Retuperällä

Kukaan ei ehkä tajua, että kun jaan täällä arkeani, päällimmäisin tunne on - yllätys, yllätys - kiitollisuus! Yllätyn melkein päivittäin itsekin siitä, että osaan jopa nauttia siitä, mitä minulla on. Ja rentoutua entistä paremmin niissä asioissa, joissa päivittäin epäonnistun.

Ennen kriisiä olin eri ihminen. Eri Anni. Koin kauhean kovaa näyttämisen tarvetta. Halusin olla täydellinen. Halusin olla onnistuja. Halusin olla maailman paras äiti ja vaimo. En olisi sitä itsellenikään myöntänyt, mutta kiillotin pintaa antaen sisällön pilaantua.

En voi sanoa, että kannan erityisesti vastuuta erostamme. Mutta muutuin vuosien myötä täysin erilaiseksi Anniksi, kuin mieheni oli alunalkujaan valinnut: nipottajaksi, stressaajaksi, kapeakatseiseksi ihmiseksi, jolla ei ollut enää minkäänlaisia kiinnostuksenkohteita.

Elin enää yhtä roolia: äidin.

Tässä on piillyt katkeroitumiseni suurin loukku. Koin antaneeni kaikkeni, mutta sekään ei muka riittänyt.

Niin, annoin ehkä kaikkeni äidin roolissa. Ja ehkä monivuotisen vauvarumban aikana ei vain inhimillisesti ole mahdollista keskittyä muuhun, kuin yhteen rooliin.

Ja siltikin: Vaikka kuinka nipotin ja olin kova itselleni - toisissa asioissa, ehkä paljon tärkeämmissä, päästin itseni rempalleen, hunningolle, retuperälle. Niissä, missä kyse oli minusta. Siitä vanhasta Annista ja kaikista niistä asioista, joista olin ennen ollut intohimoisen kiinnostunut. Ja joista olen sitä taas! Onneksi.

Sama itsensä retuperälle päästäminen näkyy usein pitkän avioliiton aikana fyysisenä muutoksena. Itsekin lihoin 14-vuotisen suhteemme aikana noin kilon per vuosi. Usein käy näin, sitten vaaditaan partnerilta, että hän "rakastaa kaikesta huolimatta" ja "sellaisena kuin olen". Samalla kuitenkin annetaan itselle vapaalippu olemaan tekemättä asialle mitään. Ei enää pidetä itsestä huolta.

Mutta miksi ihmeessä?

Miksi ei kanneta vastuuta enää itsestä ja omasta hyvinvoinnista? Ja miksi ei enää uskota, että myös kumppanilla on oikeutensa sellaiseen ihmiseen, johon hän aikoinaan rakastui? Itsekin vaadimme samaa.

Omasta muuttumisestani, siitä Annin hetkellisestä katoamisesta johonkin vauva-nirvanaan, kannan vastuun, vaikkei se tietenkään oikeuta toisen päätöstä lähteä.

Pikemminkin hänellä olisi ollut vastuu sanoa minulle asiasta. Helpompaa se olisi nimetä, jos kyseessä olisi tosiaan olleet vain ne 14 kiloa. Ihmisen henkiseen muutokseen sen sijaan on vaikeampi puuttua.

Olen iloinen, että samaan aikaan, kun olen oppinut rentoutumaan, pyrkimättä täydellisyyteen, olen oppinut kantamaan vastuuta myös muista rooleistani, kuin pelkästään siitä yhdestä, joka synnytti lapseni ja huoltaa ja rakastaa heitä joka päivä vuodesta toiseen aivan itsestään.