien valheidensa suohon ja menettäisi kaikkea sitä, millä on mitään merkitystä tässä elämässä.
Tätä harjoittelemme joka päivä. Millään muulla ei ole juurikaan merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti