Minun rajat

Kun rakastaa, voi valita kahdesta: voi rakastaa intohimoisesti, samalta tasolta, itselleen haluten. Tai sitten ylhäältä ymmärtäen, vanhemman tavoin vastuun kantaen, epäitsekkäästi kaikkensa antaen, toisen parasta ajatellen. Olen kirjoittanut tästä ennenkin täällä.

Kummallakin on puolensa.

Olen pohtinut viime päivinä paljon viimeistä - epäitsekästä rakkautta. Sellaista, joka venyy yli rajojensa. Olen miettinyt, milloin venymispiste menee yli ja sisältö vesittyy. Häviää. Muuttuu olemattomaksi. Kun sisältö, se minä, täyttyykin vain siitä toisesta. Onko se enää rakkautta?

Eikö se ole samastumista?

Rakkaushan on toisen näkemistä, toisen todellista kohtaamista erillisenä olentona, toisen sisimmän koskemattomaksi, manipuloimattomaksi jättämistä. Rakkaus ei ole valtaa, valloittamista, hallintaa, samastumista, samaksi tulemista.

Mitä sitä sitten muka rakastaa, kun toinen on samaa kuin itse? Niin, helppoa on rakastaa omaa itseään. Samankaltaista. Helpompaa kuin toista, todellisesti erillistä. Erilaista.

Kuten olen kirjoittanut, olen venymisen mestari. Olen venynyt niin, että olen menettänyt kosketuksen itseeni. Olen muuttunut sellaiseksi muovailuvahapomppupalloksi, joilla lapseni leikkivät. Aine on muovailtavaa massaa, jota voi venyttää kuin purkkaa. Sitä voi muovata mihin muotoon vain. Ja kun sen jättää muutamaksi minuutiksi paikoilleen, siitä tulee märkä läntti. Tai se mukautuu sen muotin mukaiseksi, mihin se on kullonkin asetettu.

Olenko minä sellainen mukautuja?

Niin, olen nähnyt sen toisen, tai ainakin sen, mitä olen halunnut toisessa nähdä. Mutten ole enää nähnyt itseäni. Ollenkaan.

Ja kuitenkin omien rajojensa ja ääriviivojensa tunteminen on aivan yhtä oleellista rakkaudelle kuin toisen näkeminen. Vain kaksi erillistä, rajansa tuntevaa olentoa, voi oikeasti rakastaa toisiaan. Symbioosissa ei voi edes nähdä toista, miten häntä muka sitten voisi rakastaa? (Lisää aiheeseen liittyvää täällä.)

Ei, silloin rakkaus ei ole jaloa. Silloin se on vain erimuotoista itserakkautta.

Jostain syystä kohtasin vihdoin rajani. Venyminen loppui. Sisältä puski ulos sittenkin minä. Se siemen, se sisusta, sisäinen kivi, josta ei voi luopua luopumatta olemisesta, minuudesta.

On valtavaa kokea se raja, mikä on olemassaolon, elämän ja kuoleman välillä. Se asia, josta luopuminen tekisi elämän merkityksettömäksi. En ole ollut lähellä kuolemaa, mutta olen vajonnut syvälle, koskenut pohjaan. Omaan rajaani.

Olen kohdannut sen, mistä en ole valmis luopumaan. Millään hinnalla. Tietoisuus tästä erottaa minut muista. Se antaa minulle ääriviivat. Se kristallisoi sen, kuka olen. Ja antaa himmentyneen jälleen säihkyä.

Nyt on aika miettiä, kuka se minä oikein olen.  Ja mitä minä haluan.