Yleensä kuitenkin, kirjoitan ajatuksiani ja oivalluksiani ylös sitä mukaan, kun niitä päähän pälkähtää. Muistiin. Ettei vain unohtuisi. Keskittääkseni ajatukseni. Ettei ne häviäisi johonkin päässä vallitsevaan sumuun ja arjen kaaokseen.
Kirjoitan myös muistutuksena itselleni, mikä on tärkeää. Erottaakseni olennaisen siitä, mikä saa unohtua. Mihin ei tarvitse takertua, jonka voin päästää menemään. Näihin asioihin kuuluu kaikki se, joka syö minulta energiaa ja nakertaa voimiani. Joka vetää minua alas, masentaa. Joka saa katkeraksi, sulkee sydämen. Syyllistää, vihaa, syyttää ja saa käpertymään kuoreen.
Kirjoittaessani tätä blogia, koen taistelevani kuin soturi näkymätöntä mielen vihollista vastaan. Jokaisella askeleella, jokaisen uuden oivalluksen ja kirjoituksen kautta saan uuden kestävämmän haarniskan osan, uuden vahvemman kilven, uuden terävämmän miekan (tai vaikkapa lempiaseeni .357 magnum revolverin...) ollakseni varustautunut koitoksiin. Ollakseni taas vahva. Pystyäkseni taistelemaan.
Soturin mielikuva tällaisessa taistelussa on oikea silloin, kun vihollinen ei ole toinen ihminen. Niin kauan, kun kohdistamme sotamme niihin, "jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", niin kauan olemme vihan ja katkeruuden kierteessä, niiden vankeja.
Minun viholliseni ei ole lasteni isä. Ei heidän siskonsa äiti. Eikä kukaan muukaan, joka on minua elämässäni satuttanut. Heille olen antanut anteeksi (ja teen niin joka päivä, uudelleen ja uudelleen) ja vapauttanut sitä kautta itseni negatiivisten tunteiden orjuudesta.
Niin, vihollinen ei ole kukaan toinen ihminen. Se on oma mieleni ja siihen vaikuttavat asiat. Taistelen sen salakavalia hyökkäyksiä, sen ansoja, rotkoja ja pimentoja vastaan. Yritän olla ovelampi. Treenata ja kehittää sitä siihen suuntaan, ettei siinä olisi enää tarttumapintaa pahalle.
Ja onnistun siinä aina vain paremmin, sillä harjoitus tekee tunnetusti mestarin - ja revolverisankarin.
"Once Upon a Time in West" by Sergio Leone
Hei!
VastaaPoistaAjattelin nyt julkisesti tunnustaa jo pidemmän aikaan seuranneeni hiljaisesti blogiasi. Yksinhuoltajuus on iso osa myös omaa arkeani ja näitä blogejakin aiheesta on pilvin pimein. Tapasi kertoa asioista on mukavan suora ja kuitenkin positiivinen. Et muutenkaan sorru turhaan voivotteluun ja märehtimiseen. Kiitos siis hienoista ja koskettavista teksteistäsi!