Eilisen blogin jälkeen saatat ajatella, että minulla on uusi rakkaus. Ja ehkä minulla onkin - sellainen Kaikkivaltias, taivaan ja maan luoja...
Ei, kyse ei ollut suinkaan uudesta miehestä. En enää usko siihen, että joku toinen ihminen voisi pelastaa minut.
Uusi köysi on luottamus siihen, että elämä kantaa. Ettei tarvitse pitää hampaat irvessä kiinni vanhasta, kun on kaikkensa antanut. Ja minä olen. Olen taistellut 15.7.2012 lähtien, melkein kaksi ja puoli vuotta.
Nyt koen, että se on täytetty, noin niin kuin raamatullisesti sanottuna. Enempään ei ihminen ehkä veny. (Vaikka tiedän, että olisin venynyt minäkin, jos olisi ollut pakko. Jos siitä olisi ollut hyötyä...)
Ystäväni lausui lauantaina vapauttavat sanat: sinun venymisesi on antanut lapsille aikaa sopeutua. Heidän elämänsä ei napsahtanut poikki ja pongahtanut takaisin kuminauhan lailla vasten kasvoja. Nyt kaikki on hyvin. Olette saaneet kiinni uudesta. Olette löytäneet uuden muodon olla yhdessä.
Nyt voit hellittää.
Rauha levisi lämpimänä sisimpääni. Tuntui hyvältä. Tuntui oikealta. Tuntui vapaudelta. Päästää irti, antaa mennä. Uskoa uuteen, uskoa selviytymiseen.
Tämä rikkinäinen sankaritar kokee saaneensa rintaansa pienen kimaltelevan tähden. Sellaisen pikkuruisen arvomerkin, pienen pienestä urotyöstä. Sankaritar ei aina käyttänyt taistelussaan oikeudenmukaisia tai reiluja aseita. Joskus likainen peli vaati likaiset kamppeet ja törkeän taktiikan.
Mutta kokonaisuudessaan peli oli silti voitettu: viha oli taltutettu, suru lohdutettu, kyyneleet kuivattu ja moni haava sidottu. Kun taistelukenttää tarkasteli, se ei ollut tuhottu, savuava, vaan uutta vihreyttä itävä maisema. Ja suuren vastuun siitä oli kantanut Sankaritar.
Sitä ajatellessaan, hymy levisi kasvoille. Se kaikki ei ollut sittenkään turhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti