Auringonpimennys

Täytän perjantaina 36 vuotta. Odotettavissa oleva auringonpimennys kuvailee hyvin osuvasti omia tunnelmiani: käyn läpi klassista keski-iän kriisiä.

Syy on varmasti tämä vaikea elämäntilanne, josta ei tunnu olevan minkäänlaista pakotietä. Mistään ei löydy hätäuloskäyntiä. Vaikka olen odottanut sellaista pimeässä jo monta vuotta.

Täällä haparoidessani olen luullut nähneeni välillä valoa. Välillä olen ajautunut vielä pimeämpään paikkaan. Nyt jostain on alkanut nousta savua silmiin. Kurkkua kuristaa. Mahaa kouristaa. Paniikki iskee.

Tässäkö tämä oli?

Olen miettinyt niitä päätöksiä, joita olen elämäni aikana tehnyt. Jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Jotka ovat muovanneet minusta tällaisen ihmisen.

Onko näin hyvä? Olenko hyvä näin? Olisko toisin paremmin?

Tässä lista ajatuksistani nyt, kun on paha mieli. Yleensä ajatukset menevät nopeasti ohi ja tajuan, kuinka hölmöjä ne ovat. Tuntuu jo aivan pöhköltä kirjoittaa niitä tähän. Kun yleensä keskityn positiiviseen. Pakotan itseni siihen.

Haluan kuitenkin dokumentoida tämän kriisin. Se on nostanut pinnalle taas monia tunteita. Mutta ennen kaikkea surun.

Suru on tervettä. Se on työkalu. Se työstää luopumista. Menetettyä. Menettämistä. Nämä kuuluvat olennaisesti elämään.

Huomaan surun lisäksi muitakin negatiivisia tunteita. Ne ovat vähemmän hyödyllisiä. Päinvastoin! Olen viime päiviän kokenut kateutta. Itsesääliä. Itsesyytöstä. Katkeruuttakin.

En ryve itsesäälissä, mutta pieni kirpeä jälkimaku näistä ajatuksista silti jää...

Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
Suren luopumista ja menetyksiäni.
Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin. Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.


(Lupaan tehdä huomenna tai ainakin kovin pian positiivisen vastaiskun tälle listalle.)