Kiitollinen tänään: dialogi itseni kanssa

Tässä eilen lupaamani kiitollisuusvasta-ase.

Nyt paistaa aurinko, enkä aio lannistua! Kun kompastelee, noustaan ylös, pudistellaan pölyt, ojennetaan kruunu ja jatetaan matkaa. ;)

Eilinen listani ja radikaalia vastamyrkkyä, joka saattaa pelastaa elämän - tai ainakin päivän:

Suren menetettyä nuoruutta. Katselin Voguen erikoisnumeroa mallista Anna Ewers. Jep.
--> Olen kiitollinen, että olen vielä näinkin vanhana (hehe) ja kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinä tässä kunnossa. Juoksen kahden viikon päästä puolimaratonin. Mahdun kokoon 36/38. Saan edelleen miehiltä huomiota. Olen ylpeä rypyistä. Heijastavat toivon mukaan jotain sisäistä kypsyyttä. En ole enää pikkutyttö.

Suren menetettyjä mahdollisuuksia ja ohitettuja risteyksiä. Mikä olisi toisin, jos olisin aikoinani valinnut toisin?
--> Jos olisin päättänyt toisin, olisin nyt joidenkin toisten lasten äiti. Olisin ehkä uranainen, jolla ei olisi lapsia ollenkaan. Näitä kolmea omaani en vaihtaisi mihinkään. Olisin ehkä onnettomassa avioliitossa. Olisin ehkä itse lähtenyt ja joutuisin nyt elämään surun lisäksi syyllisyyden kanssa. Voisin olla sairastunut. Sitä ei koskaan tiedä. Olen tehnyt jokaisessa risteyksessä parhaani mukaan. Omantunnon ja silloisen tietämyksen ja tunteiden mukaan. En aio olla itselleni petturi ja jälkiviisas. Arvostan sitä Annia, joka päätti silloin juuri niin!

Suren haaskattua valuuttaa, jota keski-ikäisellä naisella ei enää ole aloittaakseen alusta.
Suren lasteni maksamaa hintaa.
--> Anteeksi mitä? Mitä olen haaskannut? Investoin sen näihin lapsiin. Minulla on nämä lapset, koska investoin nuoruuteni näihin valintoihin. Aina voi aloittaa alusta - jotain UUTTA. Kuka haluaisi aloittaa taas aivan alusta? Ilman tätä kaikkea opittua viisautta?! Aloitan tästä, missä olen. Lapseni maksavat hinnan, mutta kasvavat ihmisten, eivät enkeleiden perheessä. He oppivat matkalle arvoja. Se on pääomaa, jota ei saa ilman kolhuja.

Suren luopumista ja menetyksiäni.
--> Sure vaan. Ilman niitä ei elä.

Suren menetettyä onnea. Olin onnellinen. Olin yleisesti tyytyväinen niihin päätöksiin, joita olin tehnyt. Olin onnellinen valinnoistani. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. Olin tietoisesti kiitollinen elämästäni. Se ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ehkä ylpeäkin.
--> Olen oppinut ainakin sen, ettei elämässä voi olla ylpeä omista valinnoistaan. Sillä jos olosuhteet olisivat olleet toisin, olisin ehkä valinnut toisin. Ja sitten en olisikaan ollut se "hyvä", vaan tarinan "pahis". On hyvä pysyä nöyränä ja armollisena itselleen ja muille.

Minulle oli käynyt hyvin! Sitten menetin sen. Olen saanut paljon takaisin. Asiat ovat jo aika hyvin. Mutta en ole enää onnellinen, vaikken enää läheskään aina surullinen. Onneton mieli johtuu huolesta. Olen huolissani monesta.
--> Onni on länsimainen käsite. Luin juuri jutun afrikkalaisesta naisesta, joka sanoi, ettei koskaan ajattele, onko hän "onnellinen". Jos puuroa on pöydässä ja lapsilla vaatteet, silloin hän sitä varmaan on. Onni ei ole tila, jotain passiivista, jota minulle annetaan tai tehdään. Jossa voin kellua nauttien onnen tunteesta. Onni on tekoja. Oikea onni syntyy oikeista valinnoista ja hyvistä, armollisista, anteeksiannon, rakkauden teoista.