Olen tekijä, ihminen, jonka jalat eivät pysy paikoillaan. Jota on aina sanottu stressaajaksi. Joka hosuu, mieluummin kuin odottaa, hutiloi mieluummin, kuin tekee asiat huolella (tehty kun on tehty!). Lyö mieluummin vaikka päätä seinään - kunhan TEKEE JOTAIN!
Minuun iski amerikkalaisen ystäväni sanat: "Anni, ehkä sinun ei ole tarkoitus tehdä juuri nyt mitään. Sinun pitää kääntää vanha sanonta 'Don't just stand there, do something!' päinvastaiseksi ja ajatella, että sinuun päteekin ehkä: 'Don't just do something, stand there!"
Älä hosu, älä tee jotain vain tehdäksesi, seiso siinä - horjumatta!
Seiso siinä!
Koen käskyn todellakin olevan juuri sitä. Juuri minulle. Tulevan Suuremman suusta. Ja käsky pysyä aloillani, pätee kaikkiin elämäni osa-alueisiin.
Juuri tämä paikallaan pysyminen, paikan ja aseman pitäminen horjumatta ja kärsivällisesti osoittautuu ehkä elämäni vaikeimmaksi opittavaksi. Minun elämäni kulmakiveksi. Elämäntehtäväksi.
Tänään mietin, kuinka elämäni ja valintani ovat kuin tiiliskivi muurissa. Joskus meillä ei ole muuta tehtävää, kuin olla paikallamme, täyttää rako kokonaisuudessa. Sillä ilman meitä, moni asia luhistuisi.
Minun ja lähimmäisteni elämässä kaatuisi moni asia. Siksi minut on sidottu. Olen kamppaillut sitomista vastaan. Mutta hiljalleen alan ymmärtää.
Tai ehkä sinulle on osoitettu oma , ainutlaatinen paikka. Se jonka vain sinä , nyt voit täyttää. Ihan oma. Vapaasti oma. Tuettuna, näköalapaikalla.
VastaaPoista