Olen pitänyt viimeiseen asti kiinni. Olen luullut voivani pelastaa itseni ja perheeni pudotukselta tyhjään. Katastrofilta.
Siinä pinnistellessäni huomasin toisen köyden. Se näytti vahvalta. Joka kerta se heilahti lähemmäs, kunnes se jo kosketti minua. Kerta kerralta siihen tarttuminen muuttui helpommaksi. Olisi vain pitänyt nostaa käsi, kietoa sormet sen ympärille. Mutta hampaat irvessä pidin vain omastani kiinni. Rikkinäisestä, liukkaasta köydestä, joka ilmiselvästi halusi päästä minusta eroon.
Viimeisillä voimillani, juuri ennen tippumista, kun ei ollut enää mitään menetettävää, tartuin ohi heilahtavaan. Ja siinä samassa se kietoutui ympärilleni, muovautui keinuksi alleni. Kantoi, keinutti, tuuditti rauhaan.
Siinä nyt keinuessani, juuri pelastuneena mietin, miksi en jo aikaa sitten ole uskaltanut tarttua uuteen. Luottaa sen kannatteluun. Päästää vanhasta irti.
Miksi ihmeessä taistella, kun sota on hävitty? Miksi ei kykene perääntymään ajoissa, vielä voimissaan? Miksi pitää vetää itsensä henkihieveriin ennen kuin ymmärtää?
Kun vain yhden ainoan luottamuksen loikan päässä odottaa rauha?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti