En ole säälittävä kotona itkevä uhri, vaikka täällä yksin blogiini kirjoittelenkin, kun muut räjäyttelevät ulkona ilotulituksia ja kohottelevat maljoja. Päinvastoin: tämä on tietoinen päätös.
Takanani on muutama hyvin kivulias, rankka ja sekava vuosi. Olen ollut eksyksissä. Menettänyt kosketukseni keskustaani, kuten joskus joogassa horjahdellessani. Olen haparoinut sumussa tietämättä mihin päin suunnata.
Kaksi vuotta sitten juhlin iloisen uuden vuoden täynnä uskoa anteeksiantoon ja uuteen alkuun. Kaksitoista päivää myöhemmin mieheni astui ulos ovesta ja lähti. Vuosi sitten vietin ehkä elämäni sekavimman uuden vuoden.
Olen ollut rauhaton.
Olen ollut kuin levoton villihevonen. Raivonnut. Potkinut takajalkojani. Heittänyt jokaisen auttajan selästäni. Silmäni ovat mulkoilleet hullun lailla, sieraimista on noussut savua, kuten raivoavilta häriltä sarjakuvissa.
Mutta koen vahvasti, että olen vihdoin taittunut suuren Kesyttäjän tahtoon. Kuullut hevoskuiskaajan kuiskaukset, oppinut luottamaan. Ja löytänyt sisäisen rauhan.
Nyt haluan hiljaisuutta. Eheyttä.
Sieltä se voima kumpuaa: rauhasta ja luottamuksesta tulevaisuuteen.
 |
| Kuva täältä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti