Kysymys pysäytti.
Minullehan oli aiheutettu tämä kaaos. Olin joutunut siihen. Olin ehkä syypää osaan sekasorrosta, mutta eihän suurin osa siitä mennyt kuitenkaan minun piikkiini...
Ystäväni kertoi käyneensä läpi mullistavan terapian, jossa terapeutti pyysi kertomaan istunnon alussa kuluneesta viikosta, tai elämästä yleensä. "Jos sanoin, että olen ollut tällä viikolla surullinen, terapeutti kysyi minulta, mihin olen tällä viikolla tarvinnut surua", ystäväni kertoi.
Kysymysten idea oli ystäväni mukaan omien ajatusten käsittely eri näkökulmasta: Vastuunotto omista tunteista ja reaktioista, jotka ovat erillisiä siitä, mitä on konkreettisesti tapahtunut.
Esimerkki: Kun maitolasi kaatuu pöydälle, jonka ääressä on kolme lasta, yksi heistä sanoo, "Se on sinun syytäsi, koska pelleilit ja hosuit!" Toinen alkaa huutamaan, riehumaan ja vajoaa lopulta surulliseen itsesyytökseen, kun on muka aina se "paha". Kolmas hakee rätin ja sanoo "Ei haittaa!"
Terapiassa kysyttäisiin ensimmäiseltä lapselta, "Mihin tarvitset syntipukkia?". Toiselta kysyttäisiin, "Mihin tarvitset 'pahuutta'" ja kolmannelta "Mihin tarvitset rättiä, joka pyyhkii toisten jäljet?"
Kysymys on vastuuttamisesta. Itsensä ja muiden. Tämän ajattelun ja näiden yksinkertaisten kysymysten kautta oppii vastuun kantamista omasta reaktiosta siihen, mitä on tapahtunut. Huomaa, mitä kieroja kuvioita ihmissuhteissa helposti piirrellään. Mitä itse piirtelee ja mitä muut piirtelevät.
Oppii huomaamaan, mitä hyötyä tietystä käyttäytymismallista itselle on voinut olla.
Jos lapsuuden perheessä opitut mallit jatkuvat aikuisiälle, ne muodostavat helposti perustan koko identiteetille. Niistä seuraa suuria ongelmia etenkin, jos ei koskaan mieti, mistä ne juurtavat.
Meidän tulee oppia erottamaan toisten tapa toimia siitä, miten itse sen koemme. Voi olla, ettei toinen olekaan kohdellut meitä väärin. Tai voi olla, että se, minkä koimme ystävälliseksi, onkin ollut manipulointia, jota olemme itse edesauttaneet juuri siksi, että olemme halunneet tulkita sen ystävällisyydeksi.
Vastaus on vastuuttaa itsensä ja toiset. "Lähetä vastuu oikeaan osoitteeseen - itsellesi ja toisille", ystäväni sanoi.
---
Itse olen sattuneista syistä pohtinut näitä juttuja paljon viime päivinä.
Koen, että ilman tuota tukalan totuudellista kysymystä ("mihin tarvitset sitä?"), opettelemme nojaamaan elämässämme kaikenlaisiin kainalosauvoihin, tukikeppeihin ja proteeseihin.
Tätä edesauttaa se tosiasia, että länsimaalaisesta yhteiskunnasta on syrjinnän ja vainojen vuosien jälkeen tullut "uhriyhteiskunta". Se korottaa vähemmistöt ja kaikenlaiset oikeat tai kuvitellut "uhrit" kritiikille immuuniin asemaan.
Tässä ilmapiirissä on hyvin houkuttelevaa uskoa omaan eriarvoisuuteensa. Muhia uhrin roolissa. Siinä ajatuksessa, ettei minua kohdella reilusti muihin nähden.
Jokainen voi keksiä jonkin asian elämästään, mikä on muka huonommin kuin muilla. Voin tehdä aloitteen, jos et usko.
- Olen kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja, joka hoitaa sataprosenttisesti lasten arjen. Kun aloitan pian täyspäivätyön, on epäreilua, että joudun kilpailemaan miesten kanssa, joiden vaimot hoitavat pienet lapset kotona. Tai joilla ei ole lapsia ollenkaan. Tai lapsettomien nuorten naisten kanssa. On epistä, että harteillani on kaikki vastuu, jota en voi jakaa arjessa kenenkään kanssa. On epistä, että tämä lasti vaikuttaa suorituskykyyni työntekijänä ja psyykkeeseeni äitinä.
- Olen "kielirampa". Kun kilpailen saksalaisten toimittajien kanssa, kieleni on aina huonompaa, koska se ei ole äidinkieleni. Olen aina huonompi ja epävarmempi. Hapuilen ilmassa, minulta puuttu pohja kuin sarjakuvahahmolta, joka on jo aikaa sitten juossut jyrkänteeltä, mutta ei ole vielä tippunut, koska ei ole vielä huomannut polkevansa ilmaa...
(Lista on pidempi, mutta pointti tuli varmaan selväksi.)
Nojautuessani omaan uhrikainalosauvaani selitän kuitenkin lähinnä vain itselleni, miksi en voi antaa työelämässä sataa prosenttia. Sitä minun sataa prosenttia.
Olisi hyvä miettiä seuraavaa: Miksi en voisi muka riittää tällaisena, ilman uhriroolia ja sen tuomaa tukea? Miksi minua pitäisi kohdella erityisesti, varoa, olla kritisoimatta? Enkö sittenkään halua tasa-arvoa? Samaa kohtelua kuin muut? Miksi en puhu itseäni vapaaksi? Heitä kainalosauvoja menemään? Miksi en "nouse ja kävele", kuten rammat raamatussa?
Selitän itselleni, kuinka muilla on etuoikeutettu asema. Kuinka heillä on muka kaikki hyvin. Onko? Enkö itse syyllisty tässä kohtaa ennakkoluuloihin? Kukaan ei ole täydellisen oikeudenmukaisessa, etuoikeutetussa asemassa. Toinen ei voi koskaan nähdä, minkä asioiden kanssa toinen sisäisesti taistelee. Ovatko jotkut ongelmat ja eriarvoisuudet tärkeämpiä ja vakavampia kuin toiset? Kuka siitä päättää, kun ihminen voi kokea elämää vain subjektiivisesti.
Kyse on vastuun kantamisesta omasta elämästä. Omien lähtökohtien hyväksymisestä. "Huonoihin" lähtökohtiin voi olla syyllinen joku toinen, kohtalo, tapaturma, sairaus tai minä itse. Mutta oli vastuussa huonoista olosuhteistasi ja tähän astisesta elämästäsi kuka tahansa, olet ja pysyt valitettavasti vastuussa siitä, miten asiat kehittyvät tästä eteenpäin. Olen kirjoittanut ja puhunut tästä samasta asiasta ennenkin.
Kyse on lähinnä siitä roolista, mihin itsesi puhut. Puhutko itsesi uhriksi? Miksi et käännä asioita toisin päin ja puhu itseäsi sankariksi? Sankarit eivät tarvitse kainalosauvoja, vaikka he olisivatkin epätäydellisiä.
Se on sinun valintasi.
Mikä on sinun kainalosauvasi?
Mihin tarvitset sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti