Koen astuneeni jollain tavalla prosessissani taas uudelle "tasolle". Olen vapautunut jatkuvasta oman navan tutkiskelusta (joka edelleen on välillä tarpeellista ja välttämätöntä).
Se, että jaksan ajatella muidenkin hyvinvointia, kertoo jotain voimavarojen kasvusta.
Juuri ja juuri selviän omasta arjestani lasten kanssa. Mutta selviän. On
jopa kovin vahva ja voimaantunut olo. Ja olen siitä hirvittävän
kiitollinen.
Ennen ajattelin, että kyllä niitä ongelmia omassa perheessä ja lähipiirissäkin riittää. Tai omassa maassa tai lähimaassa. Ja kyllä niitä ongelmia riittääkin!
Mutta kun viime viikonloppuna kuulin World Visionin projektista rakentaa Nairobin slummiin naistentalo ja kun kuuntelin Rosemaryn tarinaa (myös siellä käyneen tuttavani itse kertomana) tajusin, kuinka hyvin asiat minulla oikeastaan on.
En tarkoita, että oma paha olo ei ole minkään arvoista, koska jossain maailman kolkassa on aina joku, jolla menee huonommin. Elämme oman elämämme keskellä ja selviämme siitä omilla eväillämme.
Ja silti Rosemaryn tarina kolahti.
Ehkä siksi, että hänkin on yksinhuoltaja. Jotain hänen puhuessaan omista lapsistaan iski syvälle sydämeen. Se kuinka onnellinen ja ylpeä hän on siitä, että he voivat nyt käydä koulua kosketti. Joku hänen äänensävyssään, ehkä ilmeen häivähdys, kasvojen värähdys, tuntui niin tutulta.
Ja mietin, miltä hänestä tuntuu olla yksin vastuussa neljästä lapsesta ja sen lisäksi kasvattaa kuolleen ystävättären tytärtä. Kaiken sen kurjuuden, surun ja menetyksen keskellä!
Yhtäkkiä hän ei ollutkaan kaukana, vaan aivan lähellä. Samalla tasolla. Samassa elämäntilanteessa. Jaoimme jotain yhteistä.
Mietin omia kokemuksiani lasten syntymästä lähtien. Epävarmuuksista, huonosta omasta tunnosta, rittämättömyyden tunteesta, ilosta, surusta, ylpeydestä, onnesta. Ja siitä, kuinka Rosemary varmasti kokee samaa.
Mietin myös katkeruudelle julistamaani sotaa. Kuinka kieltäydyn ottamasta uhrin roolia. Kuinka teen työtä itseni ja lasteni eteen taistelemalla. Antamatta periksi.
Mietin, kuinka Rosemary onnistuu samassa - vielä paljon pahempien olosuhteiden keskellä. Kuinka hän antaa itselleen ja monille muille naisille uskoa tulevaisuuteen ja omiin voimiin selvitä.
Ajattelin, että mikä ihmeellisen vahva nainen!
Ja siksi haluan tukea nasitentalon rakentamista juoksullani!
Olen iloinen, että jo muutama on lähtenyt mukaan tukemaan juoksuani. Itse en millään olisi voinut lajoittaa niin paljon rahaa Rosemaryn toiminnalle ja naistentalon rakentamista varten - mutta yhdessä se on mahdollista!
Jos siis haluat auttaa - TUE JUOKSUANI BERLIININ PUOLIMARATONILLA 30.3.2014!
Minä juoksen, sinä maksat 1 €/ kilometri.
Kun juoksen 21 km (eli koko puolimaratonin), lahjoittamasi summa olisi yhteensä 21 €.
Jos ilmottaudut tukemaan projektia, liity Facebook-tapahtumaan TÄÄLLÄ tai lähetä minulle suoraan viesti frauanniberlin@gmail.com osoitteeseen. Laitan sitten tapahtumapäivänä tietoja juoksemistani kilometreistä ja ajasta.
Lahjoitukset voi laittaa World Visionin tilille:
IBAN: FI32 8000 1570 7681 36.
Viite: 241843
(Naistentalo Nairobiin/ Anni).
Tämän hetkinen aikatavoitteeni 21 kilometrille on 2:05:00. Voi olla, että olen vähän hitaampi.
Mahtavaa ja lähes utooppista olisi juosta kahdessa tunnissa. Se olisi minulle kova aika, mutta mikä tahansa on mahdollista, jos oikein kovaa haluaa. (Sen on Rosemarykin todistanut.)
Ainakin tiedän sen, että pelkkä tieto siitä, että taustalla on ihmisiä tukemassa hyvää asiaa tulee KOVASTI motivoimaan juoksun heikkoina hetkinä!
Kiitos jo etukäteen siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti